Kertauksena niille, jotka eivät ole orjallisesti seuranneet jorinoitani: en tunne Behemothin uran alkupään tuotantoa, ja Satanicasta pidän kerta toisensa jälkeen enemmän, vaikka ensikosketukseni ei ollutkaan lämpimin mahdollinen. Koska olen tullut Behemothin kuulijakuntaan nimenomaan death metalimman aikakauden kautta (eli Zos Kia Cultusista eteenpäin), Satanica tuntui alunperin hieman turhankin black metalilta. Thelema.6 sen sijaan ei - jos Satanica on useiden kuuntelujen myötä muotoutunut deathin ja blackin napakaksi yhteenliittymäksi, Thelema.6 oli sitä heti ensikuulemalta.
Thelema.6 on äärettömän päräyttävä levy, kun sitä kuuntelee täysillä keskittyen. Kuten valtaosa death metalista, taustalla kuunneltuna se muuttuu pörinäksi, muodottomaksi hälyksi, joka hiipuilee turhuuden ja merkityksettömyyden rajamailla. Tarkka kuulija kuitenkin löytää vaikka mitä hienouksia ja koukkuja, jotka kasuaalipäräyttelijä menettää tyystin.
Levyn kaksi ensimmäistä biisiä potkivat perseelle niin kovaa, että loppulevyllä on vaikeuksia pysyä perässä. Antichristian Phenomenon ja The Act of Rebellion ovat millä tahansa mittarilla mitattuna tehokkaita, oivaltavia ja koukuttavia sävellyksiä: ne ovat hurjia, mutta eivät päättömästi eteenpäin kaahtavia, melodioita unohtamatta. Seuraavat biisitkään eivät ole hullumpia - päin vastoin - mutta omissa kirjoissani ne eivät aivan yllä avauskaksikon mittoihin saakka. Se, mikä Thelema.6:tta kuunnellessa varastaa huomion, on black ja death metalin saumaton yhteenliittyminen: kumpikaan ei dominoi toista, vaikka molemmat ovat jatkuvasti läsnä. Ehkä Inflamed with Rage harhailee hieman enemmän black metalin sfäärissä, vastaavasti jo mainittu The Act of Rebellion on lähempänä puhdasta death metalia, mutta nyt puhutaan niin hienojakoisista eroista, että tolkku käteen ja käsi perseeseen.
Yritän taistella itseäni vastaan, koska tahdon sanoa Thelema.6:sen olevan Satanicaa parempi levy, nimenomaan kokonaisuutena, sillä mikään yksittäinen kappale Behemothin (tai monen muunkaan bändin) tuotannossa ei vedä vertojaan edellislevyn päätösraidalle, josta tulikin puhuttua oikein urakalla aiemmin. Ehkä juuri tästä harvinaisen selkeästä tasopiikistä johtuen Thelema.6 näyttäyy tasaisempana levynä, kokonaisuutena paremmin toimivana levynä, siinä missä edellislevyä hallitsivat "selvät" (puhutaan kuitenkin blackend death metalista) hittibiisit. Huomaan kuuntelevani ennemmin Thelema.6:sta kuin Satanicaa, mutta syy ei taida olla niinkään levyistä löydettävissä, vaan minusta: ensimmäinen vaikutelma levyistä oli varsin erilainen, toinen oli heti klassikko, toinen on kehittynyt sellaiseksi vasta myöhemmin.
Kaikkien vuosien, kuuntelukertojen ja blogihässäköiden jälkeenkin ensivaikutus pysyy vahvana. Vaikka absoluuttinen totuus olisi mitä.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
tiistai 23. joulukuuta 2014
Ayreon - The Universal Migrator pt.2: Flight of the Migrator (2000)
The Universal Migrator -duologia taisi olla Arjen Anthony Lucassenin uran pahin kohdeyleisön virhearviointi. Into the Electric Castlen menestyksen jälkeen hän päätteli, että Ayreonin kuulijakunta koostuu kahdesta pääryhmästä: progejääristä, joille Pink Floyd ja Yes ovat totuus, sekä meistä hevarimöyrijöistä. Siispä, tämän jäätävän analyysin valmistuttua, Lucassen päätti tehdä molemmille kohdeyleisöilleen omat levyt - progelevy on kaksikon ensimmäinen puolikas, The Dream Sequencer, ja hevilevy on tällä kertaa käisteltävänä. Se, mitä herra Lucassen ei käsittänyt - tai ei huomioinut - on se, että Ayreonista pidetään juuri sen takia, että sen musiikissa proge ja hevi lyövät kättä: kumpikaan elementti ei ole parasta alallaan (maailmassa on parempaa progea ja aivan varmasti parempaa heviä), vaan juurikin kahden elementin yhteensulautuminen tekee Ayreonista kiinnostavan.
Flight of the Migrator ei ole huono levy. Helvetti, jos se olisi jonkun toisen nimen alla julkaistu, se voisi olla erinomainen. Mutta kun se ei kuulosta Ayreonilta: edes solistit eivät "keskustele keskenään", eli heillä ei ole hahmoja, vaan jokaisella solistilla on oma biisinsä, jonka he laulavat. Itse pidin Into the Electric Castlessa (ja muissa Ayreon-levytyksistä) juurikin mielenkiintoisten ja häikäisevien solistien yhteispelistä - kuinka Hansi Krüsch ja Steve Lee laulava yhteen, kuinka Mikael Åkerfeldt ja Devin Townsend täydentävät toisiaan jnejne. Nyt, kuitenkin, jokainen solisti laulaa (upeasti, ei voi kieltää) oman biisinsä and that's it. Tarinakin jättää toivomisen varaa, koska mitään suoranaista jännitettä ei ole, vaan yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan ja lopussa kertomus päättyy.
Mutta se, mikä aina on valokeilassa Ayreonin tuotoksilla, on solistikatras, ja, voi hellalettas kun onkin valokeilassa tällä kertaa! Olen tuskaillut kuinka tuon solistien nimet esiin tässä tekstissäni, mutta en ole keksinyt mitään järkevää ja luovaa keinoa, joten vain listaan kymmenkunta nimeä tähän - ne, joille nimet sanovat jotain, häikäistyvät.
Paljon puhuttu nimilista: Russel Allen. Lana Lane. Ralf Scheepers. Andi Deris. Bruce Dickinson. Fabio Lione. Timo Kotipelto. Robert Soeterboeck. Ian Parry.
Voi. Helvetti. Oh, the wasted opportunities! Kuvitelkaa kuinka mahtavaa olisi, jos Dickinson ja Allen laulaisivat dueton, heidän äänensä sulautuisivat yhteen ja he riipisivät äänihuuliaan kuin yhtenä. Entäpä Kotipelto ja Deris - tai Scheepers ja Lione? Se tarina, joka näillä äänillä voitaisiin kertoa, ansaitsee paremman kuin minkä Flight of the Migrator kertoo. Tämä lineup olisi ansainnut Into the Electric Castlen tai The Human Equationin tarinan. Mutta ei, jokaiselle oma biisi ja tarina joka kulkee löyhästi siinä matkassa.
Olen hieman näreissäni, vaikka Flight of the Migrator on hyvä levy. Monet biisit, jos eivät kaikki, ovat erinomaisia - erityisesti Russel Allenin tulkitsema Dawn of a Million Souls ansaitsee paikan Ayreonin mestariteosten joukossa. Dickinson laulaa, oletusarvoisesti, levyn pisimmän kappaleen, kymmenen minuutin rajapyykin ylittävän Into the Black Holen, ja sävellyksenä se ei ole kovin erikoinen, mutta lentokapteenin käskevällä äänellä heikompikin tuotos nousee uusiin sfääreihin - hieno hetki on, kun Dickinson venyttää kertosäkeen alkua "Into the eye.... of the UNIVERSE!"
Flight of the Migrator on kasin levy, mutta se olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä yksitoista. Jos sen vain kuuntelee, ottaa vastaan sellaisena kuin se on, voi pitääkin sitä erinomaisena levynä, mutta Ayreon-taustaa vasten se on laimea harha-askel muuten kovatasoisen biisinikkarin uralla.
Flight of the Migrator ei ole huono levy. Helvetti, jos se olisi jonkun toisen nimen alla julkaistu, se voisi olla erinomainen. Mutta kun se ei kuulosta Ayreonilta: edes solistit eivät "keskustele keskenään", eli heillä ei ole hahmoja, vaan jokaisella solistilla on oma biisinsä, jonka he laulavat. Itse pidin Into the Electric Castlessa (ja muissa Ayreon-levytyksistä) juurikin mielenkiintoisten ja häikäisevien solistien yhteispelistä - kuinka Hansi Krüsch ja Steve Lee laulava yhteen, kuinka Mikael Åkerfeldt ja Devin Townsend täydentävät toisiaan jnejne. Nyt, kuitenkin, jokainen solisti laulaa (upeasti, ei voi kieltää) oman biisinsä and that's it. Tarinakin jättää toivomisen varaa, koska mitään suoranaista jännitettä ei ole, vaan yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan ja lopussa kertomus päättyy.
Mutta se, mikä aina on valokeilassa Ayreonin tuotoksilla, on solistikatras, ja, voi hellalettas kun onkin valokeilassa tällä kertaa! Olen tuskaillut kuinka tuon solistien nimet esiin tässä tekstissäni, mutta en ole keksinyt mitään järkevää ja luovaa keinoa, joten vain listaan kymmenkunta nimeä tähän - ne, joille nimet sanovat jotain, häikäistyvät.
Paljon puhuttu nimilista: Russel Allen. Lana Lane. Ralf Scheepers. Andi Deris. Bruce Dickinson. Fabio Lione. Timo Kotipelto. Robert Soeterboeck. Ian Parry.
Voi. Helvetti. Oh, the wasted opportunities! Kuvitelkaa kuinka mahtavaa olisi, jos Dickinson ja Allen laulaisivat dueton, heidän äänensä sulautuisivat yhteen ja he riipisivät äänihuuliaan kuin yhtenä. Entäpä Kotipelto ja Deris - tai Scheepers ja Lione? Se tarina, joka näillä äänillä voitaisiin kertoa, ansaitsee paremman kuin minkä Flight of the Migrator kertoo. Tämä lineup olisi ansainnut Into the Electric Castlen tai The Human Equationin tarinan. Mutta ei, jokaiselle oma biisi ja tarina joka kulkee löyhästi siinä matkassa.
Olen hieman näreissäni, vaikka Flight of the Migrator on hyvä levy. Monet biisit, jos eivät kaikki, ovat erinomaisia - erityisesti Russel Allenin tulkitsema Dawn of a Million Souls ansaitsee paikan Ayreonin mestariteosten joukossa. Dickinson laulaa, oletusarvoisesti, levyn pisimmän kappaleen, kymmenen minuutin rajapyykin ylittävän Into the Black Holen, ja sävellyksenä se ei ole kovin erikoinen, mutta lentokapteenin käskevällä äänellä heikompikin tuotos nousee uusiin sfääreihin - hieno hetki on, kun Dickinson venyttää kertosäkeen alkua "Into the eye.... of the UNIVERSE!"
Flight of the Migrator on kasin levy, mutta se olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä yksitoista. Jos sen vain kuuntelee, ottaa vastaan sellaisena kuin se on, voi pitääkin sitä erinomaisena levynä, mutta Ayreon-taustaa vasten se on laimea harha-askel muuten kovatasoisen biisinikkarin uralla.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Alice Cooper - Brutal Planet (2000)
Uusi vuosituhat, uudet kujeet... ainakin kaikkien suosikki-Vincelle, Alice Cooperille. Siinä missä herran/bändin tuotokset olivat -90-luvun alkupuolella kaupallisesti menestyneitä, kevyitä hard rock -lättyjä täynnä hittejä ja seksiä, 2000-luvun alun Cooper on jotain aivan muuta. Levynnimi kertoo kaiken tarvittavan: brutaalia, todellakin.
Brutal Planet taitaa olla Alice Cooperin uran rankin levy - ainoa vertailukohta on "jatko-osa" The Dragontown, jota en omista. Heti levyn avaavasta Brutal Planetista alkaen on selvää, että eufeismejen varaan rakentuva party hard rock on jätetty kauas taa: nyt lauletaan holokaustista ja ihmisen yleisestä pahuudesta, riffit ovat yksinkertaisista junttaa, mutta tehokasta sellaista, ja kun päälle läimäytetään Alice Cooperin erittäin tunnistettava ääni, on ainekset toimivaan levyyn kasassa. En kiertele tosiasiaa: kaikista heikkouksistakin huolimatta minä pidän Brutal Planetista. Se ei ole nerokas levy, se ei ole parasta äänitaidetta universumissa, mutta se on levy, jollaisen vain Alice Cooperin persoona voi saattaa kalkkiviivoille asti. Cooperin ääni alkaa olla jo sen verran kapea-alainen, että tulkinta on toisinaan hyvinkin kiikun-kaakun, ja kun koko levy rakentuu nimenomaan Alicen varaan...
Ymmärrän miksi monet eivät pidä levystä: sen riffit ovat äärettömän yksinkertaisia, Cooperin tulkinta huitelee välillä sankkaan metsään ja lyriikoita ei voi kyllä liiallisesta neroudesta syyttää. Mikään syvällinen ja loputtomasti kuuntelua kestävä levy Brutal Planet ei ole, vaan se on kaikessa karuudessaan Alice Cooper veivaamassa industrial-vaikutteista heviä. Jos Alicen persoona ja ääni eivät innosta, kannattaa kiertää kaukaa, vaikka kuinka industrial olisi se oma juttu.
Mutta minä tosiaan pidän Brutal Planetista - etenkin levyn alkupuolella on joitakin aivan erinomaisia biisejä, jos on valmis ottamaan ne sellaisena kuin ne ovat. Brutal Planet taitaa olla toinen levyn parhaista biiseistä, koska reaktio, jonka kuulija saa kuullessaan sen ensimmäisen kerran (odottaen uutta I'm Eighteeniä tai Poisonia) pysyy matkassa vuosia; toinen kohokohta on hävyttömän rokkaava ja tarttuva Sanctuary, joka taitaa olla kiekon paras veisu. Muutkaan biisit eivät ole huonoja, mutta turhan tusinaa: ne eivät tarjoa mitään suurta rokkipoljentoa vailla vertaa tai hirvittävää jytinää, vaan enemmän sitä samaa, mitä aiemmatkin kappaleet ovat olleet. Jälleen, kuten niin usein elämässä ja taiteessa muutenkin, tätä voi katsoa joko hyvänä tai huonona: toisaalta levy on tasapaksu vailla tasonotkahduksia, toisaalta levy on tasapaksu vailla tasopiikkejä.
Viimeinen asia minkä levystä sanon on erikoinen. Ostin levyn vuoden 2010 paikkeilla Hyvinkään Anttilan alelaarista päätähuimaavaan kolmen euron hintaan. Vielä kotonakin epäilin ostaneeni jonkin oudon koveri- tai kokoelmalevyn, sillä paketin kansi oli tyystin erilainen kuin mikä levyllä "oikeasti" oli: sekavan Alice-kannen sijaan violettia taustaa vasten sähisee vihretävä käärme. Mutta kyllä vain, biisit ovat oikein, oikeassa järjestyksessä ja Alice se koko levyn läpi mölisee. Oletan, että ostamani painos on joku puolivirallinen lätty, mikä on sylkäisty markkinoille jonkinsortin levy-yhtiön kanssa käydyn kiistan jälkeen; kenties levy-yhtiöllä ei ole ollut oikeutta kansitaiteeseen, mutta biiseihin? Onko kukaan törmännyt tähän aiemmin? On meinaan kohtuullisen outoa, mutta samapa tuo minulle, sinänsä, musiikkihan tässä tärkeintä on.
Brutal Planet taitaa olla Alice Cooperin uran rankin levy - ainoa vertailukohta on "jatko-osa" The Dragontown, jota en omista. Heti levyn avaavasta Brutal Planetista alkaen on selvää, että eufeismejen varaan rakentuva party hard rock on jätetty kauas taa: nyt lauletaan holokaustista ja ihmisen yleisestä pahuudesta, riffit ovat yksinkertaisista junttaa, mutta tehokasta sellaista, ja kun päälle läimäytetään Alice Cooperin erittäin tunnistettava ääni, on ainekset toimivaan levyyn kasassa. En kiertele tosiasiaa: kaikista heikkouksistakin huolimatta minä pidän Brutal Planetista. Se ei ole nerokas levy, se ei ole parasta äänitaidetta universumissa, mutta se on levy, jollaisen vain Alice Cooperin persoona voi saattaa kalkkiviivoille asti. Cooperin ääni alkaa olla jo sen verran kapea-alainen, että tulkinta on toisinaan hyvinkin kiikun-kaakun, ja kun koko levy rakentuu nimenomaan Alicen varaan...
Ymmärrän miksi monet eivät pidä levystä: sen riffit ovat äärettömän yksinkertaisia, Cooperin tulkinta huitelee välillä sankkaan metsään ja lyriikoita ei voi kyllä liiallisesta neroudesta syyttää. Mikään syvällinen ja loputtomasti kuuntelua kestävä levy Brutal Planet ei ole, vaan se on kaikessa karuudessaan Alice Cooper veivaamassa industrial-vaikutteista heviä. Jos Alicen persoona ja ääni eivät innosta, kannattaa kiertää kaukaa, vaikka kuinka industrial olisi se oma juttu.
Mutta minä tosiaan pidän Brutal Planetista - etenkin levyn alkupuolella on joitakin aivan erinomaisia biisejä, jos on valmis ottamaan ne sellaisena kuin ne ovat. Brutal Planet taitaa olla toinen levyn parhaista biiseistä, koska reaktio, jonka kuulija saa kuullessaan sen ensimmäisen kerran (odottaen uutta I'm Eighteeniä tai Poisonia) pysyy matkassa vuosia; toinen kohokohta on hävyttömän rokkaava ja tarttuva Sanctuary, joka taitaa olla kiekon paras veisu. Muutkaan biisit eivät ole huonoja, mutta turhan tusinaa: ne eivät tarjoa mitään suurta rokkipoljentoa vailla vertaa tai hirvittävää jytinää, vaan enemmän sitä samaa, mitä aiemmatkin kappaleet ovat olleet. Jälleen, kuten niin usein elämässä ja taiteessa muutenkin, tätä voi katsoa joko hyvänä tai huonona: toisaalta levy on tasapaksu vailla tasonotkahduksia, toisaalta levy on tasapaksu vailla tasopiikkejä.
Viimeinen asia minkä levystä sanon on erikoinen. Ostin levyn vuoden 2010 paikkeilla Hyvinkään Anttilan alelaarista päätähuimaavaan kolmen euron hintaan. Vielä kotonakin epäilin ostaneeni jonkin oudon koveri- tai kokoelmalevyn, sillä paketin kansi oli tyystin erilainen kuin mikä levyllä "oikeasti" oli: sekavan Alice-kannen sijaan violettia taustaa vasten sähisee vihretävä käärme. Mutta kyllä vain, biisit ovat oikein, oikeassa järjestyksessä ja Alice se koko levyn läpi mölisee. Oletan, että ostamani painos on joku puolivirallinen lätty, mikä on sylkäisty markkinoille jonkinsortin levy-yhtiön kanssa käydyn kiistan jälkeen; kenties levy-yhtiöllä ei ole ollut oikeutta kansitaiteeseen, mutta biiseihin? Onko kukaan törmännyt tähän aiemmin? On meinaan kohtuullisen outoa, mutta samapa tuo minulle, sinänsä, musiikkihan tässä tärkeintä on.
torstai 11. joulukuuta 2014
Mietteitä projektin varrelta: 1990-luku
1990-luku on helppo nähdä metallin murenemisena yhä uusiin alaluokkiin, edellisten rappeutuessa ja trvialisoituessa. Joku, joka ei ole minä, voisi vetää historillisen vertailukohdan "metallin pimeään keskiaikaan", mutta tämä olisi väärin monella tasolla - metallin ja läntisen sivilisaation historian kohdalla. (En mene keskiajan "pimeyteen" nyt, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kirjoja on kirjoitettu ja keskustelua käyty, ja nykyinen kollektiivinen näkemys tutkijoiden keskuudessa on, että keskiaika ei ollut pimeä tai erityisen ikävä aikakausi.) Minusta -90-luvun merkitys metallin kehitykselle on suuri, joskaan ei yhtä suuri kuin -80-luvun; lisäksi aikakauden surkeus on monelta osin myytti.
Merkitys on nimenomaan uusien alaluokkien eriytymisessä: -90-luvulle tultaessa death metal kuulosti thrash metalilta, joka kuulosti speed metalilta, joka kuulosti klassiselta heavy metalilta ja niin edelleen. Vielä -90- ja -80-lukujen taitteessa metallimusiikki oli monoliittimäinen ykseys, joka oli vasta alkamassa mutatoitua monipolviseksi ja -tahoiseksi kokonaisuudeksi, joka se nykyään on. Death ja black metal kukoistivat -90-luvun alkuvuosina ja vuosikymmenen loppuun mennessä havaitsemme blackend death metalin synnyn Behemothin ynnä muiden myötä. -90-luku oli toisaalta hajoamisen, mutta myös yhdistymisen aikaa: samaan aikaan alagenret eriytyvät kaummas toisistaan ja lähentyvät hybridigenrejen muodossa.
Se, mikä blogissani ei ole edustettuna, on nu metalin synty. Tämä genre on jakanut kahdenkymmenen vuoden ajan kuulijat faneiksi ja vihamiehiksi, ja (valitettavasti?) kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Syyni on yksinkertainen (kuten mieskin?): en pidä sen äärimmäisestä rytmin korostamisesta. Slipknot on ny metalia, kyllä, mutta myös muutakin; Korn, Limp Bizkit, Linkin Park (okei, 2000-luvun bändi, mutta samaa genreä) ja kumppanit ovat puhtaampaa nuta. Jos joku siis haluaa kuulla kuinka erilaisia Kornin levyt ovat, niistä on varmasti keskustelua jossain muuallakin.
-90-luku oli eräänlaista lamakautta - keikkapaikat kutistuivat, grunge teki tuhojaan ja niin edespäin - mutta sen aikana fokus siirtyi kokaiinista, heroiinista ja bändäreistä siihen kaikkein tärkeimpään, eli musiikkiin. Paisuttelevan ja kaupallisuuden kiroihin sortuneen glamin ja stadionmetallin rappio ja likikuolema olivat, pitkällä tähtäimellä ja laajasta kuvakulmasta hyväkin asia - tai ainakin välttämätön, jotta metalli selviäisi. Ne, jotka tykkäsivät Motley Crüesta, koska Vince Neill oli niin tavattoman söpö, putosivat kelkasta ja eräänlainen fanikannan "tislautuminen" tapahtui. On varmasti ollut masentavaa katsoa kuinka Venom veivaa -90-luvun ensivuosina muutamalle sadalle ihmiselle Sacred Reichin lämppärinä tai kuinka valtavirtamusiikki oli lähes yksinomaan europoppia ja dancea ynnä muuta kertakäyttöroskaa.
-90-luvun alku- ja loppupuolella julkaistiin läjäpäin laadukkaita levyjä - myös vuosikymmenen keskellä julkaistiin klassikoita (esim. Tales from the Thousand Lakes ja Slaughter of the Soul), mutta vähemmän kuin alussa (Painkiller, The Crimson Idol...). Oma orientoitumiseni nimenomaan 2000-luvun metallia kohtaan näkyy siinä, että vuosikymmenen viimeisinä vuosina monet bändit, joita ole kuunnellut paljon, esitellään ensimmäisen kerran tässä blogissa - eli täten ne ovat yhtyeiden ensimmäisiä levyjä tai vanhimpia ostamiani tuotoksia. Mutta, kuten eilen kirjoitin, emme ole vielä blogissa edes puolivälissä ja aloitamme neljännen vuosikymmenen ja "minun" aikakauteni.
Merkitys on nimenomaan uusien alaluokkien eriytymisessä: -90-luvulle tultaessa death metal kuulosti thrash metalilta, joka kuulosti speed metalilta, joka kuulosti klassiselta heavy metalilta ja niin edelleen. Vielä -90- ja -80-lukujen taitteessa metallimusiikki oli monoliittimäinen ykseys, joka oli vasta alkamassa mutatoitua monipolviseksi ja -tahoiseksi kokonaisuudeksi, joka se nykyään on. Death ja black metal kukoistivat -90-luvun alkuvuosina ja vuosikymmenen loppuun mennessä havaitsemme blackend death metalin synnyn Behemothin ynnä muiden myötä. -90-luku oli toisaalta hajoamisen, mutta myös yhdistymisen aikaa: samaan aikaan alagenret eriytyvät kaummas toisistaan ja lähentyvät hybridigenrejen muodossa.
Se, mikä blogissani ei ole edustettuna, on nu metalin synty. Tämä genre on jakanut kahdenkymmenen vuoden ajan kuulijat faneiksi ja vihamiehiksi, ja (valitettavasti?) kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Syyni on yksinkertainen (kuten mieskin?): en pidä sen äärimmäisestä rytmin korostamisesta. Slipknot on ny metalia, kyllä, mutta myös muutakin; Korn, Limp Bizkit, Linkin Park (okei, 2000-luvun bändi, mutta samaa genreä) ja kumppanit ovat puhtaampaa nuta. Jos joku siis haluaa kuulla kuinka erilaisia Kornin levyt ovat, niistä on varmasti keskustelua jossain muuallakin.
-90-luku oli eräänlaista lamakautta - keikkapaikat kutistuivat, grunge teki tuhojaan ja niin edespäin - mutta sen aikana fokus siirtyi kokaiinista, heroiinista ja bändäreistä siihen kaikkein tärkeimpään, eli musiikkiin. Paisuttelevan ja kaupallisuuden kiroihin sortuneen glamin ja stadionmetallin rappio ja likikuolema olivat, pitkällä tähtäimellä ja laajasta kuvakulmasta hyväkin asia - tai ainakin välttämätön, jotta metalli selviäisi. Ne, jotka tykkäsivät Motley Crüesta, koska Vince Neill oli niin tavattoman söpö, putosivat kelkasta ja eräänlainen fanikannan "tislautuminen" tapahtui. On varmasti ollut masentavaa katsoa kuinka Venom veivaa -90-luvun ensivuosina muutamalle sadalle ihmiselle Sacred Reichin lämppärinä tai kuinka valtavirtamusiikki oli lähes yksinomaan europoppia ja dancea ynnä muuta kertakäyttöroskaa.
-90-luvun alku- ja loppupuolella julkaistiin läjäpäin laadukkaita levyjä - myös vuosikymmenen keskellä julkaistiin klassikoita (esim. Tales from the Thousand Lakes ja Slaughter of the Soul), mutta vähemmän kuin alussa (Painkiller, The Crimson Idol...). Oma orientoitumiseni nimenomaan 2000-luvun metallia kohtaan näkyy siinä, että vuosikymmenen viimeisinä vuosina monet bändit, joita ole kuunnellut paljon, esitellään ensimmäisen kerran tässä blogissa - eli täten ne ovat yhtyeiden ensimmäisiä levyjä tai vanhimpia ostamiani tuotoksia. Mutta, kuten eilen kirjoitin, emme ole vielä blogissa edes puolivälissä ja aloitamme neljännen vuosikymmenen ja "minun" aikakauteni.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Summoning - Stronghold (1999)
Kuten on tainnut tullakin jo sanottua, Summoning on minulle tärkeä bändi, vaikka yhtyeen edellinen levy, Dol Guldur, ei täysillä iskenytkään, vaikka eihän se ole lähelläkään edes keskinkertaista levyä. Mutta Summoningia ei voi arvioida tai määritellä sen aktuaalisen musiikallisen laadun/laaduttomuuden perusteella, vaan yhtyeen musiikin synnyttämien tunnereaktioiden kautta. Tässä, juurikin, on Strongholdin vahvuus.
Ensin kuitenkin se välttämätön analyysinkaltainen: Stronghold osuu Summoningin uran taitepisteeseen, jossa se kuulostaa sekä "vanhemmalta" (Minas Morgul & Dol Guldur) tuotokselta, jossa kitaroilla on vahvempi fokus kuin koskettimilla, sekä "uudemmalta" (Let Mortal Heroes Sing Your Fame -->), jossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Strongholdilla on vahva fokus molempiin suuntiin - ja voisikin sanoa, että nämä kaksi elementtiä pelaavat erinomaisesti yhteen, luoden ilmapiirin ja tunnelman, joka on mielestäni jopa Summoningin tuotannossa uniikki.
Minulla on vahva side yhteen tiettyyn kappaleeseen levyllä, ja lienee minua yhtään tunteville selvää, mikä kipale on kyseessä: kyllä, Long Lost to Where No Pathway Goes. Tässä kappaleessa kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät Summoningsta häikäisevän yhtyeen ja täydellisen emotionaalisen monoliitin, naksahtavat juuri oikeille paikoilleen: melodiat, rytmi, tunnelma, toiston sopiva määrä, laulutulkinta... Kaikki on siellä, juuri eikä melkein. Kitarasoundi on raaka ja silti juuri täydellinen, kun muut soittimet ovat taustalla - juuri siinä puunatun ja viimeistelemättömän kulminaatiopisteessä. Mutta taas lipsun sinne analyysin puolelle, kun sanoin, että en menisi sinne. Long Lost to Where No Pathway Goes vie minut kuulijana matkalle, asettaa tilanteeseen, jossa haluan ja toisaalta en halua viipyä - olen siellä, täysin uponneena tunnelmaan ja hetkeen, ja juuri sitä Summoning, minulle ainakin, parhaillaan on. Tarina: en ollut vielä täysi-ikäinen, juuri seurustelun aloittanut lukiolainen, kun menimme perheeni kanssa pitkälle (no jaa, taisi olla viisi viikkoa) ulkomaanmatkalle Karibialle. Ensimmäisenä iltana, valmiina vaihtamaan paluulippuni aiempaan, koska olin teini ja hormoonien vallassa, olin yksin hotellihuoneemme parvekkeella, pimeää Karibian merta katsellen ja juurikin tätä kappaletta kuunnellen. Laiva, sellainen jätticruiseri, sadan miljoonan voltin edestä valoja päällä, lipui ohi - siihen hetkeen lyriikat "In a boat then, brother, far afloat / You must labour in the sea / And find yourself things out of mind / You will learn no more of me" osuivat syvälle.
Muutkin kappaleet ovat hienoja, mutta minulle yksikään toinen sävellys ei Strongholdilla nouse samaan emotionaaliseen, lähes pateettiseen paatokseen, mikä on Long Lost to Where No Pathway Goes. Tietenkin mainitsen Where Hope and Daylight Diesin, koska se omaa Summoningille poikkeuksellisesti klassista (nais)laulua, ja erittäin hyvää sellaista. Tämä kappale on levylle tärkeä, sillä toisinaan Summoning on hieman yksipuolista kuunneltavaa, ja naislaulu on piristävä poikkeus. Myös tuplabasarit The Rotting Horse on a Deadly Groundin lopussa yllättävät. Kaikin puolin Strongholdia voisi pitää Summoningin monipuolisimpana ja analyyttisesti parhaana levynä. Myös emotionaalisesti se yhtyeen kulmakiviä, ei käy kieltäminen, mutta minulle ne parhaat hetket ovat vasta myöhemmillä levyillä, vähättelemättä Strongholdia tippaakaan.
P.S. Kahdessadas teksti. About vuoteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille - mikäs tässä joristessa, kun ei tarvitse seinille huudella! Vielä on siis yli puolet jäljellä, joten matkaa on vielä, matkaa on edessä.
Ensin kuitenkin se välttämätön analyysinkaltainen: Stronghold osuu Summoningin uran taitepisteeseen, jossa se kuulostaa sekä "vanhemmalta" (Minas Morgul & Dol Guldur) tuotokselta, jossa kitaroilla on vahvempi fokus kuin koskettimilla, sekä "uudemmalta" (Let Mortal Heroes Sing Your Fame -->), jossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Strongholdilla on vahva fokus molempiin suuntiin - ja voisikin sanoa, että nämä kaksi elementtiä pelaavat erinomaisesti yhteen, luoden ilmapiirin ja tunnelman, joka on mielestäni jopa Summoningin tuotannossa uniikki.
Minulla on vahva side yhteen tiettyyn kappaleeseen levyllä, ja lienee minua yhtään tunteville selvää, mikä kipale on kyseessä: kyllä, Long Lost to Where No Pathway Goes. Tässä kappaleessa kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät Summoningsta häikäisevän yhtyeen ja täydellisen emotionaalisen monoliitin, naksahtavat juuri oikeille paikoilleen: melodiat, rytmi, tunnelma, toiston sopiva määrä, laulutulkinta... Kaikki on siellä, juuri eikä melkein. Kitarasoundi on raaka ja silti juuri täydellinen, kun muut soittimet ovat taustalla - juuri siinä puunatun ja viimeistelemättömän kulminaatiopisteessä. Mutta taas lipsun sinne analyysin puolelle, kun sanoin, että en menisi sinne. Long Lost to Where No Pathway Goes vie minut kuulijana matkalle, asettaa tilanteeseen, jossa haluan ja toisaalta en halua viipyä - olen siellä, täysin uponneena tunnelmaan ja hetkeen, ja juuri sitä Summoning, minulle ainakin, parhaillaan on. Tarina: en ollut vielä täysi-ikäinen, juuri seurustelun aloittanut lukiolainen, kun menimme perheeni kanssa pitkälle (no jaa, taisi olla viisi viikkoa) ulkomaanmatkalle Karibialle. Ensimmäisenä iltana, valmiina vaihtamaan paluulippuni aiempaan, koska olin teini ja hormoonien vallassa, olin yksin hotellihuoneemme parvekkeella, pimeää Karibian merta katsellen ja juurikin tätä kappaletta kuunnellen. Laiva, sellainen jätticruiseri, sadan miljoonan voltin edestä valoja päällä, lipui ohi - siihen hetkeen lyriikat "In a boat then, brother, far afloat / You must labour in the sea / And find yourself things out of mind / You will learn no more of me" osuivat syvälle.
