Metalhead on niin läpensä Saxonia, että siitä puhuessa puhuu koko bändin diskografiasta. Tyyli on niin perus, että jopa sanan perus kirjoittaminen tuntuu anteliaalta; levy on kuin kokoelma arkkityyppiratkaisuja, joista vain harvoin onnistutaan keittämään kokoon kiinnostavia tai onnistuneita ratkaisuja. Olen kuunnellut levyn nyt läpi neljä kertaa, mutta vieläkään en muista juuri muuta kuin, että levy on täynnä sitä samaa saatanan Saxonia kuin ne kaikki muutkin - ja vielä ilman sitä yhtä timanttista rallia, jonka ansiosta haluaisin palata levyn pariin myöhemminkin ja jonka ansiosta haluan antaa bändille vielä lisää mahdollisuuksia. Metalhead tuskin jää viimeiseksi hankkimakseni Saxonin levyksi - kaikki tuntuvat kehuvan sitä edeltävää Unleash the Beastia sekä joitakin Lionheartin jälkeisiä kiekkoja - mutta se on tähän mennessä luukuttamistani tympein. Esimerkiksi levyn päätöseepos, peräti kahdeksanminuuttinen Sea of Life olisi siedettävämpi, jos se olisi rutistettu alle viiteen.
Iso ongelma tympeässä asenteessani Metalheadiin kumpuaa siitä, että levy ei onnistu yllättämään kertaakaan. Jokainen biisi rullaa ABABCBB-kaavalla varioiden vain marginaalisesti, biisien tempot ovat keskikastissa, Biff Byford ei tee äänellään mitään ennalta-arvaamatonta. Pelkäsin sitä jo ennakkoon, mutta kun kuuntelin Metalheadia ensikertaa, osasin suunnilleen sanoa jokaisen biisin suunnan ensimmäiseen kertsiin tultaessa. Okei, rokkiahan metallikin on, mutta olisiko liikaa pyydetty, että kerran edes kokeiltaisi ratkaisua, joka ei ole kuultu tismalleen samalla tavalla jo vuoden 1983 paikkeilla? Olen kyyninen, tietenkin, mutta niin olisit sinäkin, jos kuuntelisit näin paljon identtisiä levyjä, jotka väittävät olevansa jotakin muuta kuin iteraatio samasta arkkityypistä. Ja kyllä, Motörhead oli ihan vitun mahtava bändi, vaikka ne teki saman levyn aina uudelleen - ja silti, he onnistuivat pitämään touhun kiinnostavana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti