Taisin olla yläasteella, ehkä lukion ensimmäisellä, kun lisäsin Dissectionin kakkoslevyn Storm of the Light's Bane hankintalistalleni. Tuohon aikaan lista oli oikea lista, tiedosto tietokoneellani, ja olin kirjannut siihen vähintäänkin epäselvällä huutomerkkijärjestelmällä levyjä, joita hamusin kokoelmaani. Kolmen huutomerkin levy oli saatava "heti", kahden "kohta" ja yhden "joskus"; vähitellen kaikki levyt olivat kolmen huutomerkin levyjä, sillä persaukisena teininä kaikkien levyhankintojen oli oltava välittömästi kiinnostavia. En muista tarkalleen milloin tuo lista putosi kokonaan pois käytöstä, mutta uskon, että jos alkaisin penkoa nykyisen tietokoneeni syövereitä, löytäisin tuon tiedoston sieltä.
Jos oikein muistan, Storm of the Light's Bane oli yhden huutomerkin levy, koska minulla ei ollut muuta perustetta haluta sitä kuin MetalStorm.net-arvosana (korkea) ja foorumihöpinät, joissa väitettiin sitä yhdeksi parhaista bläkkislevyistä koskaan. Olen yli kymmenen vuoden ajan miettinyt, että joskus haluaisin hankkia tämän bläkkisklassikon, vaikka bläkkis ei olekaan minulle sitä ominta alaa; tuona aikana olen ostanut mm. kiistellyn Reinkaosin, josta olen oppinut pitämään jokaisella kuuntelukerralla enemmän. Onko Storm of the Light's Bane pitkän joskaan ei kovin intensiivisen odotuksen arvoinen?
Kyllä, koska se saattaa olla parhaita suhteellisen tyylipuhtaita bläkkiskiekkoja koskaan, mutta vieläkään tyylipuhdas bläkkis ei ole minun juttuni. Storm of the Light's Banen hienous on sen melodioissa, koska levy on todellista melodiapornoa. Jokainen melodia on hävyttömän upea ja vaikka/koska ne suodatetaan black metal -filtterin läpi, ne ovat myös raakoja ja kylmiä. Kun biisien kestot ovat järjestäen mammuttimitoissa, levyn kappalemateriaali vaatii antautumiskykyä ja paneutumista, mikä ei ole huono asia. Olen kuunnellut levyn läpi nyt kymmenisen kertaa ja jokaisella pyöräytyksellä pidän siitä enemmän kuin edellisellä - siitä huolimatta jo ensimmäisellä kerralla Where Dead Angels Lie oli kiinnostavin (ja melodisin?) biisi levyllä. Tämä ei tarkoita sitä, että muut biisit olisivat huonoja, mutta yksi on selvästi kuitenkin yli muiden.
En tiedä vielä onko Storm of the Light's Bane Dissectionin ja Jon Nödtveidtin paras levy, mutta se johtuu pelkästään Reinkaosin erilaisesta erinomaisuudesta. Joku varmasti pahoittaa tästäkin mielensä, koska Reinkaos ei ole tr00 kvlt, mutta kenties minua tuo Dissectionin tuotannon outolintu vetää puoleensa sävellystyön tarkkuudella. Storm of the Light's Bane saa kuitenkin vahvan suosituksen ja paikan aktiivisessa kuuntelussani. Ehkä viikon, kuukauden tai kymmenen vuoden päästä se on suosikkilevyjäni - potentiaalia moiseen temppuun on enemmän kuin riittävästi.
torstai 30. elokuuta 2018
keskiviikko 29. elokuuta 2018
Melechesh - Enki (2015)
Meleschesh on bändi, josta haluaisin pitää enemmän kuin pidänkään. Yhtyeen musiikki on edelleen, parinkymmenen vuoden uran jälkeenkin, omaperäistä, ja se ei ole gimmickin ryydittämää mukaomaperäisyyttä vaan oikeasti mainosti toteutettua äärimetallia. Bändin soundi yhdistelee hyvää black metalia ja kansansoittimia Lähi-idän suunnalta; tähän kun päälle läntätään samaisen seudun mytologiaa sivuavat lyriikat, niin kysessä on kiinnostava paketti. Omistan yhtyeeltä tätä nykyään jo kolme levyä enkä huomaa kuuntelevani niistä ainuttakaan sellaisella innolla kuin tahtoisin. Ostin Enkin, koska se oli tarjolla halvalla ja koska uskoin vakaasti, että jos vain paneutuisin siihen kunnolla, taivaan, helvetin ja kaiken sillä välillä sijaitsevan portit loksahtaisivat auki ja kokisin valaistumisen.