Muutkin kappaleet ovat hienoja, mutta minulle yksikään toinen sävellys ei Strongholdilla nouse samaan emotionaaliseen, lähes pateettiseen paatokseen, mikä on Long Lost to Where No Pathway Goes. Tietenkin mainitsen Where Hope and Daylight Diesin, koska se omaa Summoningille poikkeuksellisesti klassista (nais)laulua, ja erittäin hyvää sellaista. Tämä kappale on levylle tärkeä, sillä toisinaan Summoning on hieman yksipuolista kuunneltavaa, ja naislaulu on piristävä poikkeus. Myös tuplabasarit The Rotting Horse on a Deadly Groundin lopussa yllättävät. Kaikin puolin Strongholdia voisi pitää Summoningin monipuolisimpana ja analyyttisesti parhaana levynä. Myös emotionaalisesti se yhtyeen kulmakiviä, ei käy kieltäminen, mutta minulle ne parhaat hetket ovat vasta myöhemmillä levyillä, vähättelemättä Strongholdia tippaakaan.
P.S. Kahdessadas teksti. About vuoteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille - mikäs tässä joristessa, kun ei tarvitse seinille huudella! Vielä on siis yli puolet jäljellä, joten matkaa on vielä, matkaa on edessä.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Sonata Arctica - Ecliptica (1999)
Kun tutustuin Sonata Arcticaan, se ei ollut suuri bändi, vaan nouseva bändi. Silloin (tämä alkaa kuulostaa vanhan naavaparran jupinalta, mutta menkööt) yhtye oli julkaissut kaksi levyä ja kolmas, Winterheart's Guild, oli vasta tulossa. Ystävä- ja kaveripiirissäni Sonta Arctica oli varteenotettava vaihtoehto Stratovariukselle, sillä vaikka Sonata saikin (ainakin omissa piireissäni) jonkinasteisena Stratovarius-kopiona, kahden ensimmäisen levyn laatua ei käynyt kieltäminen. En koskaan itse, kuitenkaan, lämmennyt Tony Kakon ja kavereiden touhulle erityisemmin: kyllä, hyviä biisejä oikealla ja vasemmalla, mutta kokonaisuutena yhtye jätti minut aina hieman... no, kylmäksi.
Siis jos asiaa yrittää tarkastella järkevästi - mikä ei, kuten lukijoille on varmasti tullut tutuksi blogin aikana, ole vahvinta alaani - Eclipticassa on todella paljon hyvää: se on täynnä laadukasta, joskin hieman persoonatonta power metalia; se ei tarjoa mitään, mitä Stratovarius tai vaikkapa Gamma Ray ei olisi tehnyt tavalla tai toisella varioiden; Kakko laulaa mukiinmenevästi, vaikka ei häikäisekään (sori, Katja, jos luet tätä; tämä on vain mielipiteeni, ja tiedän, että olet toista mieltä). On kiikun-kaakun siinä rajalla tykkäänkö levystä vai en: se on ja ei ole hyvä (eräänlainen Schrödingerin power metal -levy). Kyllähän ne hyvät biisit ovat hyviä, eikä varsinaista notkahdusta ole missään välissä, mutta silti etsii soittolistalta jotakin muuta kuunneltavaa.
Ecliptican suurin heikkous, omissa silmissäni, on sen persoonattomuus. Jo vuonna 1999 power metalin sisällä oli kokeiltu vaikka mitä, ja Stratovarius oli hionut kosketinsoitinten käytön täydellisyyteen - sitä taustaa vasten Sonata on aina kuulostanut korvissani perässähiihtäjältä. Oikeastaan yhtye sai silmissäni selvästi oman soundinsa vasta, kun taso alkoi laskea - tai kuten tyttöystäväni käännettä kuvaa: Kakko koki keski-iänkriisin - Unian myötä ja jälkeen. Neljä ensimmäistä levyä ovat hyvää peruspoweria eikä mikään näistä levyistä (joista omistan vain kaksi, joten voin olla väärässäkin tässä kaikessa analyysissäni, joten liekehtivät kakkapussit lentämään, jos siltä tuntuu) kuvaa ongelmaa paremmin kuin Ecliptica: hyvin soitetut hyvät melodiat hyvissä kappaleissa eivät välttämättä tee hyvää levyä. Tämä kaikki on paradoksaalista, kyllä, mutta musiikki ja mielipiteet monesti ovat. Sonata Arcticalta puuttuu se viimeinen puristus, se mystinen Jokin, minkä kanssa kaikki napsahtaisi yhteen ja kokonaisuus olisi monoliittimainen onnistuminen.
Olen puhunut Jostakin jo aika paljon eri yhteyksissä, mutta pistetään mylly pyörimään, jälleen kerran. Tämä tulee mieleeni siitä, että arvostelin viikko sitten Imperiumi.net -sivulle Grave Diggerin uusimman levyn, Return of the Reaperin, ja siinä(kin) tekstissä puhuin Jostakin, mitä mielestäni Grave Digger omaa. Kaikilla pätevillä objektiivisilla mittareilla Sonata Arctican Ecliptica on parempi levy kuin Return of the Reaper, joka kärsii paljon huonommista lyriikoista ja surkeasta laulusuorituksesta (jos asiaa katsoo objektiivisesti), mutta silti annoin Grave Diggerin tuotokselle arvosanan 8½, ja Sonatan pojat saisivat minulta 7+:n. Syypäänä on Jokin, jälleen kerran: Grave Digger on rehellisempää, aidomman tuntuista ja suoraan sydämestä tehtyä tunnetta (enkä tarkoita tätä melankolisena nyyhkyttelynä, vaan ihan vain emotionaalisena viestinä/vastauksena), missä Sonatan musiikki jää vain musiikiksi. Siinä on ero, merkittävä sellainen, vaikka sitä onkin mahdotonta määritellä tai todistaa kenellekään - jos sen kuulee, sen kuulee, ja jos ei, ei kuule.
Paasaukseksihan tämä meni, taas kerran. Palataan alkuperäiseen aiheeseen: Ecliptica on pätevä levy, jossa ei ole mitään dramaattisen traagisesti pielessä. Se on hieman keskinkertainen ja mielikuvitukseton, mutta ei missään nimessä heikko levy, vaan tiedän kymmeniä ihmisiä (monesti naispuoleisia, mainittakoon se), joille Sonata Arctica on aino(a/ita) väyliä heavy metalin ihmemaailmaan, ja mikään yhtye/levy, joka saa sen aikaan, ei voi olla paha, ei täysin. Paitsi Sturm und Drangin ensimmäinen levy, se on syöpää.
Siis jos asiaa yrittää tarkastella järkevästi - mikä ei, kuten lukijoille on varmasti tullut tutuksi blogin aikana, ole vahvinta alaani - Eclipticassa on todella paljon hyvää: se on täynnä laadukasta, joskin hieman persoonatonta power metalia; se ei tarjoa mitään, mitä Stratovarius tai vaikkapa Gamma Ray ei olisi tehnyt tavalla tai toisella varioiden; Kakko laulaa mukiinmenevästi, vaikka ei häikäisekään (sori, Katja, jos luet tätä; tämä on vain mielipiteeni, ja tiedän, että olet toista mieltä). On kiikun-kaakun siinä rajalla tykkäänkö levystä vai en: se on ja ei ole hyvä (eräänlainen Schrödingerin power metal -levy). Kyllähän ne hyvät biisit ovat hyviä, eikä varsinaista notkahdusta ole missään välissä, mutta silti etsii soittolistalta jotakin muuta kuunneltavaa.
Ecliptican suurin heikkous, omissa silmissäni, on sen persoonattomuus. Jo vuonna 1999 power metalin sisällä oli kokeiltu vaikka mitä, ja Stratovarius oli hionut kosketinsoitinten käytön täydellisyyteen - sitä taustaa vasten Sonata on aina kuulostanut korvissani perässähiihtäjältä. Oikeastaan yhtye sai silmissäni selvästi oman soundinsa vasta, kun taso alkoi laskea - tai kuten tyttöystäväni käännettä kuvaa: Kakko koki keski-iänkriisin - Unian myötä ja jälkeen. Neljä ensimmäistä levyä ovat hyvää peruspoweria eikä mikään näistä levyistä (joista omistan vain kaksi, joten voin olla väärässäkin tässä kaikessa analyysissäni, joten liekehtivät kakkapussit lentämään, jos siltä tuntuu) kuvaa ongelmaa paremmin kuin Ecliptica: hyvin soitetut hyvät melodiat hyvissä kappaleissa eivät välttämättä tee hyvää levyä. Tämä kaikki on paradoksaalista, kyllä, mutta musiikki ja mielipiteet monesti ovat. Sonata Arcticalta puuttuu se viimeinen puristus, se mystinen Jokin, minkä kanssa kaikki napsahtaisi yhteen ja kokonaisuus olisi monoliittimainen onnistuminen.
Olen puhunut Jostakin jo aika paljon eri yhteyksissä, mutta pistetään mylly pyörimään, jälleen kerran. Tämä tulee mieleeni siitä, että arvostelin viikko sitten Imperiumi.net -sivulle Grave Diggerin uusimman levyn, Return of the Reaperin, ja siinä(kin) tekstissä puhuin Jostakin, mitä mielestäni Grave Digger omaa. Kaikilla pätevillä objektiivisilla mittareilla Sonata Arctican Ecliptica on parempi levy kuin Return of the Reaper, joka kärsii paljon huonommista lyriikoista ja surkeasta laulusuorituksesta (jos asiaa katsoo objektiivisesti), mutta silti annoin Grave Diggerin tuotokselle arvosanan 8½, ja Sonatan pojat saisivat minulta 7+:n. Syypäänä on Jokin, jälleen kerran: Grave Digger on rehellisempää, aidomman tuntuista ja suoraan sydämestä tehtyä tunnetta (enkä tarkoita tätä melankolisena nyyhkyttelynä, vaan ihan vain emotionaalisena viestinä/vastauksena), missä Sonatan musiikki jää vain musiikiksi. Siinä on ero, merkittävä sellainen, vaikka sitä onkin mahdotonta määritellä tai todistaa kenellekään - jos sen kuulee, sen kuulee, ja jos ei, ei kuule.
Paasaukseksihan tämä meni, taas kerran. Palataan alkuperäiseen aiheeseen: Ecliptica on pätevä levy, jossa ei ole mitään dramaattisen traagisesti pielessä. Se on hieman keskinkertainen ja mielikuvitukseton, mutta ei missään nimessä heikko levy, vaan tiedän kymmeniä ihmisiä (monesti naispuoleisia, mainittakoon se), joille Sonata Arctica on aino(a/ita) väyliä heavy metalin ihmemaailmaan, ja mikään yhtye/levy, joka saa sen aikaan, ei voi olla paha, ei täysin. Paitsi Sturm und Drangin ensimmäinen levy, se on syöpää.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Slipknot - Slipknot (1999)
Slipknot taitaa olla yksi nykymetallin kehitykselle tärkeimpiä ja profiloituneimpia bändejä, ja yhtyeen esikoislevy oli aikanaan sellainen pommi, että oksat helvetin yhdeksänteen piiriin. Yhtyeen naurettava jäsenmäärä, groteskeiksi tarkoitetut maskit ja äärimetallimausteinen pomppumetalli (jota kai korrektimmin voisi nu metaliksi kutsua) ovat siitä lähtien ihastuttaneet ja vihastuttaneet lähes samassa mittakaavassa - Youtubesta löytyvä oivallinen Slipknot-Justin Bieber mashup Psychosocial Baby -videon kommenteissa oli näkemys, jonka mukaan mashup oli oikeutettu, koska Slipknot on metallin oma Justin Bieber. Hahaa, hulvatonta, eikö? On Slipknotin musiikista ja imagosta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään yhtyeen merkityksen nykymetallille, niin hyvässä kuin pahassa.
Totta puhuakseni oma kontaktini yhtyeeseen ei ole kovin intiimi tai nostalginen, vaan minulle Slipknot oli yksi bändi, jota kuuntelin on/off -periaatteella yläasteikäisenä ja josta yksi kaverini piti silmittömästi ja loput eivät voineet sietää. Minusta yhtyeellä on, edelleen, joitakin erittäin oivallisia sävellyksiä, joista tunnetuimmat ovat Slipknotin alkupuolella: Wait and Bleed toimii yhä, samoin lapsellisesti uhoava Surfacing ja erikoisilla lyriikoilla maustettu Eyeless. Mutta entä ne muut, ei niin puhkikuunnellut biisit? Niinpä, todellakin. Minulle Slipknot tai Slipknot (haha, did you see what I did there, did you?) ei ollut ensimmäisiä kontakteja metalliin, mutta monille se oli, ja ymmärrän miksi he saattavat olla sitä mieltä, että yhtyeen ensimmäinen levy on mestariteos, täyden kympin lätty, mutta kun se ei ole, edes sinnepäin.
Kyllä, ne hyvät biisit ovat hyviä, mutta että kaikki viisitoista (!) biisiä olisvat timanttia? Kaukana, kaukana siitä. Slipknot on täynnä filleriä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi käsittää tai käsitellä. Oma kuuntelukokemukseni on kerrasta toiseen se, että Spit It Outin jälkeen levy menee epämääräiseen "fiilistelyyn", josta en saa mitään otetta, ja aina välillä turhuudesta iskeytyy Liberaten kaltainen helmi. Minulle Slipknot on aina ollut parhaillaan suoraviivaisen tehokkaissa ja jyräävissä biiseissä, jotka pakottavat nyökyttelemään tahdissa ja taputtelemaan lattiaa kantapäällä - kuten vaikkapa jo mainitun Liberaten kanssa.
Corey Taylor on erinomainen solisti ja hänen tulkintansa pitää levyn mielenkiintoisena jopa niiden turhien biisien läpi. Yhtye soittaa muutenkin kuin krapula-aamua ei olisi: Joey Jordison on ansainnut kaiken hypen, samoin kitara-basso-osasto ja miksei myös ne käsittämättömät perkussionistit, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että yhtye ei mahtuisi millekään lavalle maailmankaikkeudessa. Ja vitun DJ, oikeasti. Joo, ymmärrän kyllä ettei DJ:n olemassaolo metallilevyllä herätä sympatiaa tai sytytä ymmärryksen hehkulamppua kaikkien mielessä, mutta jos senkin ottaa vain osana soundipakettia, ei se niin karmeaa ole.
Slipknot on tyypillinen esimerkki levystä, jonka kuuntelen silloin tällön ja toivon joka kerta sen olevan parempi kuin se onkin. Ne oivalliset kappaleet paranevatkin, monesti, mutta kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä ja loppupuoli ei kestä maaliin saakka. There, en ole vihaaja, mutta en "maggot" myöskään.
P.S. Surfacingin kertosäe taitaa olla yksi typerimpiä koskaan. Siis oikeasti, tasolla Bodomin In Your Facen kanssa.
Totta puhuakseni oma kontaktini yhtyeeseen ei ole kovin intiimi tai nostalginen, vaan minulle Slipknot oli yksi bändi, jota kuuntelin on/off -periaatteella yläasteikäisenä ja josta yksi kaverini piti silmittömästi ja loput eivät voineet sietää. Minusta yhtyeellä on, edelleen, joitakin erittäin oivallisia sävellyksiä, joista tunnetuimmat ovat Slipknotin alkupuolella: Wait and Bleed toimii yhä, samoin lapsellisesti uhoava Surfacing ja erikoisilla lyriikoilla maustettu Eyeless. Mutta entä ne muut, ei niin puhkikuunnellut biisit? Niinpä, todellakin. Minulle Slipknot tai Slipknot (haha, did you see what I did there, did you?) ei ollut ensimmäisiä kontakteja metalliin, mutta monille se oli, ja ymmärrän miksi he saattavat olla sitä mieltä, että yhtyeen ensimmäinen levy on mestariteos, täyden kympin lätty, mutta kun se ei ole, edes sinnepäin.
