Battlelore - Doombound (2011)

Hauska tarinantynkä: Wackenissa Napalm Recordsilla oli oma koju, jossa lafka myi julkaisemiaan levyjä kelvolliseen hintaan. Näiden lisäksi oli tarjolla ylläripusseja: mustia muovipusseja, joihin oli pakattuna viisi levyä, joita et voinut selvittää etukäteen. Hintaa tälle viiden kiekon ylläripussille oli kokonainen kymppi - mukaanhan sellainen oli otettava. Yksi noista viidestä levystä oli Battleloren Doombound, joka on nyt siis käsittelyssä. Loput neljä saavat aikanaan omat tekstinsä.

Battlelore on jännä bändi, koska olen ollut pitkään tietoinen yhtyeen tuotannosta, mutta en tullut viiteentoista vuoteen ostaneeksi ainuttakaan kiekkoa. Olen jopa ollut vuoden 2007 FME:ssä yhtyeen keikalla, mutta silti levykokoelmasta puuttuivat kaikki tuotokset. No, Napalm Records korjasi tilanteen puolestani. Doombound kuvaa hyvin mielikuvaani koko bändistä: periaatteessa pätevää, tunnelmoivaa ja hivenen sinfonista metallia, jota höystetään puhtailla naislauluilla ja örinänkaltaisilla mieslauluilla. Musiikki itsessään on ihan passelia - hivenen munatonta, mutta ei katastrofaalista paskaa. Uskon, että jollakin toisella levyllä bändi ominaissoundi tulisi esiin paremmassa muodossa, sillä Doomboundilla jotkut biisit eivät meinaa sitten millään lähteä käyntiin - esimerkiksi avausraita Bloodstained jää hyvin opethmaiseen "lähetäänkö? kyl-, ääh, ei jaksa - tai no, kai me voitais lähtee, mut ei nyt" -kuoppaan, jossa biisi ei tunnu menevän eteenpäin mutta ei silti ole mantramaista yhden riffin rouhimista. Kaisa Jouhkin laulut ovat myös mainiot, mitä nyt hievenen yksipuoliset ja -uloitteiset, mutta koska hän ei ole ainoa solisti, se ei haittaa samalla tavalla.

Mutta kun. Ja tämä on iso mutta kun.

En ole ensimmäinen - enkä luultavasti viimeinenkään - joka huomioi Tomi Mykkäsen vokaalien heikkouden. Hän örisee, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan laululta. Tai sitten hän laulaa, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan örinältä. Joka tapauksessa hän kuulosta pahalta, todella pahalta, piinallisen huonolta. Se ei toimi örinänä, se ei toimi lauluna; siitä puuttuu voima, siitä puuttuu särmä; se on yliyrittämistä, se on alitoteuttamista. Voimattomuus muodostuu ongelmaksi, koska Jouhkin soundi on myös varsin ohut, mutta hän A) laulaa paremmin, B) ei yliyritä, C) ei alitoteuta ja D) ei laula voimakasta ääntä kaipaavia kohtia. Mykkäsen riittämättömät vokaalit ampuvat alas riittävän kiinnostavat sävellykset ja esimerkiksi Bow and Helm lässähtää täysin.

Ei ole kiva haukkua levyä saati yhden muusikon panosta siihen, mutta fakta on, että nautintoni Doomboundista rajoittui eniten Mykkäsen vokaalien takia. Monesti levyä kuunnellessani jouduin pudistamaan päätäni ja huokaamaan epätoivoisena, käsittäessäni hukatun potentiaalin määrän.