Niin ei käynyt, vaikka Enki onkin laadukas levy. Ehkä kaipaan musiikilta hitusen enemmän tarttumapintaa, jolla en välttämättä tarkoita kertosäekoukkujen mukana lallattelua, vaan jotakin metafyysisempää aaltopituuden löytämistä, draamankaaren kurveihin mukaan hurahtamista. Melechesh on aina tuntunut aavistuksen draamattomalta bändiltä, jonka biiseissä on paljon hyviä yksittäisiä juttuja ja oivalluksia, mutta sävellykset eivät valitettavasti ketjutu luonteviksi kokonaisuuksiksi, vaan samaan aikaan sinkoilevat kaikkiin kompassin osoittamiin suuntiin mutta eivät silti tahdo mennä mihinkään. Kenties kappalerakenteiden sirpaleisuus/tajunnanvirtamaisuus/mitävittuaikinä yhdistettynä aavistuksen liian monotoniseen musiikilliseen ilmeeseen on vain minulle melkoista kryptoniittia, sillä jos en juuri parhaillaan kuuntelisi kyseistä levyä, en usko, että osaisin mainita ainuttakaan biisiä, riffiä, melodiaa tai koukkua siltä. Ja tämä ei johdu ylimalkaisesta kuuntelutavastani, vaan levy pyörii nyt jo kymmenettä kertaa ja ensimmäinen noista pyörähdyksistä oli erittäin intensiivistä paneutumista.
Mutta kun ei lähde, ei sitten millään. Levyn päätösraita, melkein kolmetoista minuuttia kellottava The Outsider on kiekon kiinnostavin sävellys, joten valoa on tunnelin päässä, paljonkin. Ehkä kaikki ongelmani levyn kanssa ovat vain oman pääkoppani sisällä - ei olisi ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta - ja jonakin päiväänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja en laka jauhamasta Enkin ja The Epigenesisin hienoudesta. Tuo päivä ei vain ole vielä täällä.
Niin ei käynyt, vaikka Enki onkin laadukas levy. Ehkä kaipaan musiikilta hitusen enemmän tarttumapintaa, jolla en välttämättä tarkoita kertosäekoukkujen mukana lallattelua, vaan jotakin metafyysisempää aaltopituuden löytämistä, draamankaaren kurveihin mukaan hurahtamista. Melechesh on aina tuntunut aavistuksen draamattomalta bändiltä, jonka biiseissä on paljon hyviä yksittäisiä juttuja ja oivalluksia, mutta sävellykset eivät valitettavasti ketjutu luonteviksi kokonaisuuksiksi, vaan samaan aikaan sinkoilevat kaikkiin kompassin osoittamiin suuntiin mutta eivät silti tahdo mennä mihinkään. Kenties kappalerakenteiden sirpaleisuus/tajunnanvirtamaisuus/mitävittuaikinä yhdistettynä aavistuksen liian monotoniseen musiikilliseen ilmeeseen on vain minulle melkoista kryptoniittia, sillä jos en juuri parhaillaan kuuntelisi kyseistä levyä, en usko, että osaisin mainita ainuttakaan biisiä, riffiä, melodiaa tai koukkua siltä. Ja tämä ei johdu ylimalkaisesta kuuntelutavastani, vaan levy pyörii nyt jo kymmenettä kertaa ja ensimmäinen noista pyörähdyksistä oli erittäin intensiivistä paneutumista.
Mutta kun ei lähde, ei sitten millään. Levyn päätösraita, melkein kolmetoista minuuttia kellottava The Outsider on kiekon kiinnostavin sävellys, joten valoa on tunnelin päässä, paljonkin. Ehkä kaikki ongelmani levyn kanssa ovat vain oman pääkoppani sisällä - ei olisi ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta - ja jonakin päiväänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja en laka jauhamasta Enkin ja The Epigenesisin hienoudesta. Tuo päivä ei vain ole vielä täällä.
keskiviikko 22. elokuuta 2018
Body Count - Body Count (1992)
Body Count on uusia suosikkibändejäni. Tutustuin yhtyeeseen heidän uusimman levynsä, kerrassaan erinomaisen Bloodlustin myötä, ja tämän kesän Tuskan kovin keikka oli juurikin Body Countin pääesiintyjäslotti perjantaina. Jos joku olisi sanonut minulle vuoden 2005 paikkeilla, että listaisin rap metalin pioneerin uusien suosikkibändieni joukkoon, olisin nauranut ja suuttunut - onneksi vihamielinen suhtautumiseni räppäämistä kohtaan on lieventynyt melkoisesti, ja pystyn nykyään nauttimaan hyvästä räpistä. En vieläkään aio heivata levykokoelmaani ja korvata sitä 50 Centin ja kavereiden paskaräpillä, mutta annan nykyään mahdollisuuden räpille yhtenä vokaali-ilmaisun muodosta. Body Countiin hurahtaminen on vain pidemmän kehityskaaren lopputulos.
Body Count -levyn hankinta oli väistämätöntä: monet (eli lähes kaikki) sanovat, että se on yhtyeensä paras levy, vaikka monien mielestä Bloodlust onkin erinomainen. Kuunneltua tähän päivämäärään mennessä levyn kymmenkunta kertaa, olen tullut tulokseen, että olen samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa... kunhan levyjen nimet vaihtaa päittäin. Body Count on erinomainen, mutta Bloodlust on paras (tähän asti kuulemistani). Yksi syy siihen, miksi en pidä niin paljoa esikoisesta, on sen punkahtavuus: monet biisit ovat rap punkia, eivät täysin rap metalia. Esimerkiksi Bowels of the Devil on täyttä punkkia, samoin levyn hauskin ralli KKK Bitch. En tarkoita tätä välttämättä huonona asiana, pikemminkin kuvauksena - se, että en itse välitä niin paljon punkista, pelkästään selittää omaa preferenssiäni Bloodlustin metallisempaa ilmaisua kohtaan.
Tästä huolimatta Body Count on tiukka levy, vaikka siinä onkin seitsemäntoista biisiä. Kyllä, monet biiseistä ovat vain joitakin sekunteja kestäviä puhesampleja; kun levy lähtee käyntiin biiseissä a'la Body Count, Bowels of the Devil, There Goes the Neighbourhood ja Momma's Gotta Die Tonight homma toimii. Näitä "varsinaisia" biisejä taitaa olla kymmenkunta. Muutama huti - etenkin Voodoo ja The Winner Loses - ovat levyn ainoat merkittävät kauneusvirheet, koska punkmaisuudestaan huolimatta Body Count on mainio levy. Lähiaikoina aion etsiä käsiini yhtyeen kehutuimmat levyt - ainakin Manslaughter ja Born Dead on pakko saada.
Body Count -levyn hankinta oli väistämätöntä: monet (eli lähes kaikki) sanovat, että se on yhtyeensä paras levy, vaikka monien mielestä Bloodlust onkin erinomainen. Kuunneltua tähän päivämäärään mennessä levyn kymmenkunta kertaa, olen tullut tulokseen, että olen samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa... kunhan levyjen nimet vaihtaa päittäin. Body Count on erinomainen, mutta Bloodlust on paras (tähän asti kuulemistani). Yksi syy siihen, miksi en pidä niin paljoa esikoisesta, on sen punkahtavuus: monet biisit ovat rap punkia, eivät täysin rap metalia. Esimerkiksi Bowels of the Devil on täyttä punkkia, samoin levyn hauskin ralli KKK Bitch. En tarkoita tätä välttämättä huonona asiana, pikemminkin kuvauksena - se, että en itse välitä niin paljon punkista, pelkästään selittää omaa preferenssiäni Bloodlustin metallisempaa ilmaisua kohtaan.
Tästä huolimatta Body Count on tiukka levy, vaikka siinä onkin seitsemäntoista biisiä. Kyllä, monet biiseistä ovat vain joitakin sekunteja kestäviä puhesampleja; kun levy lähtee käyntiin biiseissä a'la Body Count, Bowels of the Devil, There Goes the Neighbourhood ja Momma's Gotta Die Tonight homma toimii. Näitä "varsinaisia" biisejä taitaa olla kymmenkunta. Muutama huti - etenkin Voodoo ja The Winner Loses - ovat levyn ainoat merkittävät kauneusvirheet, koska punkmaisuudestaan huolimatta Body Count on mainio levy. Lähiaikoina aion etsiä käsiini yhtyeen kehutuimmat levyt - ainakin Manslaughter ja Born Dead on pakko saada.