Kyllä, ne hyvät biisit ovat hyviä, mutta että kaikki viisitoista (!) biisiä olisvat timanttia? Kaukana, kaukana siitä. Slipknot on täynnä filleriä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi käsittää tai käsitellä. Oma kuuntelukokemukseni on kerrasta toiseen se, että Spit It Outin jälkeen levy menee epämääräiseen "fiilistelyyn", josta en saa mitään otetta, ja aina välillä turhuudesta iskeytyy Liberaten kaltainen helmi. Minulle Slipknot on aina ollut parhaillaan suoraviivaisen tehokkaissa ja jyräävissä biiseissä, jotka pakottavat nyökyttelemään tahdissa ja taputtelemaan lattiaa kantapäällä - kuten vaikkapa jo mainitun Liberaten kanssa.
Corey Taylor on erinomainen solisti ja hänen tulkintansa pitää levyn mielenkiintoisena jopa niiden turhien biisien läpi. Yhtye soittaa muutenkin kuin krapula-aamua ei olisi: Joey Jordison on ansainnut kaiken hypen, samoin kitara-basso-osasto ja miksei myös ne käsittämättömät perkussionistit, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että yhtye ei mahtuisi millekään lavalle maailmankaikkeudessa. Ja vitun DJ, oikeasti. Joo, ymmärrän kyllä ettei DJ:n olemassaolo metallilevyllä herätä sympatiaa tai sytytä ymmärryksen hehkulamppua kaikkien mielessä, mutta jos senkin ottaa vain osana soundipakettia, ei se niin karmeaa ole.
Slipknot on tyypillinen esimerkki levystä, jonka kuuntelen silloin tällön ja toivon joka kerta sen olevan parempi kuin se onkin. Ne oivalliset kappaleet paranevatkin, monesti, mutta kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä ja loppupuoli ei kestä maaliin saakka. There, en ole vihaaja, mutta en "maggot" myöskään.
P.S. Surfacingin kertosäe taitaa olla yksi typerimpiä koskaan. Siis oikeasti, tasolla Bodomin In Your Facen kanssa.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Six Feet Under - Maxium Violence (1999)
Six Feet Under on siitä mielenkiintoinen yhtye, että kaikki - pitävät he yhtyeestä tai eivät - ovat sitä mieltä, että bändin musa on vuoroin tragikoomista kohellusta ja toivotonta härväystä; riippuu kuulijasta onko tämä hyvä asia. Superbändi-sivuprojektina (Allen West Obituarysta sekä tietenkin Chris Barnes Cannibal Corpsesta) alkanut bändi on tunnettu rokkaavasta ja kotikutoiselta kuulostavasta death metalista - yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu AC/DC-koveri TNT, mikä kertoo osatotuuden soundista. Lyriikkapuolella yhtye on erikoistunut kuvaamaan väkivallantekoja mitä moninaisimmilla tavoilla. Ei mitään uutta taivaan alla, edes -90-luvulla.
Maxium Violence saattaa olla yhtyeen paras, tai ainakin tunnetuin, levy: se alkaa bändin uran parhaalla biisillä, Feasting on the Blood of the Insane (mikä osoittaa lyriikan "nerouden" jo nimessään). Yhtyeen vihaa-rakastaa-asenne ei ole selkeimmillään Maxium Violencella, koska kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin myöhemmillä levyillä, ja Chris Barnes yrittää artikuloidakin, mitä ei voi kyllä sanoa kaikista levyistä. Kappaleiden temmot harvoin nousevat yli sataaviittäkymmentä ja harvoin laskevat sataa alemmas, joten ehkä levyä voisi pitää tempojensa puolesta homogeenisenä (ja täten yksipuolisena), mutta kun otetaan huomioon yhtyeen taipumus (outoon) paskaan, pitäisin tätä merkkinä suhteellisesta punaisen langan hallussapidosta.
Olen aina pitänyt Six Feet Underin soundista - vaikka en kammottuja koverilevyjä omistakaan - ja omassa pienessä kuplassaan yhtyeen tuotanto on ollut melko tasalaatuista, näin laajasti yleistäen, ilman pahimpia notkahduksia tai selkeitä piikkejäkään... paitsi koverilevyjen kanssa, jos yleistä mielipidettä on uskominen, mutta leikitään, että Graveyard Classics 2:ta ei koskaan tapahtunut. Siten minä saan öisin unta. Yhtyeen rehellisen rokkaava poljento ja aidolta kuullostava soitto, jossa ei turhia kikkailla tai kiemurrella, on täynnä aitoa sielua, jota harvoin löytää death metal -piireistä - tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi Nilen ja Cannibal Corpsen tai minkä tahansa yhtään teknisemmän (=about kaikkien) dödisbändien soitto on niin puunattua ja virheetöntä, että musiikki on muuttunut suorittamiseksi, matemaattiseksi laskutoimitukseksi. Six Feet Under ei ole koskaan kärsinyt siitä - osaltaan siksi, että yhtyeen musiikki on temmoltaan n.50 iskua minuutissa keskimäärin hitaampaa, ja siitäkin huolimatta soitossa on eloa ja ilmavuutta sekä suoranaisia mokia, mitä ei ole suotta lakaistu maton alle. Siinä on sitä tiettyä "duunariasennetta", paremman termin puutteessa, minkä takia Venomia on niin mukava kuunnella - suorittamisen sijasta yritetään välittää fiilis.
Maxium Violence on Six Feet Underin levyksi yllättävänkin tasalaatuinen, vaikka otetaan huomioon Kiss-koveri (!) Warmachine ja loppupuolen suhteellinen joutokäynti. Sitä voisikin pitää hyvänä ensiaskeleena death 'n rollin ihmeelliseen maailmaan, vaikka mielestäni yhtye on tehnyt paremmankin levyn, mutta puhutaan siitä jonakin toisena kertana.
P.S. Feed on the dead!
Maxium Violence saattaa olla yhtyeen paras, tai ainakin tunnetuin, levy: se alkaa bändin uran parhaalla biisillä, Feasting on the Blood of the Insane (mikä osoittaa lyriikan "nerouden" jo nimessään). Yhtyeen vihaa-rakastaa-asenne ei ole selkeimmillään Maxium Violencella, koska kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin myöhemmillä levyillä, ja Chris Barnes yrittää artikuloidakin, mitä ei voi kyllä sanoa kaikista levyistä. Kappaleiden temmot harvoin nousevat yli sataaviittäkymmentä ja harvoin laskevat sataa alemmas, joten ehkä levyä voisi pitää tempojensa puolesta homogeenisenä (ja täten yksipuolisena), mutta kun otetaan huomioon yhtyeen taipumus (outoon) paskaan, pitäisin tätä merkkinä suhteellisesta punaisen langan hallussapidosta.
Olen aina pitänyt Six Feet Underin soundista - vaikka en kammottuja koverilevyjä omistakaan - ja omassa pienessä kuplassaan yhtyeen tuotanto on ollut melko tasalaatuista, näin laajasti yleistäen, ilman pahimpia notkahduksia tai selkeitä piikkejäkään... paitsi koverilevyjen kanssa, jos yleistä mielipidettä on uskominen, mutta leikitään, että Graveyard Classics 2:ta ei koskaan tapahtunut. Siten minä saan öisin unta. Yhtyeen rehellisen rokkaava poljento ja aidolta kuullostava soitto, jossa ei turhia kikkailla tai kiemurrella, on täynnä aitoa sielua, jota harvoin löytää death metal -piireistä - tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi Nilen ja Cannibal Corpsen tai minkä tahansa yhtään teknisemmän (=about kaikkien) dödisbändien soitto on niin puunattua ja virheetöntä, että musiikki on muuttunut suorittamiseksi, matemaattiseksi laskutoimitukseksi. Six Feet Under ei ole koskaan kärsinyt siitä - osaltaan siksi, että yhtyeen musiikki on temmoltaan n.50 iskua minuutissa keskimäärin hitaampaa, ja siitäkin huolimatta soitossa on eloa ja ilmavuutta sekä suoranaisia mokia, mitä ei ole suotta lakaistu maton alle. Siinä on sitä tiettyä "duunariasennetta", paremman termin puutteessa, minkä takia Venomia on niin mukava kuunnella - suorittamisen sijasta yritetään välittää fiilis.
Maxium Violence on Six Feet Underin levyksi yllättävänkin tasalaatuinen, vaikka otetaan huomioon Kiss-koveri (!) Warmachine ja loppupuolen suhteellinen joutokäynti. Sitä voisikin pitää hyvänä ensiaskeleena death 'n rollin ihmeelliseen maailmaan, vaikka mielestäni yhtye on tehnyt paremmankin levyn, mutta puhutaan siitä jonakin toisena kertana.
P.S. Feed on the dead!
torstai 4. joulukuuta 2014
Rage - Ghosts (1999)
Kun tapasimme Ragen tässä blogissa ensimmäistä kertaa, oli vuosi 1987 ja Rage, kuten monet silloin tulevat saksalaiset power-suuruudet, teki speed metalia hyvinkin (väärällä tavalla) kyseenalaisilla lyriikoilla. Vuosituhannen loppuessa samainen yhtye teki hyvinkin melodista poweria ja heitti keikkaa sinfoniaorkesterin kanssa, vaikka suuri nimi Rage ei ole koskaan ollut, korkeintaan suhteessa - samassa mielessä kuin Grave Digger tai Gamma Ray. Se, mikä kuitenkin edellämainituilla bändeillä on, mitä Ragelta puuttuu, on selkeä "hittilevy", eräänlainen läpimurto; okei, Trapped! oli pienimuotoinen läpilyönti, mutta sitä ei voi mitenkään verrata vaikkapa Land of the Freen tai Tunes of Warin suosioon. Hyviä biisejähän Rage on tehnyt pitkään, mutta yksikään tuotos ei lyönyt isosti läpi, ei ollut häkellyttävä hittikimara ja poikkeuksellinen myyntimenestys; sama pätee varsinaiseen ikimuistettavaan "hittibiisiin" a'la Grave Diggerin Rebellion.
Jorinaa, niin paljon jorinaa. Asiaan. Ghosts on nimittäin erittäin hyvä levy: se on tarttuva, heti tunnistettava ja täynnä laadukkaasti tehtyä musiikkia. Oikeastaan levyllä ei ole selkeää tasonnotkahdusta kertaakaan - jos ei sitten suurempaa huippuakaan - ja jokainen biisi kuulostaa riittävästi samalta toistensa kanssa, että kokonaisuus on ehjä, mutta kuitenkin riittävän erilaisia. Kouluarvosanalla jokainen biisi, ja täten kokonaisuus, osuu sinne 8-:sen ja 8+:san väliin, eli hyvin tasalaatuinen tuotos.
Mutta koen velvollisuudekseni varoittaa levyä tuntemattomia lukijoita: Ghosts ei varmasti ole kaikkien mieleen. Kun sanoin, että levy on erittäin melodinen, se todella on sitä. Tavallaan levyä kuunnellessa tulee mieleen, että onko tämä nyt heviä ollenkaan - hädintuskin edes rockia, niin melodinen se on! -80-luvun Rageen tai 2000-luvun Rageen tottuneille kuulijoille tämä saattaa olla jonkinasteinen järkytys - onhan yhtye flirttaillut mm. örinän kanssa aika-ajoin - mutta oikeassa kontekstissa ja avoimin mielin vastaanotettuna, Ghosts on erittäin hyvä levy. Se ei ehkä ole klassikko, mutta läpi linjan hyvin tehty levy, vaikka kärsiikin "ragetaudista", eli hittibiisin puutteesta. Valitettavasti -90-luvun Ragea on melko vaikea löytää - ilmeisesti uusia painoksia on otettu laiskasti tai ei ollenkaan, ja tämänkin levyn löysin käytettynä levykaupasta.
Hauska (?) tarina tähän loppuun: ostin silloisen tyttöystäväni kanssa samaan aikaan Ghostsin kun hän otti mukaan kaupasta Speak of the Deadin. Kaupassa nurisin hänelle, että halusin mieluummin Speak of the Deadin, mutta hän oli löytänyt levyn ensin ja piti löydöstään kiinni, joten tyydyin Ghostsiin. Kun kuuntelimme tahoillamme hankintamme, silloinen tyttöystäväni ei juuri lämmennyt valinnalleen, mutta minä tykästyin omaani; eksäni kuullessa Ghostsin hän taisi päräyttää ärräpään, koska levy oli juuri sellainen, mistä hän olisi hyvinkin voinut pitää paljonkin, ei niinkään progeilevammasta 2000-luvun materiaalista.
Jorinaa, niin paljon jorinaa. Asiaan. Ghosts on nimittäin erittäin hyvä levy: se on tarttuva, heti tunnistettava ja täynnä laadukkaasti tehtyä musiikkia. Oikeastaan levyllä ei ole selkeää tasonnotkahdusta kertaakaan - jos ei sitten suurempaa huippuakaan - ja jokainen biisi kuulostaa riittävästi samalta toistensa kanssa, että kokonaisuus on ehjä, mutta kuitenkin riittävän erilaisia. Kouluarvosanalla jokainen biisi, ja täten kokonaisuus, osuu sinne 8-:sen ja 8+:san väliin, eli hyvin tasalaatuinen tuotos.
Mutta koen velvollisuudekseni varoittaa levyä tuntemattomia lukijoita: Ghosts ei varmasti ole kaikkien mieleen. Kun sanoin, että levy on erittäin melodinen, se todella on sitä. Tavallaan levyä kuunnellessa tulee mieleen, että onko tämä nyt heviä ollenkaan - hädintuskin edes rockia, niin melodinen se on! -80-luvun Rageen tai 2000-luvun Rageen tottuneille kuulijoille tämä saattaa olla jonkinasteinen järkytys - onhan yhtye flirttaillut mm. örinän kanssa aika-ajoin - mutta oikeassa kontekstissa ja avoimin mielin vastaanotettuna, Ghosts on erittäin hyvä levy. Se ei ehkä ole klassikko, mutta läpi linjan hyvin tehty levy, vaikka kärsiikin "ragetaudista", eli hittibiisin puutteesta. Valitettavasti -90-luvun Ragea on melko vaikea löytää - ilmeisesti uusia painoksia on otettu laiskasti tai ei ollenkaan, ja tämänkin levyn löysin käytettynä levykaupasta.
Hauska (?) tarina tähän loppuun: ostin silloisen tyttöystäväni kanssa samaan aikaan Ghostsin kun hän otti mukaan kaupasta Speak of the Deadin. Kaupassa nurisin hänelle, että halusin mieluummin Speak of the Deadin, mutta hän oli löytänyt levyn ensin ja piti löydöstään kiinni, joten tyydyin Ghostsiin. Kun kuuntelimme tahoillamme hankintamme, silloinen tyttöystäväni ei juuri lämmennyt valinnalleen, mutta minä tykästyin omaani; eksäni kuullessa Ghostsin hän taisi päräyttää ärräpään, koska levy oli juuri sellainen, mistä hän olisi hyvinkin voinut pitää paljonkin, ei niinkään progeilevammasta 2000-luvun materiaalista.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Opeth - Still Life (1999)
Aloin kuunnella Opethia vuosien 2005 ja 2006 taitteen aikoihin. Silloin koko metallimedia rummutti Ghost Reveries -levyä, sekä tietenkin yhtyeen magnum opuksena pidettyä Blackwater Parkia; tuntui siltä, kuin minne tahansa katsoi, siellä joku kehui Opethia. Joten lähdin leikkiin mukaan ja ostin ensin Blackwater Parkin ja melko pian sen jälkeen Still Lifen, jota pidetään lähes magnum opuksen veroisena tuotoksena; myöhemmin olen ostanut myös Deliverancen ja Ghost Reveriesin. Kahdeksan vuoden ajan olen yrittänyt ymmärtää edes yhtä noista levyistä - kerran olin lähellä läpimurtoa, mutta sitten otteeni kirposi ja olin palannut lähtöruutuun kulkematta maalin kautta. Joku voisi pitää tätä antoisana tapana kuunnella musiikkia - ja monesti se olisikin sitä - mutta Opeth jättää minut kylmäksi kaikkien näiden vuosien ja kuuntelukertojenkin jälkeen.
Still Lifessa ei ole mitään vikaa, jos pitää Opethista: se on juuri sitä, mitä voisi kuvitellakin. Kyllä, Mikael Åkerfeldt on häikäisevä solisti ja yksistään hänen takiaan levy on hankinnan arvoinen, mutta musiikki itse jää etäiseksi, epämääräiseksi. Olen kokeillut monia eri lähestymistapoja: olen yrittänyt analysoida levyä kylmän loogisesti, olen samoillut sumuisissa metsissä sitä kuunnellen ja kaikkea näiden ääripäiden välillä. Mutta ei. Aina kun kuvittelen pääseväni kuuntelukokemukseni hallitsijaksi, levy napsahtaa tiukemmin lukkoon.
