My Dying Bride - The Light at the End of the World (1998)

Jälleen kerran liikutaan oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuten on tullut mainittua, en ole erityisen hyvin perehtynyt doom metaliin, vaikka pidänkin ideasta ja mielenkiintoni olisi kova. Suurimpana ongelmana on ollut doom metalin vahva (näin lausunto alimitoittaen) painotus tunnelmaan - jos tunnelmaan pääsee käsiksi, kokemus voi synnyttää eksistentiaalisen kriisin, mutta jos tavoittelu jää hapuiluksi ja immersio syntymättä, lopputulos on ylipitkien biisien ja yksipuolisen sävellystyön suossa tarpomista.

My Dying Bride on nimekkäin doom metal -yhtye, jos ei lasketa huomioon genren pioneereja, kuetn Black Sabbathia (kyllä kyllä, menköön) ja Candlemassia. Muistan ensikohtaamiseni My Dying Briden kanssa: luettani levyarvostelun ties mistä (luultavasti Infernosta), päätin tutustua yhtyeeseen. Menin paikalliseen kirjastoon ja lainasin Songs of Darkness, Words of Light -levyn. Olin tällöin yläasteella, joten en oikein tiennyt kuinka reagoida, mutta vahva tunnelma, yksinkertaisen tehokas atmosfääri jäi takaraivooni. Seuranneina vuosina en tullut ostaneeksi ainuttakaan yhtyeen levyä, koska kertaakaan ei tullut hyvää tarjousta/tilaisuutta vastaan, kunnes vuonna 2011 törmäsin toisen kirjaston poistomyynnissä The Light at the End of the Worldiin. Mukaan lähti, kun hintaakin häikäisevät viisikymmentäsenttiä.

Levy ei häikäissyt minua, se ei koukuttanut eikä pakottanut syventymään, vaan se jäi pinnalliseksi fiilistelyksi, johon en tahtonut saada kunnollista otetta. Solisti Aaron Stainthorpen ääni on varsin yksipuolinen - ärinäkärinäörinälläkin - ja kappalemateriaali ei kestä massiivista kestoaan (kaksi sävellystä yhdeksästä jää alle kuuden minuutin, ja vastaavasti kolme ylittää kymmenen minuutin rajapyykin). Siispä tätä blogia varten päätin kokeilla jotain aivan muuta: menin sänkyyn keskellä yötä, sammutin valot, vedin pimennysverhot tiukasti kiinni, laitoin levyn soimaan ja suljin silmäni. Päättelin, että jos tässä tilanteessa en pääsisi tunnelmaan käsiksi, vika olisi joko minussa tai levyssä.

No, en päässyt tunnelmaan kiinni. Avauskappale She is the Dark venyi ja venyi, toistuen lähes hypnoottisesti, jauhaen eteenpäin. Tämä on doom metalille tyypillistä, kyllä, mutta silti en onnistunut uppoamaan tunnelmaan riittävästi nauttiakseni kuuntelukokemuksestani. Yksi suuri ongelma minulle - ja tässä olen about yksin maailmankaikkeudessa - on lyriikoiden toteavuus. Ehkä odotushorisonttini oli vääristynyt, mutta vahvasti tunnelmapainotteinen musiikki vaatii minusta runollisen kaihoisaa ja maalailevaa lyriikkaa, mutta sen sijaan My Dying Bride tarjoilee lähes proosamaista kerrontaa, toteamuksia toisensa perään - erityisen paha esimerkki tästä on levyn nimikkokappale, joka kestää melkein yksitoista minuuttia.

Vika on luultavasti minussa, mutta The Light at the End of the World on hyvin etäinen levy, josta en tahdo saada otetta. Ehkä olen yrittänyt liian suoraviivaista lähestymistä doom metaliin - olen mennyt suoraan "itse asiaan", kokeiltuani hieman Candlemassia, josta pidän päivä päivältä enemmän, vaikka kenties minun olisi pitänyt tunnustella hieman varovaisemmin genren ympäriltä. Ehkä Katatonian The Great Cold Distance, jota pidetään mestarillisena, voisi olla seuraava doom-kokeiluni...

EDIT! Jaahas, olen joskus kirjoittanut levylistaan väärän vuoden. Levyn oikea julkaisuvuosi on 1999, ei 1998. My bad, ladies and gentleman.