sunnuntai 19. elokuuta 2018
Havok - Conformicide (2017)
Tutustuin Havokiin jonkin näpsäkän musavideorallin kautta –
jos muistini oikein toimii, se oli Point
of No Return. Se oli ja on yhä mainio ralli: simppeli, suoraviivainen
rässibiisi, jollaisia maailmassa ei ole koskaan liikaa. Olen miettinyt yhtyeen
levyn hankkimista pitkän tovin, mutta en ole tiennyt mistä aloittaa, ja koska
biisi, johon eniten olin tykästynyt, ei löydy miltään levyltä, jäin vain
odottamaan hyvää hetkeä. Wackenissa, sitten, vastaan tuli yhtyeen Conformicide, jonka päätin
tarvitsevani, muistamatta ollenkaan, oliko levy kuinka uusi tai vanha tai
kehuttu tai haukuttu. Ostamisen jälkeen selvittelin nämä asiat ja, kuinka
ollakaan, kyseessä on yhtyeen kritisoiduin levy – kuunneltuani sitä alle
viikkoon melkein kymmenen kertaa, ymmärrän kritiikit täysin.
Musiikki itsessään on ihan passelia – ei mitään erikoista,
mutta peruspätevää ja hivenen teknistä thrashiä – ja joukkoon mahtuu myös
kelvollisia koukkuja. Levyn kakkos- ja musavideobiisi Hang ’Em High taitaa olla kiekon paras biisi, kiitos passelin
pääriffin ja koukun. Monet epäilemättä kritisoivat bändiä sen tavanomaisesta ja
uusia oivalluksia välttävästä soundista, mutta kun nykyään eletään
retrometallin buumin kautta, mielestäni tavanomaisuudesta kritisoiminen on
heikko kritiikki – puhumattakaan siitä, että vaikka musa olisi kuinka kliseiden
värittämää, se voi silti olla hyvää musiikkia. Ja Havok on, musiikillisesti ihan riittävän hyvällä tasolla. Se tuskin mullistaa kenenkään maailmaa
riffeillään, mutta toisaalta ei siitä tahdo oikein suuttumisen aihettakaan
löytää.
Huomannet, rakas Lukija, että edellinen tekstikappale puhui
(yli?)korostetusti pelkästään levyn musiikillisesta ilmeestä. Siihen on syynsä,
koska jos Conformicide on
musiikillisesti sellainen ihan kivan seiskaplussan kiekko, lyriikat pilaavat
minulta koko paketin. Kyllä, rässiin kuuluu kantaaottavuus ja poliittisuus,
mutta ei näin lapsellisella tavalla. Esimerkiksi avausralli F.P.C. on sanoitettu ilmeisesti viisitoistavuotiaan
alt-right-röllipeikon toimesta, Intention
to Decieven lienee kirjoittanut kuusitoistavuotias
foliohattusalaliittoteoreetikko, Ingsocin
sanat lienee kerätty George Orwellin romaanin tiivistelmää silmäilemällä, Wake Upin nimestä puuttuu kolmas sana ja
tuo sana on ”sheeple”, ja niin edelleen. Sanoitukset ovat typeriä, ihan
oikeasti, enkä sano tätä sen takia, että olen poliittisesti monista pointeista
toista mieltä, vaan koska ne ovat huonoa lyriikkaa. Pystyn sietämään
vastakkaista kantaa ajavaa poliittissävytteistä lyriikkaa, jos se on kunnolla
kirjoitettua lyriikkaa, joka tekee validin pointin ja mielellään ei liian
alleviivaavalla tavalla. Havok ei onnistu missään näistä kohdista. Katsokaapa
itse Ingsocin kertosäettä (vaikka se
voisi olla melkein mikä tahansa pätkä mistä tahansa biisistä) ja kertokaa
minulle, että se ei ole angstisen edgelordin kirjoittama:
War is Peace
Freedom is Slavery
Ignorance is Strength
Big Brother
Has total control
Founded on fear
It’s 1984
Sitähän
minäkin. Omat lyriikkani olivat tällaisia - yläasteella.
torstai 16. elokuuta 2018
Battlelore - Doombound (2011)
Hauska tarinantynkä: Wackenissa Napalm Recordsilla oli oma koju, jossa lafka myi julkaisemiaan levyjä kelvolliseen hintaan. Näiden lisäksi oli tarjolla ylläripusseja: mustia muovipusseja, joihin oli pakattuna viisi levyä, joita et voinut selvittää etukäteen. Hintaa tälle viiden kiekon ylläripussille oli kokonainen kymppi - mukaanhan sellainen oli otettava. Yksi noista viidestä levystä oli Battleloren Doombound, joka on nyt siis käsittelyssä. Loput neljä saavat aikanaan omat tekstinsä.