Suurin syy tähän lienee se, että Opeth ei tunnu koskaan lähteävän kunnolla liikkeelle. Kaverini Niko tiivisti tämän hyvin: Opeth kuulostaa siltä kuin yhtye kävisi sisäistä väittelyä siitä, että lähdetäänkö, lähdetäänkö? Ei, ei vielä, ei lähdetä. Juuri kun flow on hyvä, Opeth-merkkinen lentokone on jättämässä musiikillisen kiitoradan, se pysähtyy ja peruuttaa takaisin ottamaan kyytiin lisää matkustajia. Odotan yhä sitä hetkeä, jolloin Opeth iskee minulta hampaat kurkkuun ja pakottaa paskomaan purukalustoa viikonpäivät.
Mutta niin tai näin, Opeth on Opeth, käsite itsessään. En edes yritä tulkita Sill Lifea, koska mitä luultavimmin sinulla on jo oma näkemyksesi levystä ja tunnet sen edes pintapuolisesti, ja jos ei ole, kuuntele kiekko kerran, niin sittenpähän on. Tahdon vielä alleviivata pointtiani: en vihaa Opethia, en pidä siitä enkä toisaalta myöskään ole pitämättä siitä, en vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Still Life on täynnä hienoja hetkiä, mutta minulle ne jäävät valitettavan irrallisiksi, ilman osaa kokonaisuudessa.
Still Lifessa ei ole mitään vikaa, jos pitää Opethista: se on juuri sitä, mitä voisi kuvitellakin. Kyllä, Mikael Åkerfeldt on häikäisevä solisti ja yksistään hänen takiaan levy on hankinnan arvoinen, mutta musiikki itse jää etäiseksi, epämääräiseksi. Olen kokeillut monia eri lähestymistapoja: olen yrittänyt analysoida levyä kylmän loogisesti, olen samoillut sumuisissa metsissä sitä kuunnellen ja kaikkea näiden ääripäiden välillä. Mutta ei. Aina kun kuvittelen pääseväni kuuntelukokemukseni hallitsijaksi, levy napsahtaa tiukemmin lukkoon.
Suurin syy tähän lienee se, että Opeth ei tunnu koskaan lähteävän kunnolla liikkeelle. Kaverini Niko tiivisti tämän hyvin: Opeth kuulostaa siltä kuin yhtye kävisi sisäistä väittelyä siitä, että lähdetäänkö, lähdetäänkö? Ei, ei vielä, ei lähdetä. Juuri kun flow on hyvä, Opeth-merkkinen lentokone on jättämässä musiikillisen kiitoradan, se pysähtyy ja peruuttaa takaisin ottamaan kyytiin lisää matkustajia. Odotan yhä sitä hetkeä, jolloin Opeth iskee minulta hampaat kurkkuun ja pakottaa paskomaan purukalustoa viikonpäivät.
Mutta niin tai näin, Opeth on Opeth, käsite itsessään. En edes yritä tulkita Sill Lifea, koska mitä luultavimmin sinulla on jo oma näkemyksesi levystä ja tunnet sen edes pintapuolisesti, ja jos ei ole, kuuntele kiekko kerran, niin sittenpähän on. Tahdon vielä alleviivata pointtiani: en vihaa Opethia, en pidä siitä enkä toisaalta myöskään ole pitämättä siitä, en vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Still Life on täynnä hienoja hetkiä, mutta minulle ne jäävät valitettavan irrallisiksi, ilman osaa kokonaisuudessa.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Nevermore - Dreaming Neon Black (1999)
Nevermore on hieno bändi ja minulle erittäin tärkeä: yhtyeen myöhempi tuotanto, etenkin yksi tietty levy, on parhaan 2000-luvulla tehdyn metallin parissa ja ihan ylipäätäänkin, jos totta puhutaan. Dreaming Neon Black olisi lähes minkä tahansa muun bändin diskografiassa Mount Everestin kokoinen huippu, mutta niin kovaa on kilpailu Nevermoren uralla, että se ei taida osua edes top 3:seen. Siinä ja siinä.
Ensimmäisenä tärkeimmät faktat: kyllä, Dreaming Neon Black on aivan saatanan hyvä levy (pardon my French, madam). Siinä on sopivassa suhteessa rosoisuutta, teknisyyttä ja runttaa sekä tietenkin tunnelmointia, melodiaa ja tummanpuhuvaa ilmapiiriä, että kokonaisuus on monipuolinen ja -ulotteinen olematta kuitenkaan inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolella. Warrel Dane laulaa häikäisevän hienosti, komppiryhmä pitää rytmin kasassa ja kaiken sekaan sopivat Jeff Loomis'in ilmiömäiset soolot ja kitaratyöskentely näin ylipäänsä. Kun musiikillinen paketti kuorrutetaan onnistuneilla lyriikoilla, käsissä on vähintäänkin ysin levy.
Lyriikoille on annettava oma kappale ihan. Kyseessä on konseptilevy, mutta kappaleet toimivat myös yksittäisinä sävellyksinä, ja tarina on pitkälti totuuspohjainen: Warrel Danen tyttöystävä liittyi huumekulttiin ja katosi, oletettavasti kuoli, ja katoamisen jälkeen Dane (ei tanskalainen tai tanskandogi, jos sitä nyt joku arvuutteli) näki sarjan painajaisia, joissa hän koki hukkuvansa mustaan veteen. Dreaming Neon Blackin lyriikoissa nämä kaksi "pääideaa" - eli tyttöystävän kohtalo ja Danen unet - kietoutuvat toisiinsa, synnyttäen eräänlaisen aistien ja todellisuuden hajoamisen ja täydellisen sirpaloitumisen. Levyn kohokohtia ovatkin, ainakin minulle, juuri ne täydelliset epätoivon ja toivottomuuden hetket, joissa kertoja ymmärtää tilanteensa - otetaan vaikka esimerkkinä kappale Deconstruction tai All Play Dead. Lyriikkateema on raskas, mutta niin on levykin, ja siitä hatunnosto Danelle (joka oli yhtyeen lyyrikko) ettei tarina mene liialliseen pateettisuuteen ja turhaan melankolisuuteen, mihin kokemattomampi tekstinikkari olisi helpostikin astunut.
Musiikillisesti Dreaming Neon Black on kenties lähempänä progethrash-juuria, kuin yhtyeen myöhemmät, hieman kenties melodisemmat levyt: Beyond Within, Fault of the Flesh ja I Am the Dog eivät juuri armoa anna. Vastaavasti tunnelmallisemmat kohdat, kuten The Lotus Eaters tai Dreaming Neon Black luovat erinomaista kontrastia ryminälle ja tekniselle oivaltavuudelle. Warrel Danen tulkinta on siinä rajoilla onko se ylitulkintaa vai ei: esimerkiksi I Am the Dogin säkeet menevät hyvinkin pitkälti veteenpiirettyä viivaa astellen. Minusta Dane vetää läpi levyn erinomaisesti, kulloistakin tunnelmaa tukien, mutta ymmärrän mistä vastakkaiset mielipiteet kumpuavat. Dane sanoi kymmenkunta vuotta myöhemmin, että Nevermore löysi todellisen soundinsa vasta seuraavalla levyllä, joten se ehkä selittää miksi Dreaming Neon Black kuulostaa ja ei kuulosta Nevermorelta: kaikki palaset ovat esillä, mutta ne eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen. Se tapahtuisi vasta uuden vuosituhannen puolella.
Ensimmäisenä tärkeimmät faktat: kyllä, Dreaming Neon Black on aivan saatanan hyvä levy (pardon my French, madam). Siinä on sopivassa suhteessa rosoisuutta, teknisyyttä ja runttaa sekä tietenkin tunnelmointia, melodiaa ja tummanpuhuvaa ilmapiiriä, että kokonaisuus on monipuolinen ja -ulotteinen olematta kuitenkaan inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolella. Warrel Dane laulaa häikäisevän hienosti, komppiryhmä pitää rytmin kasassa ja kaiken sekaan sopivat Jeff Loomis'in ilmiömäiset soolot ja kitaratyöskentely näin ylipäänsä. Kun musiikillinen paketti kuorrutetaan onnistuneilla lyriikoilla, käsissä on vähintäänkin ysin levy.
Lyriikoille on annettava oma kappale ihan. Kyseessä on konseptilevy, mutta kappaleet toimivat myös yksittäisinä sävellyksinä, ja tarina on pitkälti totuuspohjainen: Warrel Danen tyttöystävä liittyi huumekulttiin ja katosi, oletettavasti kuoli, ja katoamisen jälkeen Dane (ei tanskalainen tai tanskandogi, jos sitä nyt joku arvuutteli) näki sarjan painajaisia, joissa hän koki hukkuvansa mustaan veteen. Dreaming Neon Blackin lyriikoissa nämä kaksi "pääideaa" - eli tyttöystävän kohtalo ja Danen unet - kietoutuvat toisiinsa, synnyttäen eräänlaisen aistien ja todellisuuden hajoamisen ja täydellisen sirpaloitumisen. Levyn kohokohtia ovatkin, ainakin minulle, juuri ne täydelliset epätoivon ja toivottomuuden hetket, joissa kertoja ymmärtää tilanteensa - otetaan vaikka esimerkkinä kappale Deconstruction tai All Play Dead. Lyriikkateema on raskas, mutta niin on levykin, ja siitä hatunnosto Danelle (joka oli yhtyeen lyyrikko) ettei tarina mene liialliseen pateettisuuteen ja turhaan melankolisuuteen, mihin kokemattomampi tekstinikkari olisi helpostikin astunut.
Musiikillisesti Dreaming Neon Black on kenties lähempänä progethrash-juuria, kuin yhtyeen myöhemmät, hieman kenties melodisemmat levyt: Beyond Within, Fault of the Flesh ja I Am the Dog eivät juuri armoa anna. Vastaavasti tunnelmallisemmat kohdat, kuten The Lotus Eaters tai Dreaming Neon Black luovat erinomaista kontrastia ryminälle ja tekniselle oivaltavuudelle. Warrel Danen tulkinta on siinä rajoilla onko se ylitulkintaa vai ei: esimerkiksi I Am the Dogin säkeet menevät hyvinkin pitkälti veteenpiirettyä viivaa astellen. Minusta Dane vetää läpi levyn erinomaisesti, kulloistakin tunnelmaa tukien, mutta ymmärrän mistä vastakkaiset mielipiteet kumpuavat. Dane sanoi kymmenkunta vuotta myöhemmin, että Nevermore löysi todellisen soundinsa vasta seuraavalla levyllä, joten se ehkä selittää miksi Dreaming Neon Black kuulostaa ja ei kuulosta Nevermorelta: kaikki palaset ovat esillä, mutta ne eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen. Se tapahtuisi vasta uuden vuosituhannen puolella.
torstai 27. marraskuuta 2014
Moonspell - The Butterfly Effect (1999)
Kehuin Irreligioussta aikamoisilla ylisanoilla; erityisesti Moonspellin toisen levyn tunnelma viehätti minua lähes loputtomiin kuvailuihin. Ostin aikanaan kuitenkin The Butterfly Effectin ennen tuota klassikkolevyä, ja voitte kuvitella ihmetykseni, kun totesin Irreligiousin häikäisevän laadun - sitä kun ei The Butterfly Effectiltä löydy, ei sitten yhtään. Tunnustan nyt muuten saman tien, että ostin The Butterfly Effectin yhdestä ainoasta syystä: se oli kirjaston poistokorissa hintalapulla 50 senttiä, ja lyriikkalehdykkäkin oli kadonnut matkalla; Irreligious maksoi jo tuplasti enemmän.
Asiaan. The Butterfly Effect on hyvin industrial-vaikutteinen tuotos - tämä tarkoittaa sitä, että poissa ovat mielikuvat hämyisistä uusgoottilaisista linnoista, opiumiluolista ja viktoriaanisen Lontoon syrjäkujista, ja tilalla on aikansa modernia metallia ilman vahvaa ilmapiiriä, mikä leimasi yhtyeen aiempaa tuotantoa. Minulle tämä on suuri miinus - oikeastaan niin suuri, että levy on jäänyt lähes vaille kuuntelua. Toinen suuri ongelma on se, että levy on liian pitkä (tunti) ja sanalla sanoen tylsä: se ei varioi riittävästi ja kun varioi, se menee epämääräiseen ambient-haahuiluun (a'la Can't Bee). Kollektiivinen mielipide Moonspell-fanien keskuudessa tuntuu olevan, että The Butterfly Effect on yhtyeen lowpoint, josta sitten ollaan vähitellen kavuttu ylöspäin, joten yksin en ole kritiikkini kanssa (tällä kertaa, ainakaan).
Totta puhuakseni en tiedä tarkalleen, mitä voisin sanoa levystä. Se ei säväytä suuntaan saakka toiseen: se ärsyttää kyllä, mutta en jaksa jäsentää ärtymykseni nyansseja, koska The Butterfly Effect ei houkuta minua kuuntelemaan itseään. Siinähän se taisi tullakin, eikö? Se, että levyn kuuntelu ei maita edes niin pitkään, että voisi luoda järkevää kritiikkiä siitä, taitaa olla likipitäen pahinta, mitä mistään levystä voi sanoa, koska se tarkoittaa sitä, että levyssä ei ole mitään hyvää, tai jos on, kuulija ei sitä löydä. Levy kuulostaa kautta linjan siltä, että yhtyettä ei oikeasti kiinnostaisi hevon helvettiä soittaa heviä, mutta ei uskalla kuitenkaan päästää irti menneisyydestään, ja jää hiilumaan abstraktiin välitilaan, jossa se ei tyydytä oikein ketään kunnolla. Lustmord, esimerkiksi, yrittää olla vanhoille faneille suunnaattu sävellys, mutta örinät ja "rankat" riffit luovat teennäisen vaikutelman.
En liioittele, kun sanon, että olisin tyytyväisempi levyyn, jos se olisi kunnolla tehtyä (lievästi) metallivaikutteista ambientia. Painotus on sanoilla "kunnolla tehtyä". Samplejen yhdistäminen heviin, kokeilellisuus ja kaikki muutkin ideat, joilla yhtye on leikitellyt levyä tehdessään, ovat hyviä ja niissä on ainekset ties millaiseen tajuntaa avartavaan kuuntelukokemukseen, mutta niitä ei ole tuotu oikein metallin kontekstiin. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: The Butterfly Effect on sävelletty laiskasti ja huonosti.
Nyt, suokaa anteeksi, menen kuuntelemaan Irreligiousin. Tunnen oloni likaiseksi ja hyväksikäytetyksi, tyystin väärällä tavalla.
Asiaan. The Butterfly Effect on hyvin industrial-vaikutteinen tuotos - tämä tarkoittaa sitä, että poissa ovat mielikuvat hämyisistä uusgoottilaisista linnoista, opiumiluolista ja viktoriaanisen Lontoon syrjäkujista, ja tilalla on aikansa modernia metallia ilman vahvaa ilmapiiriä, mikä leimasi yhtyeen aiempaa tuotantoa. Minulle tämä on suuri miinus - oikeastaan niin suuri, että levy on jäänyt lähes vaille kuuntelua. Toinen suuri ongelma on se, että levy on liian pitkä (tunti) ja sanalla sanoen tylsä: se ei varioi riittävästi ja kun varioi, se menee epämääräiseen ambient-haahuiluun (a'la Can't Bee). Kollektiivinen mielipide Moonspell-fanien keskuudessa tuntuu olevan, että The Butterfly Effect on yhtyeen lowpoint, josta sitten ollaan vähitellen kavuttu ylöspäin, joten yksin en ole kritiikkini kanssa (tällä kertaa, ainakaan).
Totta puhuakseni en tiedä tarkalleen, mitä voisin sanoa levystä. Se ei säväytä suuntaan saakka toiseen: se ärsyttää kyllä, mutta en jaksa jäsentää ärtymykseni nyansseja, koska The Butterfly Effect ei houkuta minua kuuntelemaan itseään. Siinähän se taisi tullakin, eikö? Se, että levyn kuuntelu ei maita edes niin pitkään, että voisi luoda järkevää kritiikkiä siitä, taitaa olla likipitäen pahinta, mitä mistään levystä voi sanoa, koska se tarkoittaa sitä, että levyssä ei ole mitään hyvää, tai jos on, kuulija ei sitä löydä. Levy kuulostaa kautta linjan siltä, että yhtyettä ei oikeasti kiinnostaisi hevon helvettiä soittaa heviä, mutta ei uskalla kuitenkaan päästää irti menneisyydestään, ja jää hiilumaan abstraktiin välitilaan, jossa se ei tyydytä oikein ketään kunnolla. Lustmord, esimerkiksi, yrittää olla vanhoille faneille suunnaattu sävellys, mutta örinät ja "rankat" riffit luovat teennäisen vaikutelman.
