Iced Earth - Something Wicked This Way Comes (1998)

Yritän olla kuulostamatta snobailevalta "ennen oli elämä paremmin" -juntilta, mutta minulle Iced Earthin räväkin ja säväyttävin tuotos on Night of the Stormrider, jossa rässiriffit ja melodiat olivat täydellisessä balanssissa - vaikka parhaat yksittäiset kappaleet eivät tältä levyltä löydykään, se on selvästi paras kokonaisuus, johon yhtye ei ole yltänyt. The Dark Saga oli selvästi melodisempi ja tarttuvuuteen panostanut levy ja ilman jälkiviisautta se olisi voinut olla mielenkiintoinen kokeilu, mutta se oli vain väliaskel kohti vieläkin melodisempaa tuotosta.


Something Wicked This Way Comes (vastedes: SWTWC) on hyvin ristiriitainen levy: aika tasan puolet biiseistä (esim. Burning Times, Stand Alone ja jopa Violateakin rajumpi Disciples of the Lie) on juuri sitä erinomaista Iced Earthia, runttaavilla ja tehokkailla riffeillä säestettyä melodisointia, jota voikin odottaa Jon Schafferin kynäilevän; hieman vajaa toinen puolisko levystä (etenkin Melancholy, Watching Over Me ja Blessed Are You) kuluu puoliballadeja ja The Dark Sagan sävellyksiä melodisempien tuotosten kanssa. Sattumalta SWTWC oli myös ensimmäisiä Iced Earthin tuotoksia, joihin tutustuin, ja voit vain kuvitella järkytykseni, kun toinen, neljäs ja kuudes biisi olivat varsin kaukana siitä, mitä olin odottanut.

Jippo on tässä: ne balladitkin toimivat. Niitä on liikaa, kyllä, mutta eivät ne suoranaisesti huonoja kappaleita ole, vaan niitä on makuuni aivan liikaa. Ymmärrän kyllä täysin mitä Schaffer on hakenut säveltäessään SWTWCia - horisonttien työntäminen entistä kauemmas toisistaan - mutta liika on liikaa, kun kokonaisuus ei kanna kokeilun taakkaa. Levyn lopun "trilogia", josta Schaffer venytti tuplalevyn myöhemmin (mutta siitä sitten joskus lisää), ei sovi tähän runtta-balladi -jaotteluun, vaan se pitääkin ottaa omana kokonaisuutenaan. Menemättä nyt yksittäisten hetkien/sävellysten loputtomaan hifistelyyn, sanottakoon, että The Coming Curse piano-introineen ja kuoroineen on ehkä massiivisinta, mitä Iced Earth -nimen alla on tehty... yhtä poikkeusta lukuun ottamatta (mistä, myös, myöhemmin lisää).

Mutta ei SWTWC huono levy ole, tai edes keskinkertainen, mutta en vain yksinkertaisesti pidä suunnasta, johon yhtye oli menossa. Kyllä, ne hyvät biisit ovat todella hyviä ja huonotkin heikkoja vain verrattuna niihin erinomaisiin, mutta olen edelleen samaa mieltä kuin joskus noin viisi vuotta aiemmin, että balladien määrä on suhteettoman suuri ja se katkaisee selkärangan tältä tuotokselta. Mutta nyt, anteeksi, menen takomaan päätäni, heristämään nyrkkiäni ja karjumaan keuhkoja pelloille Disciples of Lien tahtiin.

P.S. Iloinen uutinen, joka on samalla jälleen kerran yksi loputon tekosyyni blogitekstien hidastuneeseen tahtiin: minut on valittu Imperiumi.net -sivuston arvostelijakaartilaiseksi, joten jorinoitani uusista levyistä voi lukea nyt sieltä. Tämä voi, kuten on helppo arvata, hidastaa 500 and 1 -blogin päivitteltyä - Life of Heavy Metalista puhumattakaan - mutta tekstejä tulee kyllä, worry not.