Battlelore on jännä bändi, koska olen ollut pitkään tietoinen yhtyeen tuotannosta, mutta en tullut viiteentoista vuoteen ostaneeksi ainuttakaan kiekkoa. Olen jopa ollut vuoden 2007 FME:ssä yhtyeen keikalla, mutta silti levykokoelmasta puuttuivat kaikki tuotokset. No, Napalm Records korjasi tilanteen puolestani. Doombound kuvaa hyvin mielikuvaani koko bändistä: periaatteessa pätevää, tunnelmoivaa ja hivenen sinfonista metallia, jota höystetään puhtailla naislauluilla ja örinänkaltaisilla mieslauluilla. Musiikki itsessään on ihan passelia - hivenen munatonta, mutta ei katastrofaalista paskaa. Uskon, että jollakin toisella levyllä bändi ominaissoundi tulisi esiin paremmassa muodossa, sillä Doomboundilla jotkut biisit eivät meinaa sitten millään lähteä käyntiin - esimerkiksi avausraita Bloodstained jää hyvin opethmaiseen "lähetäänkö? kyl-, ääh, ei jaksa - tai no, kai me voitais lähtee, mut ei nyt" -kuoppaan, jossa biisi ei tunnu menevän eteenpäin mutta ei silti ole mantramaista yhden riffin rouhimista. Kaisa Jouhkin laulut ovat myös mainiot, mitä nyt hievenen yksipuoliset ja -uloitteiset, mutta koska hän ei ole ainoa solisti, se ei haittaa samalla tavalla.
Mutta kun. Ja tämä on iso mutta kun.
En ole ensimmäinen - enkä luultavasti viimeinenkään - joka huomioi Tomi Mykkäsen vokaalien heikkouden. Hän örisee, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan laululta. Tai sitten hän laulaa, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan örinältä. Joka tapauksessa hän kuulosta pahalta, todella pahalta, piinallisen huonolta. Se ei toimi örinänä, se ei toimi lauluna; siitä puuttuu voima, siitä puuttuu särmä; se on yliyrittämistä, se on alitoteuttamista. Voimattomuus muodostuu ongelmaksi, koska Jouhkin soundi on myös varsin ohut, mutta hän A) laulaa paremmin, B) ei yliyritä, C) ei alitoteuta ja D) ei laula voimakasta ääntä kaipaavia kohtia. Mykkäsen riittämättömät vokaalit ampuvat alas riittävän kiinnostavat sävellykset ja esimerkiksi Bow and Helm lässähtää täysin.
Ei ole kiva haukkua levyä saati yhden muusikon panosta siihen, mutta fakta on, että nautintoni Doomboundista rajoittui eniten Mykkäsen vokaalien takia. Monesti levyä kuunnellessani jouduin pudistamaan päätäni ja huokaamaan epätoivoisena, käsittäessäni hukatun potentiaalin määrän.
Battlelore on jännä bändi, koska olen ollut pitkään tietoinen yhtyeen tuotannosta, mutta en tullut viiteentoista vuoteen ostaneeksi ainuttakaan kiekkoa. Olen jopa ollut vuoden 2007 FME:ssä yhtyeen keikalla, mutta silti levykokoelmasta puuttuivat kaikki tuotokset. No, Napalm Records korjasi tilanteen puolestani. Doombound kuvaa hyvin mielikuvaani koko bändistä: periaatteessa pätevää, tunnelmoivaa ja hivenen sinfonista metallia, jota höystetään puhtailla naislauluilla ja örinänkaltaisilla mieslauluilla. Musiikki itsessään on ihan passelia - hivenen munatonta, mutta ei katastrofaalista paskaa. Uskon, että jollakin toisella levyllä bändi ominaissoundi tulisi esiin paremmassa muodossa, sillä Doomboundilla jotkut biisit eivät meinaa sitten millään lähteä käyntiin - esimerkiksi avausraita Bloodstained jää hyvin opethmaiseen "lähetäänkö? kyl-, ääh, ei jaksa - tai no, kai me voitais lähtee, mut ei nyt" -kuoppaan, jossa biisi ei tunnu menevän eteenpäin mutta ei silti ole mantramaista yhden riffin rouhimista. Kaisa Jouhkin laulut ovat myös mainiot, mitä nyt hievenen yksipuoliset ja -uloitteiset, mutta koska hän ei ole ainoa solisti, se ei haittaa samalla tavalla.