En liioittele, kun sanon, että olisin tyytyväisempi levyyn, jos se olisi kunnolla tehtyä (lievästi) metallivaikutteista ambientia. Painotus on sanoilla "kunnolla tehtyä". Samplejen yhdistäminen heviin, kokeilellisuus ja kaikki muutkin ideat, joilla yhtye on leikitellyt levyä tehdessään, ovat hyviä ja niissä on ainekset ties millaiseen tajuntaa avartavaan kuuntelukokemukseen, mutta niitä ei ole tuotu oikein metallin kontekstiin. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: The Butterfly Effect on sävelletty laiskasti ja huonosti.
Nyt, suokaa anteeksi, menen kuuntelemaan Irreligiousin. Tunnen oloni likaiseksi ja hyväksikäytetyksi, tyystin väärällä tavalla.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Metallica - S&M (1999)
Olen aina - tai ainakin erittäin pitkään - pitänyt ideasta, että metalli ja klassinen musiikki yhdistettäisiin molempien konventioita kunnioittaen. S&M on yksi ensimmäisiä päteviä yrityksiä tähän genreen; sittemmin kaikenmaailman Epicat ja Nightwishit ovat vieneet saman idean paljon pidemmälle, mutta Metallica on kuitenkin Metallica.
Suurin ongelma levyssä on se, että se ei varsinaisesti ole klassisen ja metallin hybridi, vaan Metallican livelevy, jonka taustalla soittaa sinfoniaorkesteri: sävellykset ovat Metallican klassikoita, eivät uusia kappaleita, jotka ottaisivat huomioon klassisen orkesterin konventiot ja mahdollisuudet. Nyt se varsinainen sinfoniaosuus jää gimmickiksi, taustalla komeasti soivaksi elementiksi, joka jää kuitenkin Metallica-viitekehyksen varjoon niin pahasti, että koko levyn varsinainen tarkoitus hämärtyy. Toisinaan, esimerkiksi Onessa orkesteri tuo jotain uutta klassikkosävellykseen, mutta silloinkin vain ajoittain, kunnes se taas painuu taustalle, kuriositeetiksi.
Tästä ollaan varmasti montaa mieltä, en epäile, mutta minusta S&M ei saavuta sitä potentiaalia, joka sillä voisi olla. Ongelman ydin on se, että Metallican jätkien olisi pitänyt säveltää uutta materiaalia levyä varten tai sovittaa vanhaa materiaalia niin rajusti, että se olisi hämmentänyt vanhoja faneja. Koko levystä tulee se - erittäin valitettava - vaikutelma, että sinfoniaorkesteri on vain nippu ekstroja The Grande Metallica Shown kulisseissa. Juuri muuta levystä on vaikea sanoa: jos haluaa kuunnella uuden näkökulman sumuverhon taa kätkettyjä iänikuisia 'Tallica-veisuja, go ahead, mutta älä yritä väittää, että tämä on metallia ja klassista kättelemässä kuin ne kaksi jäppistä Pink Floydin Wish You Were Heren kannessa.
P.S. Kaksi samana päivänä - where's your God now, bitches?
Suurin ongelma levyssä on se, että se ei varsinaisesti ole klassisen ja metallin hybridi, vaan Metallican livelevy, jonka taustalla soittaa sinfoniaorkesteri: sävellykset ovat Metallican klassikoita, eivät uusia kappaleita, jotka ottaisivat huomioon klassisen orkesterin konventiot ja mahdollisuudet. Nyt se varsinainen sinfoniaosuus jää gimmickiksi, taustalla komeasti soivaksi elementiksi, joka jää kuitenkin Metallica-viitekehyksen varjoon niin pahasti, että koko levyn varsinainen tarkoitus hämärtyy. Toisinaan, esimerkiksi Onessa orkesteri tuo jotain uutta klassikkosävellykseen, mutta silloinkin vain ajoittain, kunnes se taas painuu taustalle, kuriositeetiksi.
Tästä ollaan varmasti montaa mieltä, en epäile, mutta minusta S&M ei saavuta sitä potentiaalia, joka sillä voisi olla. Ongelman ydin on se, että Metallican jätkien olisi pitänyt säveltää uutta materiaalia levyä varten tai sovittaa vanhaa materiaalia niin rajusti, että se olisi hämmentänyt vanhoja faneja. Koko levystä tulee se - erittäin valitettava - vaikutelma, että sinfoniaorkesteri on vain nippu ekstroja The Grande Metallica Shown kulisseissa. Juuri muuta levystä on vaikea sanoa: jos haluaa kuunnella uuden näkökulman sumuverhon taa kätkettyjä iänikuisia 'Tallica-veisuja, go ahead, mutta älä yritä väittää, että tämä on metallia ja klassista kättelemässä kuin ne kaksi jäppistä Pink Floydin Wish You Were Heren kannessa.
P.S. Kaksi samana päivänä - where's your God now, bitches?
tiistai 25. marraskuuta 2014
Mercyful Fate - 9 (1999)
Mercyful Faten reunionin jälkeiset levyt (=-90-luvun tuotanto) on laadullisesti laskeva käyrä: In the Shadows veti vertojaan -80-luvun klassikoille, Time ja Into the Unknown osuivat puoliksi maalitauluun ja puoliksi sen takana seisoneeseen koivikkoon, ja Dead Againista ei tarvitsekaan puhua. Jatkaako ytimekkäästi nimetty 9 (18 is actually 9, anyone?) tätä kehityskulkua, vai onko se kaivattu piristysruiske?
On. 9 ei ole nerokas levy (kuten Don't Break the Oath) tai edes pirun hyvin tehty (kuten In the Shadows), mutta väärällä tavalla järkyttävän Dead Againin jälkeen se kuulostaa erittäin hyvältä: kappaleet ovat riittävän saman- ja erilaisia, jotta mielenkiinto pysyy läpi levyn, ja biisit on tehty ammattitaidolla ja ja riffit henkivät suorastaan iommimaista sielukkuutta. Jos kouluarvosanalla Dead Again olisi 6-, 9 olisi (nimensä vastaisesti) 8+. Siinä missä edeltävä levy tuntui nuoteilta nuottien itsensä takia ("soitetaan ja levytetään, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä"), 9n läpi kulkee selkeä johtoajatus, joka kantaa kokonaisuuden maaliin.
Puhutaan kappaleista hieman. Aloitusraita Last Rites kuvastaa hyvin levyn yleistä ilmapiiriä: se on groovaava, koukeroinen ja niin pirun tarttuva... sekä pahasuopa, mikä on ollut kadoksissa valtaosan -90-luvun Mercyful Faten materiaalista. House on the Hill puolestaan tarjoilee tasaista tuplabasari jytkettä, ja onkin erittäin kaivattu piristysruiske muutaman keskitempoisen palan jälkeen; Burn in Hell jatkaa House on the Hillin viitoittamalla tiellä. Levyn päättää nimikkoraita 9, joka on levyn oudoin ja samalla heikoin veto: ymmärrän tunnelmapalan päälle, mutta 9 vain hämmentäää; ehkä sittenkin vaadin jonkinlaisen melodisen tai rytmillisen koukun tunnelmapaloihinikin. Kokonaisuudessaan levy kestää erittäin napakat neljäkymmentäyksi minuuttia, mikä - jälleen - on erittäin hyvä veto ylipitkän Dead Againin jälkeen.
Mutta levyllä on niin selkeä kohokohta (paras biisi ja myös kulmakarvoja kohotta hetki), että se ansaitsee oman kappaleensa tässä tekstissä. Vaikka Burn in Hell on aikamoinen jyrä täynnä tuplabasareita ja judaspriesmäisiä kitarakamppailuja, se on temmoltaan korkeintaan ylempää keskikastia, mutta keskikastia kuitenkin; muut biisit jäävät sen alle, pyörien siellä sadankahdenkymmenen ja sadanviidenkymmenen iskua minuutissa -seudulla, toisinaan sen alapuolellakin. BAM! Insane on nimensä mukaisesti aivan mielipuolinen tempoinferno, jolle ei ole mitään vertailukohtaa kummassakaan King Diamondin bändissä. Sävellys ei käytä tempoa shokkiefektinä C-osassa, vaan se lähtee käytiin niin helvetillisellä (kyllä, nämä helvetti-viittaukset ovat tarkoituksellisia) "tuplutuksella", että oksat, risut ja kannot Saatanan perseeseen. Mutta, kuten sanottua, tempo ja koko kappaleen aiheuttama mylläkkä ei ole vain halpa gimmick, jolla ravistellaan puutuneita ja luutuneita kuulijoita, vaan koko kappale rakennetaan tälle elementille ja hyvin rakennetaankin. Kun viimeiset armottomat tahdit vaipuvat hiljaisuuteen, mitä seuraa? Kiss the Demonin akustinen intro. Juuri näin, arvostan!
9 on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se on - edelleen - tehty liian nopeasti sen omaksi eduksi, mutta se on silti harkitumpi ja onnistuneempi kokonaisuus kuin pari edellistä lättyä. King on aina kappalemateriaalin yläpuolella sietämättömän hyvällä tulkinnallaan, ja Mike Wead - Hank Shermann -duo soittaa napakasti yhteen. En suosittelisi levyä Mercyful Fateen tutustuville ensikosketukseksi yhtyeestä, mutta faneille se tarjoaa napakan paketin sitä itseään, laadukasta, groovaavaa ja progehtavaa heavy metalia.
On. 9 ei ole nerokas levy (kuten Don't Break the Oath) tai edes pirun hyvin tehty (kuten In the Shadows), mutta väärällä tavalla järkyttävän Dead Againin jälkeen se kuulostaa erittäin hyvältä: kappaleet ovat riittävän saman- ja erilaisia, jotta mielenkiinto pysyy läpi levyn, ja biisit on tehty ammattitaidolla ja ja riffit henkivät suorastaan iommimaista sielukkuutta. Jos kouluarvosanalla Dead Again olisi 6-, 9 olisi (nimensä vastaisesti) 8+. Siinä missä edeltävä levy tuntui nuoteilta nuottien itsensä takia ("soitetaan ja levytetään, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä"), 9n läpi kulkee selkeä johtoajatus, joka kantaa kokonaisuuden maaliin.
Puhutaan kappaleista hieman. Aloitusraita Last Rites kuvastaa hyvin levyn yleistä ilmapiiriä: se on groovaava, koukeroinen ja niin pirun tarttuva... sekä pahasuopa, mikä on ollut kadoksissa valtaosan -90-luvun Mercyful Faten materiaalista. House on the Hill puolestaan tarjoilee tasaista tuplabasari jytkettä, ja onkin erittäin kaivattu piristysruiske muutaman keskitempoisen palan jälkeen; Burn in Hell jatkaa House on the Hillin viitoittamalla tiellä. Levyn päättää nimikkoraita 9, joka on levyn oudoin ja samalla heikoin veto: ymmärrän tunnelmapalan päälle, mutta 9 vain hämmentäää; ehkä sittenkin vaadin jonkinlaisen melodisen tai rytmillisen koukun tunnelmapaloihinikin. Kokonaisuudessaan levy kestää erittäin napakat neljäkymmentäyksi minuuttia, mikä - jälleen - on erittäin hyvä veto ylipitkän Dead Againin jälkeen.
Mutta levyllä on niin selkeä kohokohta (paras biisi ja myös kulmakarvoja kohotta hetki), että se ansaitsee oman kappaleensa tässä tekstissä. Vaikka Burn in Hell on aikamoinen jyrä täynnä tuplabasareita ja judaspriesmäisiä kitarakamppailuja, se on temmoltaan korkeintaan ylempää keskikastia, mutta keskikastia kuitenkin; muut biisit jäävät sen alle, pyörien siellä sadankahdenkymmenen ja sadanviidenkymmenen iskua minuutissa -seudulla, toisinaan sen alapuolellakin. BAM! Insane on nimensä mukaisesti aivan mielipuolinen tempoinferno, jolle ei ole mitään vertailukohtaa kummassakaan King Diamondin bändissä. Sävellys ei käytä tempoa shokkiefektinä C-osassa, vaan se lähtee käytiin niin helvetillisellä (kyllä, nämä helvetti-viittaukset ovat tarkoituksellisia) "tuplutuksella", että oksat, risut ja kannot Saatanan perseeseen. Mutta, kuten sanottua, tempo ja koko kappaleen aiheuttama mylläkkä ei ole vain halpa gimmick, jolla ravistellaan puutuneita ja luutuneita kuulijoita, vaan koko kappale rakennetaan tälle elementille ja hyvin rakennetaankin. Kun viimeiset armottomat tahdit vaipuvat hiljaisuuteen, mitä seuraa? Kiss the Demonin akustinen intro. Juuri näin, arvostan!
9 on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se on - edelleen - tehty liian nopeasti sen omaksi eduksi, mutta se on silti harkitumpi ja onnistuneempi kokonaisuus kuin pari edellistä lättyä. King on aina kappalemateriaalin yläpuolella sietämättömän hyvällä tulkinnallaan, ja Mike Wead - Hank Shermann -duo soittaa napakasti yhteen. En suosittelisi levyä Mercyful Fateen tutustuville ensikosketukseksi yhtyeestä, mutta faneille se tarjoaa napakan paketin sitä itseään, laadukasta, groovaavaa ja progehtavaa heavy metalia.
Iron Maiden - Brave New World (2000)
Kun tutustuin ensimmäisen kerran heavy metaliksi kutsuttuun musiikkigenreen, Iron Maiden oli kolmen ensimmäisen tuohon genreen kuuluvan yhtyeen joukossa joita kuulin (kuten varmasti miljoonilla metallisydämillä). Tutustuessani Iron Maideniin en tiennyt yhtyeen historiasta mitään, en tuntenut ennalta Steve Harrisin kolisevaa bassosoundia, hyvä jos olin koskaan kuullutkaan (tietoisesti) ainuttakaan yhtyeen biisiä - minulle pakotettiin kurkusta alas Edward the Great -kokoelma, ja tässä ollaan. Pitkä johdanto, mutta sillä on pointtikin: tuohon aikaan, jolloin kuulin Aces Highn ja muut klassikot ensimmäistä kertaa, Iron Maidenin historian kolmen tärkeimmän (ei laadullisesti, vaan nimenomaan yhtyeen historian näkökulmasta) levyn joukossa oleva tuotos ja samalla tuorein levy oli Brave New World. Se oli kaikissa kaupoissa - vaikka olikin jo kaksi vuotta vanha levy - ja kuuntelimme kavereitteni kanssa sitä; minulla ei ollut mitään käsitystä kuinka tärkeä levy oli.
Let's cut the crap. Miksi Brave New World on niin vietävän tärkeä levy? Bruce Dickinsonin paluulla on suuri osuus siinä, samoin kahden (kokoelmastani puuttuvan, muuten; tunnen levyt kuitenkin jotenkin) Blaze Bayley -aikaisen levyn (okei, ei ole reilua, oli ne kaksi muutakin ysärilevyä aikamoista kuraa paskalammikossa) jälkeinen laadullinen renessanssi oli tärkeää, mutta kenties kaikkein tärkeintä oli Adrian Smithin paluu sävellystiimiin. En yritä ala-arvioida Steve Harrisin merkitystä tai sävellyskynän terävyyttä (paljon muuta; Harris on Maidenin aivo ja sielu), mutta ei ole mikään salaisuus, että sitten Smithin lähdön (Seventh Son of the Seventh Sonin jälkeen) Iron Maidenin kappalemateriaalin taso oli pudonnut ajoittain hävettömän alas.
Neljään "smithittömään" levyyn verrattuna ylipitkä ja filleriä sisältävä (tuttuja termejä, eikö?) Brave New World on yllättävänkin freesi tuotos - se sisältää jotain, mitä neljä edellistä levyä ovat (mielestäni, tietenkin) kaivanneet: idean. Brave New Worldilla on paljon ongelmia, paljon puutteita ja suuria heikkouksia, joihin pureudumme myöhemmin, mutta pelkkä kritiikissä vellominen hämärtää sitä tosiseikkaa, että levyllä on paljon erinomaisia kappaleita, jotka kelpaisivat jopa kasarilevyille! Levyn parhaat biisit ovat Out of the Silent Planet, joka tunnelmoi ja rymisee sopivassa suhteessa, ja massiivinen, hirmuiseen tempoon kohoava Dream of Mirrors - näiden kahden ohella esimerkiksi Brave New World ja vaikka sitten Blood Brothers ovat onnistuneita veisuja. Vaikka levyllä on filleriä, silti en raapisi levyltä pois kuin yhden tai kaksi biisiä - Thin Line Between Love and Hate on nimensä mukaisesti vedenjakaja ja heivaisin sen pois, samoin The Nomadin - ja kokonaisuudessaan Brave New World jää reilusti plussan puolelle.
Kyllä kyllä, ei ole kaikki sävellystyö yhtä terävää kuin aiemmin, Dickinsonkin laulaa huonommin... yadayadayada. Näitä narinoita on kuunneltu pitkään, ja tosiperähän niissä on, kyllä, mutta se johtuu vertailukohdasta. Kasari-Maiden oli omassa kastissaan - osaltaan nostalgian ja osaltaan ihka-aidon laadun takia - ja uudemman materiaalin vertaaminen siihen on epäreilua ja johtaa pettymykseen. Kyllä, levy on ylipitkä; kyllä, Dickinsonin ikä alkaa kuulua; kyllä, monet biisit venyvät liian pitkiksi. Unohditteko ne hyvät hetket, hmm? Kuuntelitteko Nicko MacBrainin rumputyöskentelyä - ukko on ties kuinka vanha ja veivaa sellaista laukkaa, että nuoremmilla kavereilla on tekemistä, vaikka basareita olisi tuplasti (kyllä, MacBrain soittaa yhdellä basarilla; kuuntele nyt Dream of Mirrors ja syö pääsi) enemmän?
Uuden vuosituhannen (joo, huomasin tässä juuri, että Brave New World julkaistiin vuonna 2000 - älkää lähettäkö vihapostia, tätä sattuu, eikö niin?) ei ole yhtä nerokasta kuin kahdeksankymmentä luvun Maiden - toisaalta se ei ole yhtä ideaköyhää kuin ysäri-Maiden. Vielä "reunion-levyllä" uuden aikakauden Iron Maidenin uusi tyyli ja uusi soundi eivät olleet niin selkeästi esillä, mutta se, mikä puhkeaa kukkaansa kahden seuraavan levyn aikana, on jo läsnä huxleymaisessa maailmassa.
P.S. Tosiaan, Brave New World julkaistiin vuonna 2000. Ehdin jo raapustaa koko tekstin valmiiksi ennen kuin huomasin. Menkööt. Perkele.
Let's cut the crap. Miksi Brave New World on niin vietävän tärkeä levy? Bruce Dickinsonin paluulla on suuri osuus siinä, samoin kahden (kokoelmastani puuttuvan, muuten; tunnen levyt kuitenkin jotenkin) Blaze Bayley -aikaisen levyn (okei, ei ole reilua, oli ne kaksi muutakin ysärilevyä aikamoista kuraa paskalammikossa) jälkeinen laadullinen renessanssi oli tärkeää, mutta kenties kaikkein tärkeintä oli Adrian Smithin paluu sävellystiimiin. En yritä ala-arvioida Steve Harrisin merkitystä tai sävellyskynän terävyyttä (paljon muuta; Harris on Maidenin aivo ja sielu), mutta ei ole mikään salaisuus, että sitten Smithin lähdön (Seventh Son of the Seventh Sonin jälkeen) Iron Maidenin kappalemateriaalin taso oli pudonnut ajoittain hävettömän alas.
Neljään "smithittömään" levyyn verrattuna ylipitkä ja filleriä sisältävä (tuttuja termejä, eikö?) Brave New World on yllättävänkin freesi tuotos - se sisältää jotain, mitä neljä edellistä levyä ovat (mielestäni, tietenkin) kaivanneet: idean. Brave New Worldilla on paljon ongelmia, paljon puutteita ja suuria heikkouksia, joihin pureudumme myöhemmin, mutta pelkkä kritiikissä vellominen hämärtää sitä tosiseikkaa, että levyllä on paljon erinomaisia kappaleita, jotka kelpaisivat jopa kasarilevyille! Levyn parhaat biisit ovat Out of the Silent Planet, joka tunnelmoi ja rymisee sopivassa suhteessa, ja massiivinen, hirmuiseen tempoon kohoava Dream of Mirrors - näiden kahden ohella esimerkiksi Brave New World ja vaikka sitten Blood Brothers ovat onnistuneita veisuja. Vaikka levyllä on filleriä, silti en raapisi levyltä pois kuin yhden tai kaksi biisiä - Thin Line Between Love and Hate on nimensä mukaisesti vedenjakaja ja heivaisin sen pois, samoin The Nomadin - ja kokonaisuudessaan Brave New World jää reilusti plussan puolelle.
Kyllä kyllä, ei ole kaikki sävellystyö yhtä terävää kuin aiemmin, Dickinsonkin laulaa huonommin... yadayadayada. Näitä narinoita on kuunneltu pitkään, ja tosiperähän niissä on, kyllä, mutta se johtuu vertailukohdasta. Kasari-Maiden oli omassa kastissaan - osaltaan nostalgian ja osaltaan ihka-aidon laadun takia - ja uudemman materiaalin vertaaminen siihen on epäreilua ja johtaa pettymykseen. Kyllä, levy on ylipitkä; kyllä, Dickinsonin ikä alkaa kuulua; kyllä, monet biisit venyvät liian pitkiksi. Unohditteko ne hyvät hetket, hmm? Kuuntelitteko Nicko MacBrainin rumputyöskentelyä - ukko on ties kuinka vanha ja veivaa sellaista laukkaa, että nuoremmilla kavereilla on tekemistä, vaikka basareita olisi tuplasti (kyllä, MacBrain soittaa yhdellä basarilla; kuuntele nyt Dream of Mirrors ja syö pääsi) enemmän?
Uuden vuosituhannen (joo, huomasin tässä juuri, että Brave New World julkaistiin vuonna 2000 - älkää lähettäkö vihapostia, tätä sattuu, eikö niin?) ei ole yhtä nerokasta kuin kahdeksankymmentä luvun Maiden - toisaalta se ei ole yhtä ideaköyhää kuin ysäri-Maiden. Vielä "reunion-levyllä" uuden aikakauden Iron Maidenin uusi tyyli ja uusi soundi eivät olleet niin selkeästi esillä, mutta se, mikä puhkeaa kukkaansa kahden seuraavan levyn aikana, on jo läsnä huxleymaisessa maailmassa.
P.S. Tosiaan, Brave New World julkaistiin vuonna 2000. Ehdin jo raapustaa koko tekstin valmiiksi ennen kuin huomasin. Menkööt. Perkele.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Immortal - At the Heart of Winter (1999)
En ole koskaan pitänyt Immortalin vanhemmasta tuotannosta, josta parhaiten tunnen kolmoslevy Battles in the Northin - mietteeni ovat luettavissa tässä blogissa, joten jos muistia haluaa virkistää, go for it. Tärkein pointtini kuitenkin on se, että vaikka ymmärrän ja arvostan black metalin (täten myös Immortalin) esteettistä tyyliä ja kapinallista luonnetta, koen, että musiikki itse jää näiden vangiksi, pelkäksi päättömäksi kaahaukseksi ja pörinäksi. Jos siis en pidä tippaakaan Immortalin varhaisemmista tuotoksista, miksi olen ostanut toisenkin levyn? Siihen on erittäin helppo vastaus, rehellinenkin: At the Heart of Winter tekee oikein ne samat (vähät) asiat, jotka Battles in the North tekee oikein, ja kääntää oikeiksi edeltäjänsä (välissä oli Blizzard Beasts, mutta leikitään, että sitä ei ole - fanit ainakin tuntuvat haluavan niin) erheet.
Ytimekkäämmin: At the Heart of Winter on aivan julmetun kova levy? Siis kuinka kova, tarkalleen? Todella, todella kova - niinkin, että harkitsen tällä hetkellä vakavissani sijoittavani sen henkilökohtaiseen levyjen top 10:neen. Kun otetaan huomioon ne noin kolmekymmentä (ja päälle) levyä, jotka ansaitsivat paikan tuolla listalla, tämä on huomattava hatunnosto ja kumarrus.
Tärkein syy, miksi At the Heart of Winter on niin paljon parempi kuin Battles in the North, on sen toisesta maailmasta oleva sävellystyö. Kappaleet eivät ole pelkkää pörinää, blastbeatin päälle sahattavaa black-pärinää, vaan jokaisella biisillä on täysin oma, uniikki ja heti tunnistettava soundinsa, koukkunsa ja häikäisevän hyvä pääriffi. Toiseksi, soundit ovat selkeät olematta "kaupallisen" hiotut. Jos aiemmin yhtyeen musiikki oli (korvissani) ala-arvoisen äänenlaatunsa vanki, nyt yhtye on löytänyt juuri sen optimaalisen taitekohdan raa'an ja selkeän välillä: kitarat saattavat vaikuttaa ohuilta, mutta kun ne sijoitetaan muitten soitinten kanssa kontekstiin, lopputulos on juuri sopivan ammattimainen ja kotikutoinen. Kolmanneksi, siinä missä Battles in the Northilla oli tasasn yksi komppi, jota Abbath (kyllä, hän soitti rummut(kin) sille levylle) ei juuri varioinut, At the Heart of Winterilla soittaa ihan oikea rumpali, kovakin sellainen, Horgh; myös rumpujen ilmeikkäämpi ja parempi soitto tuo enemmän ilmettä kappaleihin, etenkin kun verrataan aiempaan.
Lopetetaan vertailu tähän, pointti tuli varmasti perille. At the Heart of Winterin vertaaminen Battles in the Northiin on kuin vertaisi Ladaa Bugatti Veyroniin: epäreilua Bugattille, koska sitä verrataan johonkin niin tyystin erilaiseen ja surkeampaan; epäreilua Ladalle, koska sitä verrataan oikeaan autoon.
At the Heart of Winter saattaa vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä tuotokselta, koska siinä on vain kuusi kappaletta, joista yhdenkään kesto ei jää alle kuuden minuutin, mutta se ei ole sitä, ei minusta ainakaan. Pitkistä sävellyksistä huolimatta, jokaisella kappaleella on selkeä oma koukku, jotain omaa tarjottavaa, ja punainen lanka, joka ei katkea tai huku lankakerään. Kestoistaan huolimatta sävellykset on mahdollista sisäistää yhdellä tai kahdella kuuntelulla niin, että kuulija tuntee olevansa kuuntelukokemuksen herra, vaikka kaikki nyannssit eivät aukeakaan vielä kymmenien pyöritysten jälkeen. Abbathin äänestä voidaan olla montaa mieltä - samoin soundiratkaisusta - mutta mielestäni kukaan muu ei voisi tulkita levyä yhtä hyvin, ollen samalla äärettömän tunnistettava ja loputtoman brutaali; levyn pisin kappale, liki yhdeksänminuuttinen Tragedies Blow at Horizon, päättyy kymmenkunta sekuntia pitkään... öh, äännähdykseen, jonka aikana Abbath muuttaa korkeutta kolme tai neljä kertaa.
Hatut ilmaan, hyvät naiset ja herrat. At the Heart of Winter on helvetillisen hyvä levy, aivan häikäisevää kuultavaa. Se on kokonaisuus, johon jokainen sävellys kuuluu tiivinä osana, ja joka on kuunneltava loppuun saakka, kun sen kerran on aloittanut. Jokaisella on oma suosikkinsa levyltä - omani on Where Dark and Light Don't Differ - mutta tärkeintä on se, että kaikki, siis aivan kaikki jotka ymmärtävät äärimetallista yhtikäs mitään, pitävät levystä. Hirmuiset keskiarvot Metal-Archives.comissa ja Metalstorm.netissä kertovat omaa, selkeää kieltään. Aina massatkaan eivät ole väärässä... ainakaan tässä tapauksessa.
P.S. Tänään tuli Helsingissä ensilumi - sattumaa?
Ytimekkäämmin: At the Heart of Winter on aivan julmetun kova levy? Siis kuinka kova, tarkalleen? Todella, todella kova - niinkin, että harkitsen tällä hetkellä vakavissani sijoittavani sen henkilökohtaiseen levyjen top 10:neen. Kun otetaan huomioon ne noin kolmekymmentä (ja päälle) levyä, jotka ansaitsivat paikan tuolla listalla, tämä on huomattava hatunnosto ja kumarrus.
Tärkein syy, miksi At the Heart of Winter on niin paljon parempi kuin Battles in the North, on sen toisesta maailmasta oleva sävellystyö. Kappaleet eivät ole pelkkää pörinää, blastbeatin päälle sahattavaa black-pärinää, vaan jokaisella biisillä on täysin oma, uniikki ja heti tunnistettava soundinsa, koukkunsa ja häikäisevän hyvä pääriffi. Toiseksi, soundit ovat selkeät olematta "kaupallisen" hiotut. Jos aiemmin yhtyeen musiikki oli (korvissani) ala-arvoisen äänenlaatunsa vanki, nyt yhtye on löytänyt juuri sen optimaalisen taitekohdan raa'an ja selkeän välillä: kitarat saattavat vaikuttaa ohuilta, mutta kun ne sijoitetaan muitten soitinten kanssa kontekstiin, lopputulos on juuri sopivan ammattimainen ja kotikutoinen. Kolmanneksi, siinä missä Battles in the Northilla oli tasasn yksi komppi, jota Abbath (kyllä, hän soitti rummut(kin) sille levylle) ei juuri varioinut, At the Heart of Winterilla soittaa ihan oikea rumpali, kovakin sellainen, Horgh; myös rumpujen ilmeikkäämpi ja parempi soitto tuo enemmän ilmettä kappaleihin, etenkin kun verrataan aiempaan.
Lopetetaan vertailu tähän, pointti tuli varmasti perille. At the Heart of Winterin vertaaminen Battles in the Northiin on kuin vertaisi Ladaa Bugatti Veyroniin: epäreilua Bugattille, koska sitä verrataan johonkin niin tyystin erilaiseen ja surkeampaan; epäreilua Ladalle, koska sitä verrataan oikeaan autoon.
At the Heart of Winter saattaa vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä tuotokselta, koska siinä on vain kuusi kappaletta, joista yhdenkään kesto ei jää alle kuuden minuutin, mutta se ei ole sitä, ei minusta ainakaan. Pitkistä sävellyksistä huolimatta, jokaisella kappaleella on selkeä oma koukku, jotain omaa tarjottavaa, ja punainen lanka, joka ei katkea tai huku lankakerään. Kestoistaan huolimatta sävellykset on mahdollista sisäistää yhdellä tai kahdella kuuntelulla niin, että kuulija tuntee olevansa kuuntelukokemuksen herra, vaikka kaikki nyannssit eivät aukeakaan vielä kymmenien pyöritysten jälkeen. Abbathin äänestä voidaan olla montaa mieltä - samoin soundiratkaisusta - mutta mielestäni kukaan muu ei voisi tulkita levyä yhtä hyvin, ollen samalla äärettömän tunnistettava ja loputtoman brutaali; levyn pisin kappale, liki yhdeksänminuuttinen Tragedies Blow at Horizon, päättyy kymmenkunta sekuntia pitkään... öh, äännähdykseen, jonka aikana Abbath muuttaa korkeutta kolme tai neljä kertaa.
Hatut ilmaan, hyvät naiset ja herrat. At the Heart of Winter on helvetillisen hyvä levy, aivan häikäisevää kuultavaa. Se on kokonaisuus, johon jokainen sävellys kuuluu tiivinä osana, ja joka on kuunneltava loppuun saakka, kun sen kerran on aloittanut. Jokaisella on oma suosikkinsa levyltä - omani on Where Dark and Light Don't Differ - mutta tärkeintä on se, että kaikki, siis aivan kaikki jotka ymmärtävät äärimetallista yhtikäs mitään, pitävät levystä. Hirmuiset keskiarvot Metal-Archives.comissa ja Metalstorm.netissä kertovat omaa, selkeää kieltään. Aina massatkaan eivät ole väärässä... ainakaan tässä tapauksessa.
P.S. Tänään tuli Helsingissä ensilumi - sattumaa?
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Grave Digger - Excalibur (1999)
Excalibur oli aikanaan ensimmäinen ostamani Grave Digger -levy, jo vuonna 2005 (if memory serves). Nyt, marraskuun jälkipuoliskolla 2014, se on myös viimeisin. Omistan silti vain yhden niteen kuolematonta power metal -klassikkoa - kuinka tämä on mahdollista? Lukion päättyessä päätin sivistää itseäni ja tilasin CDON.comista Grave Diggerin "The Middle Ages" -boksin (johon sisältyi siis Tunes of War, Knights of the Cross sekä Excalibur, eli Grave Diggerin "keskiaikatrilogia"); pakettia odotellessa menin myymään jo omistamani Excaliburin (jossa oli outo reikä pahvikansissaan; käytettynä ostettu, en halua tietää mitä edellinen omistaja oli levylle tehnyt...) ystävälleni. Boksi ei koskaan saapunut, vaan viivästyi ensin kuukauden, sitten toisen, kolmannen ja noin puolen vuoden tympäännyttävän juupas-eipäs-odottelun jälkeen peruin tilauksen ja sain muistaakseni seuraavasta tilauksesta ilmaiset toimitukset. Nyt, valehtelematta alle viikko sitten, ostin Excaliburin toistamiseen, tällä kertaa uuden ja remasteroidun version.