Mutta kun. Ja tämä on iso mutta kun.
En ole ensimmäinen - enkä luultavasti viimeinenkään - joka huomioi Tomi Mykkäsen vokaalien heikkouden. Hän örisee, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan laululta. Tai sitten hän laulaa, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan örinältä. Joka tapauksessa hän kuulosta pahalta, todella pahalta, piinallisen huonolta. Se ei toimi örinänä, se ei toimi lauluna; siitä puuttuu voima, siitä puuttuu särmä; se on yliyrittämistä, se on alitoteuttamista. Voimattomuus muodostuu ongelmaksi, koska Jouhkin soundi on myös varsin ohut, mutta hän A) laulaa paremmin, B) ei yliyritä, C) ei alitoteuta ja D) ei laula voimakasta ääntä kaipaavia kohtia. Mykkäsen riittämättömät vokaalit ampuvat alas riittävän kiinnostavat sävellykset ja esimerkiksi Bow and Helm lässähtää täysin.
Ei ole kiva haukkua levyä saati yhden muusikon panosta siihen, mutta fakta on, että nautintoni Doomboundista rajoittui eniten Mykkäsen vokaalien takia. Monesti levyä kuunnellessani jouduin pudistamaan päätäni ja huokaamaan epätoivoisena, käsittäessäni hukatun potentiaalin määrän.
lauantai 11. elokuuta 2018
Cannibal Corpse - The Bleeding (1994)
Urbaani legenda kertoo, että Cannibal Corpse on joskus
tehnyt kaksi biisiä, mutta kukaan ei ole koskaan kuullut sitä toista. Ha-ha,
olipahan taas oivaltava ja omaperäinen vitsi – Cannibal Corpse toistaa itseään!
Hulvatonta, kukaan ei ole kertaakaan aiemmin tehnyt tätä huomiota! Vitsailut
sikseen, sillä Cannibal Corpse kuuluu myös yleissivistykseen, jos aikoo
äärimetallia diggailla. Kyllä, bändin kaikki levyt pitkälti samasta puusta
veistettyä kuolomassaa, mutta silti uran varrelle mahtuu huteja ja
liki-napakymppejä. Olen onnistunut aiemmin hankkimaan erinomaisen tympeän levyn
(Vile) sekä pari parempaa (Kill ja Tomb of the Mutilated), mutta pienestä CC-kaavaan väsymisestä
huolimatta päätin poimia yhtyeen parhaana pidetyn The Bleeding -levyn hyllyni koristeeksi.
Eihän siitä oikein mihinkään pääse: The Bleeding on niin hyvä levy kuin Cannibal Corpselta voi koskaan
uskoa kuulevansa. Biisit toistavat itseään nopeasti, gore-lyriikat käyvät
välittömästi puuduttaviksi (ja niille on välillä pakko naureskella, liekö se
tarkoituskin) ja levyltä löytyy pari junnaavaa biisiä. Näiden perusvikojen
lisäksi levyllä on koukkuja! Hyviä biisejä! Chris Barnes vetelee uransa parhaat
ördätkin! Ja – uskoo ken tahtoo – muutama riimittelykin! Esimerkiksi biisi Force Fed Broken Glass päättyy kahteen
säkeeseen, jotka ainakin omalla kielipäälläni rimmaavat: As vocal chords collapse / oral sex with broken glass. Ei voi olla
ihan paska bändi, kun ei metallilyriikassa edes käytä fire-desire-riimiä!
Paskanjauhanta sikseen, jälleen, koska The Bleeding on mainio levy. Onko se mestariteos? Ei helvetissä,
mutta ainakin se on paras Cannibal Corpselta koskaan kuulemani kiekko ja
ottakaa tämä juuri niin kovana kehuna kuin haluatte. Minulle se tekee levystä
sellaisen vahvan kasin kiekon, mutta toisille se saattaa viitata lähes täysin
pojojen suuntaan – kaikki riippuu siitä, kuinka pahasti henkilö on kyllästynyt
ja kyynistynyt Cannibal Corpsen tuotantoon.
keskiviikko 8. elokuuta 2018
Saxon - Metalhead (1999)
Olen alkanut epäillä, että Saxon ei ole koskaan ollutkaan kiinnostava bändi. Bändin maine NWOBHM-pioneerien joukossa rakentuu pitkälti 1980-luvun alkupuolen levyjen sekä pitkäkestoisen ja perääantamattoman uran varaan - valitettavasti vain tuolla uralla ei ole kovin montaa hyvää levyä. Olen keskittynyt kuuntelemaan enemmän nyky-Saxonia, koska wanha-Saxon on vaikuttanut jokaisella kuuntelulla enemmän oman aikansa lapselta kuin tuoreempi tuotanto. Tähän mennessä yhtyeen levyillä on ollut yksi tai kaksi hyvää biisiä ja puolentusinaa filleriä. Esimerkiksi Lionheartilla on Witchfinder General, Killing Groundilla Killing Ground King Crimson -cover The Court of the Crimson King. Siitä huolimatta annan bändille heikkouteni hetkinä mahdollisuuden, kuten hamstratessani Wackenista mukaan yhtyeen uuden tulemisen kakkoslevyn, Metalheadin.
Metalhead on niin läpensä Saxonia, että siitä puhuessa puhuu koko bändin diskografiasta. Tyyli on niin perus, että jopa sanan perus kirjoittaminen tuntuu anteliaalta; levy on kuin kokoelma arkkityyppiratkaisuja, joista vain harvoin onnistutaan keittämään kokoon kiinnostavia tai onnistuneita ratkaisuja. Olen kuunnellut levyn nyt läpi neljä kertaa, mutta vieläkään en muista juuri muuta kuin, että levy on täynnä sitä samaa saatanan Saxonia kuin ne kaikki muutkin - ja vielä ilman sitä yhtä timanttista rallia, jonka ansiosta haluaisin palata levyn pariin myöhemminkin ja jonka ansiosta haluan antaa bändille vielä lisää mahdollisuuksia. Metalhead tuskin jää viimeiseksi hankkimakseni Saxonin levyksi - kaikki tuntuvat kehuvan sitä edeltävää Unleash the Beastia sekä joitakin Lionheartin jälkeisiä kiekkoja - mutta se on tähän mennessä luukuttamistani tympein. Esimerkiksi levyn päätöseepos, peräti kahdeksanminuuttinen Sea of Life olisi siedettävämpi, jos se olisi rutistettu alle viiteen.
Iso ongelma tympeässä asenteessani Metalheadiin kumpuaa siitä, että levy ei onnistu yllättämään kertaakaan. Jokainen biisi rullaa ABABCBB-kaavalla varioiden vain marginaalisesti, biisien tempot ovat keskikastissa, Biff Byford ei tee äänellään mitään ennalta-arvaamatonta. Pelkäsin sitä jo ennakkoon, mutta kun kuuntelin Metalheadia ensikertaa, osasin suunnilleen sanoa jokaisen biisin suunnan ensimmäiseen kertsiin tultaessa. Okei, rokkiahan metallikin on, mutta olisiko liikaa pyydetty, että kerran edes kokeiltaisi ratkaisua, joka ei ole kuultu tismalleen samalla tavalla jo vuoden 1983 paikkeilla? Olen kyyninen, tietenkin, mutta niin olisit sinäkin, jos kuuntelisit näin paljon identtisiä levyjä, jotka väittävät olevansa jotakin muuta kuin iteraatio samasta arkkityypistä. Ja kyllä, Motörhead oli ihan vitun mahtava bändi, vaikka ne teki saman levyn aina uudelleen - ja silti, he onnistuivat pitämään touhun kiinnostavana.
Metalhead on niin läpensä Saxonia, että siitä puhuessa puhuu koko bändin diskografiasta. Tyyli on niin perus, että jopa sanan perus kirjoittaminen tuntuu anteliaalta; levy on kuin kokoelma arkkityyppiratkaisuja, joista vain harvoin onnistutaan keittämään kokoon kiinnostavia tai onnistuneita ratkaisuja. Olen kuunnellut levyn nyt läpi neljä kertaa, mutta vieläkään en muista juuri muuta kuin, että levy on täynnä sitä samaa saatanan Saxonia kuin ne kaikki muutkin - ja vielä ilman sitä yhtä timanttista rallia, jonka ansiosta haluaisin palata levyn pariin myöhemminkin ja jonka ansiosta haluan antaa bändille vielä lisää mahdollisuuksia. Metalhead tuskin jää viimeiseksi hankkimakseni Saxonin levyksi - kaikki tuntuvat kehuvan sitä edeltävää Unleash the Beastia sekä joitakin Lionheartin jälkeisiä kiekkoja - mutta se on tähän mennessä luukuttamistani tympein. Esimerkiksi levyn päätöseepos, peräti kahdeksanminuuttinen Sea of Life olisi siedettävämpi, jos se olisi rutistettu alle viiteen.
Iso ongelma tympeässä asenteessani Metalheadiin kumpuaa siitä, että levy ei onnistu yllättämään kertaakaan. Jokainen biisi rullaa ABABCBB-kaavalla varioiden vain marginaalisesti, biisien tempot ovat keskikastissa, Biff Byford ei tee äänellään mitään ennalta-arvaamatonta. Pelkäsin sitä jo ennakkoon, mutta kun kuuntelin Metalheadia ensikertaa, osasin suunnilleen sanoa jokaisen biisin suunnan ensimmäiseen kertsiin tultaessa. Okei, rokkiahan metallikin on, mutta olisiko liikaa pyydetty, että kerran edes kokeiltaisi ratkaisua, joka ei ole kuultu tismalleen samalla tavalla jo vuoden 1983 paikkeilla? Olen kyyninen, tietenkin, mutta niin olisit sinäkin, jos kuuntelisit näin paljon identtisiä levyjä, jotka väittävät olevansa jotakin muuta kuin iteraatio samasta arkkityypistä. Ja kyllä, Motörhead oli ihan vitun mahtava bändi, vaikka ne teki saman levyn aina uudelleen - ja silti, he onnistuivat pitämään touhun kiinnostavana.
tiistai 7. elokuuta 2018
Viidestäsadasta tuhanteen
Tämä blogi alkoi, kun levykokoelmani saavutti viidensadan levyn rajapyykin. Nyt, Wackenissa tehtyjen hankintojen myötä, tuo samainen levykokoelma ylitti tuhannen kiekon rajan. Samalla päätin muuttaa levyblogini fokusta. Aiemmin olen kulkenut kokoelmani levyjä läpi aikajärjestyksessä, aloittaen vanhimmista (Black Sabbathit ja kumppanit) ja hivuttautuen lähemmäs nykypäivää. Valitettavasti kaikki kiireeni töiden ja muiden kirjoitusprojektien saralla ovat hidastaneet etenemisen ryömimiseksi. En aio valehdella: olen monesti miettinyt koko blogin lopettamista, mutta toisaalta, en ole näistä teksteistä vastuussa kenellekään paitsi itselleni, joten miksi lopettaa asia, josta ei ole harmia kellekään mutta iloa ainakin minulle?
Mutta muutos on tarpeellinen, koska päivitystahti on ollut jo pitkään sanalla sanoen murheelllinen. Siispä jatkossa en enää käy läpi kokoelmani levyjä ilmestymisvuoden mukaan, vaan sitä mukaa kun kiekkoja hankin. Eli kaikki tulevat tekstit käsittelevät äskettäin ostamiani levyjä eikä niitä sido yhteen mikään muu kuin tuore saapuminen levyhyllyyni. Tekstien tyyli tuskin muuttuu sen enempää arvostelumaiseksi kuin aiemminkaan, mutta mielipiteeni saattavat olla vielä selkeämmin muodostumisvaiheessa. Lupaan kuitenkin, että kirjoitan levyistä vasta sitten, kun olen kuunnellut ne vähintään kahdesti ja toinen noista kuunteluista on ns. kokonaisvaltainen (pelkkä lyriikkavihko käsissä, parhaat kuulokkeet päässä ja kotiolosuhteissa) - jos levy vaatii enemmän pyöräytyksiä ennen alustavankaan mielipiteen ilmaantumista, kirjoitan levystä vasta monia kuuntelukertoja myöhemmin.
Tällä muutoksella ajan takaa sitä, että paneutuisin jatkossa paremmin ostamiini levyihin sekä sitä, että tulisin säännöllisemmin kirjoittaneekseni musiikista vapaamuotoisemmassa formaatissa. Olen huomannut hankkivani levyjä hyllyyn, mutta sitten unohtaneeni ne sinne yhden sivukorvalla tehdyn kuuntelun jälkeen - tämän täytyy muuttua, koska levykokoelma on aina ollut minulle tutkimusmatka, ei palkintokaappi! Jos marmatan muiden musiikinkuuntelutottumuksista, miksen parantaisi omiani?
Jatkossa tämä blogi on aktiivisempi ja, toivon, osaltani motivoituneempi. Nyt se on ollut tuuliajolla liian pitkään.
P.S. Tietääkö kukaan vieläkään mitään noista Italiasta tulevista klikkauksista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)