Pakko myöntää, että Excalibur on jopa parempi kuin muistin, ja muistin sen kenties yhtyeen parhaaksi levyksi - nyt olen sitä mieltä, että se on kiistatta yhtyeen paras tuotos. Katselen tätä tilannetta vahvojen nostalgialasien läpi ja myönnän sen, mutta silti levy huokuu voimaa, melodiaa ja groovea, jollaiseen harvoin törmää. Kyseessä ei ole täydellinen levy - missään nimessä - mutta se on pirun hyvä siinä, mitä se on; powerinen heavy metal on tuskin koskaan kuulostanut paremmalta. Esimerkkjä: tunnetuin kappale levyltä on nimikkoraita Excalibur, jota Grave Digger veivaa keikoillaan, ja se onkin erinomainen esimerkki levyn soundista. Ei mitään uutta taivaan alla, ei edes Grave Diggerin tuotannossa, mutta kaikinpuolin erittäin vetävä sävellys, jota vain paatuneimmat jäärät eivät kykene hymisemään tai laulamaan mukana. Emerald Eyesin ei pitäisi toimia, mutta se pelittää - Chris Bothendahlin... öhm, tunnistettavalla (älkää ymmärtäkö väärin, pidän hänen äänestä, mutta sen ei pitäisi soveltua herkkiin tunnelmapaloihin) äänellä tulkittu balladi on syystä X erittäin riipivää kuultavaa. Ehkä siihen vaikuttaa taustatarina ja koko levyn konsepti, mutta olen varma, että valtaosa kappaleen voimasta tulee siitä itsestään - vastaava myöhempi sävellys Always and Eternally, toimii jopa paremmin ja siinä ei ole samaa taustatarinaa. Oma suosikkini levyltä on - ilman epäilytä, muita kappaleita vähättelemättä - Mordred's Song, jonka neroutta en edes yritä tiivistää sanalliseen muotoon. Se on parhautta, usko pois.
Myönnän - jälleen kerran - että olen äärettömän jäävi mielipiteessäni, koska muistan erinomaisesti kuinka kuuntelin Excaliburin ensimmäisen kerran neljän- tai viidentoista vanhana makuuhuoneessani, ja muistan kuinka se räjäytti tajunnan kuin se drinkki Linnunradan käsikirja lifatarille -kirjassa (en muista sen nimeä ja olen liian laiska tarkistamaan; jotain kultaharkosta ja sitruunasta siinä oli); samalla tavalla muistan kuinka soitatin levyn samaiselle ystävälleni, jolle myöhemmin myin kyseisen levyn, ja ilmeen, kun hän tajusi tislatun nerouden heavy metalin muodossa. Mutta: en kirjoita tätä blogia ollakseni objektiivinen, ja suuri filosofiani musiikista (ja samalla kaikesta taiteesta) puhuttaessa on se, että objektiivisuus on, jos ei mahdotonta niin äärettömän tylsää sekä valheen rajamailla. Kokija asettaa itsensä aina teokseen, investoi tunteitaan ja projisoi minuuttaan keskelle taidepläjäystä - täten puhdas objektiivisuus on täysin triviaalia, hauki on kala -tasoista kommentointia. Totuus on se, että minä pidän Grave Diggerin musiikista, erityisesti Excalibur-levystä, koska minä pidän siitä - voin etsiä hienoja perusteita (kuten aina yritän tehdäkin) miksi pidän siitä, mutta lopulta se on sumuverhoa sille, että minä yksinkertaisesti pidän levystä. Voin rakentaa valtavia kritiikin tai ylistyksen monumentteja, kirjoittaa tuhansia sivuja repien silpuksi jokaisen sekunnin Grave Diggerin tuotannossa, mutta silti - aina ja ikuisesti, always and eternally, haha - kivijalka on oma mielipiteeni.
Paasaamiseksihan tämä meni, taas kerran. Uskon kuitenkin, että jossakin joku joskus lukee näitä tekstejä ja kokee olonsa petetyksi tai tyydyttämättömäksi, koska en anna arvosanaa enkä analysoi kuoliaaksi kulloistakin levyä, ja juuri tästä syystä on hyvä aika-ajoin paasata. Eikö?
Pakko myöntää, että Excalibur on jopa parempi kuin muistin, ja muistin sen kenties yhtyeen parhaaksi levyksi - nyt olen sitä mieltä, että se on kiistatta yhtyeen paras tuotos. Katselen tätä tilannetta vahvojen nostalgialasien läpi ja myönnän sen, mutta silti levy huokuu voimaa, melodiaa ja groovea, jollaiseen harvoin törmää. Kyseessä ei ole täydellinen levy - missään nimessä - mutta se on pirun hyvä siinä, mitä se on; powerinen heavy metal on tuskin koskaan kuulostanut paremmalta. Esimerkkjä: tunnetuin kappale levyltä on nimikkoraita Excalibur, jota Grave Digger veivaa keikoillaan, ja se onkin erinomainen esimerkki levyn soundista. Ei mitään uutta taivaan alla, ei edes Grave Diggerin tuotannossa, mutta kaikinpuolin erittäin vetävä sävellys, jota vain paatuneimmat jäärät eivät kykene hymisemään tai laulamaan mukana. Emerald Eyesin ei pitäisi toimia, mutta se pelittää - Chris Bothendahlin... öhm, tunnistettavalla (älkää ymmärtäkö väärin, pidän hänen äänestä, mutta sen ei pitäisi soveltua herkkiin tunnelmapaloihin) äänellä tulkittu balladi on syystä X erittäin riipivää kuultavaa. Ehkä siihen vaikuttaa taustatarina ja koko levyn konsepti, mutta olen varma, että valtaosa kappaleen voimasta tulee siitä itsestään - vastaava myöhempi sävellys Always and Eternally, toimii jopa paremmin ja siinä ei ole samaa taustatarinaa. Oma suosikkini levyltä on - ilman epäilytä, muita kappaleita vähättelemättä - Mordred's Song, jonka neroutta en edes yritä tiivistää sanalliseen muotoon. Se on parhautta, usko pois.
Myönnän - jälleen kerran - että olen äärettömän jäävi mielipiteessäni, koska muistan erinomaisesti kuinka kuuntelin Excaliburin ensimmäisen kerran neljän- tai viidentoista vanhana makuuhuoneessani, ja muistan kuinka se räjäytti tajunnan kuin se drinkki Linnunradan käsikirja lifatarille -kirjassa (en muista sen nimeä ja olen liian laiska tarkistamaan; jotain kultaharkosta ja sitruunasta siinä oli); samalla tavalla muistan kuinka soitatin levyn samaiselle ystävälleni, jolle myöhemmin myin kyseisen levyn, ja ilmeen, kun hän tajusi tislatun nerouden heavy metalin muodossa. Mutta: en kirjoita tätä blogia ollakseni objektiivinen, ja suuri filosofiani musiikista (ja samalla kaikesta taiteesta) puhuttaessa on se, että objektiivisuus on, jos ei mahdotonta niin äärettömän tylsää sekä valheen rajamailla. Kokija asettaa itsensä aina teokseen, investoi tunteitaan ja projisoi minuuttaan keskelle taidepläjäystä - täten puhdas objektiivisuus on täysin triviaalia, hauki on kala -tasoista kommentointia. Totuus on se, että minä pidän Grave Diggerin musiikista, erityisesti Excalibur-levystä, koska minä pidän siitä - voin etsiä hienoja perusteita (kuten aina yritän tehdäkin) miksi pidän siitä, mutta lopulta se on sumuverhoa sille, että minä yksinkertaisesti pidän levystä. Voin rakentaa valtavia kritiikin tai ylistyksen monumentteja, kirjoittaa tuhansia sivuja repien silpuksi jokaisen sekunnin Grave Diggerin tuotannossa, mutta silti - aina ja ikuisesti, always and eternally, haha - kivijalka on oma mielipiteeni.
Paasaamiseksihan tämä meni, taas kerran. Uskon kuitenkin, että jossakin joku joskus lukee näitä tekstejä ja kokee olonsa petetyksi tai tyydyttämättömäksi, koska en anna arvosanaa enkä analysoi kuoliaaksi kulloistakin levyä, ja juuri tästä syystä on hyvä aika-ajoin paasata. Eikö?
tiistai 18. marraskuuta 2014
Dream Theater - Metropolis pt.2: Scenes from a Memory (1999)
Odotin saavani kadulla vastaan ties mitä mätiä tahi mädäntymisprosessissa olevia kasviksia (tomaatteja, perunoita, retiisejä) niiden mielipiteiden jälkeen, joita ilmaisin Images and Words sekä Awake -teksteissäni. Näiden kahden levyn status on pyhä kautta metalli- ja ilmeisesti koko rock-yhteisön, ja minä, mitätön mukajoku parikymppinen pojankloppi, kehtaan sanoa jotakin muuta kuin puhdasta ylistystä näistä tuotoksista - skandaali, skandaali, soittakaa lehdistöön! En muista tarkasti (= en jaksa tarkistaa), mutta en tainnut mainita sitä jatkolausuntoa, millä on vielä suurempi potentiaali aiheuttaa uloste- ja eritemyrsky eeteriin: Dream Theater on mielestäni tehnyt joitakin parhaista levyistään 2000-luvulla.
Joitakin parhaista levyistä, EI parasta. Scenes from a Memory ehti tulla ulos edellisellä vuosituhannella.
Vaikka kuinka pidänkin Train of Thoughtista ja muista viimeisistä Mike Portneyn kanssa tehdyistä levyistä, Scenes from a Memory on se kruununjalokivi, josta tulen Dream Theaterin muistamaan, heittämällä. Kyseessä on taidolla tehty konseptilevy - aina hyvä merkki kirjoissani - ja kautta linjan äärettömän hyvin sävelletty Kokonaisuus, isolla K:lla, jossa on variaatiota ilman punaisen langan hukkaamista ja pointin perässä hapuilua (mihin yhtye sortuu myöhemmillä levyillä, myönnän). Yksittäisten kappaleitten erittely on turhaa, koska Scenes from a Memory on kuunneltava alusta loppuun, eläytyen ja sulautuen osaksi kertomusta - aina tohtorin ensimmäisistä sanoista sinne ihan loppuun saakka. Se ei ole helppo levy päästä sisään - kaikkea muuta - mutta heti ensimmäisellä kerralla se antaa kuulijalle riittävästi virikettä ja lupausta tulevasta oivalluksesta, että se ei tunnu käsittämättömältä mastodontilta (tätä sanaa käytettiin tässä männäviikolla kuvaamaan muuan kirjallisuushistorian teosta, jossa oli hieman liikaa sivuja ja sisältöä sen omaksi hyväksi - just sayin'). Vaikka minulla on lähes loputon palstatila keskustella yksittäisistä hetkistä levyllä, eritellä jokainen sekunti, jokainen nuotti - jos sitä haluaisin - en tee sitä. Se ei palvelisi ketään; Scenes from a Memory on kuultava itse, koettava itsenäisesti.
Tutustuin levyyn hieman kenties epäortodoksisella tavalla: tuttavaperheen isä antoi isälleni poltetun kopion (tiedän, hyihyi, tuomittavaa!) Dream Theaterin livedvd:stä, jossa yhtye soitti koko Scenes from a Memory -levyn, lievällä teatraalisella mausteella. Olin silloin hieman liian nuori ymmärtämään musiikkia täysillä, mutta silti tajusin sen verran, että tunnistin hienoja hetkiä ja kappaleita. Etenkin James LaBrie (Jaakko LaJuusto, haha, hulvatonta) makaamassa psykiatrin vastaanotolla heti keikan alussa on kuva, joka on pysynyt mukanani vuosikymmenen. Kun lopulta ostin levyn, ymmärsin vihdoin täysin kuinka kaikenkattava levy Scenes from a Memory on: se menee todella jyräävästä ja groovasta hevistä äärettömän seesteisiin ambient-kohtauksiin, jazzin ja tietenkin progen kautta. Kuten on tullut sanottua, se on koettava itse.
Tulipahan paljon ylisanoja. Pysyn silti niiden takana: Scenes from a Memory on Dream Theaterin paras levy ja samalla yksi kolmesta parhaasta progeheviksi laskettavasta levystä. Se osuu juuri siihen taitteeseen yhtyeen uralla, jossa sen alkuaikojen hyvät jutut (kuten LaBrien ääni, joka on vielä hyvässä tikissä, vaikka myöhemmin rapistuukin, valitettavasti, ja etenkin livet ovat paikoitellen hirveää kuultavaa) ja 2000-luvun vielä paremmat jutut napsahtavat yhteen uniikilla tavalla.
P.S. "Death is not the end, but only a transition." Tämä mielessä marraskuun pimeyteen.
Joitakin parhaista levyistä, EI parasta. Scenes from a Memory ehti tulla ulos edellisellä vuosituhannella.
Vaikka kuinka pidänkin Train of Thoughtista ja muista viimeisistä Mike Portneyn kanssa tehdyistä levyistä, Scenes from a Memory on se kruununjalokivi, josta tulen Dream Theaterin muistamaan, heittämällä. Kyseessä on taidolla tehty konseptilevy - aina hyvä merkki kirjoissani - ja kautta linjan äärettömän hyvin sävelletty Kokonaisuus, isolla K:lla, jossa on variaatiota ilman punaisen langan hukkaamista ja pointin perässä hapuilua (mihin yhtye sortuu myöhemmillä levyillä, myönnän). Yksittäisten kappaleitten erittely on turhaa, koska Scenes from a Memory on kuunneltava alusta loppuun, eläytyen ja sulautuen osaksi kertomusta - aina tohtorin ensimmäisistä sanoista sinne ihan loppuun saakka. Se ei ole helppo levy päästä sisään - kaikkea muuta - mutta heti ensimmäisellä kerralla se antaa kuulijalle riittävästi virikettä ja lupausta tulevasta oivalluksesta, että se ei tunnu käsittämättömältä mastodontilta (tätä sanaa käytettiin tässä männäviikolla kuvaamaan muuan kirjallisuushistorian teosta, jossa oli hieman liikaa sivuja ja sisältöä sen omaksi hyväksi - just sayin'). Vaikka minulla on lähes loputon palstatila keskustella yksittäisistä hetkistä levyllä, eritellä jokainen sekunti, jokainen nuotti - jos sitä haluaisin - en tee sitä. Se ei palvelisi ketään; Scenes from a Memory on kuultava itse, koettava itsenäisesti.
Tutustuin levyyn hieman kenties epäortodoksisella tavalla: tuttavaperheen isä antoi isälleni poltetun kopion (tiedän, hyihyi, tuomittavaa!) Dream Theaterin livedvd:stä, jossa yhtye soitti koko Scenes from a Memory -levyn, lievällä teatraalisella mausteella. Olin silloin hieman liian nuori ymmärtämään musiikkia täysillä, mutta silti tajusin sen verran, että tunnistin hienoja hetkiä ja kappaleita. Etenkin James LaBrie (Jaakko LaJuusto, haha, hulvatonta) makaamassa psykiatrin vastaanotolla heti keikan alussa on kuva, joka on pysynyt mukanani vuosikymmenen. Kun lopulta ostin levyn, ymmärsin vihdoin täysin kuinka kaikenkattava levy Scenes from a Memory on: se menee todella jyräävästä ja groovasta hevistä äärettömän seesteisiin ambient-kohtauksiin, jazzin ja tietenkin progen kautta. Kuten on tullut sanottua, se on koettava itse.
Tulipahan paljon ylisanoja. Pysyn silti niiden takana: Scenes from a Memory on Dream Theaterin paras levy ja samalla yksi kolmesta parhaasta progeheviksi laskettavasta levystä. Se osuu juuri siihen taitteeseen yhtyeen uralla, jossa sen alkuaikojen hyvät jutut (kuten LaBrien ääni, joka on vielä hyvässä tikissä, vaikka myöhemmin rapistuukin, valitettavasti, ja etenkin livet ovat paikoitellen hirveää kuultavaa) ja 2000-luvun vielä paremmat jutut napsahtavat yhteen uniikilla tavalla.
P.S. "Death is not the end, but only a transition." Tämä mielessä marraskuun pimeyteen.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Dimmu Borgir - Spiritual Black Dimensions (1999)
Godless Savage Garden oli selvä välityö erinomaisesti vastaanotetun, suorastaan vallankumouksellisen suositun Enthrone Darkness Triumphantin jälkeen. Todellinen jatko läpimurtolevylle on Spiritual Black Dimensions, jossa norjalaisen black metalin virallinen sellout siirtyi kiipparimelodisoinnista täysimittaiseen orkestraatioon, black metalin jäädessä enenevissä määrin taka-alalle. Toinen ominaisuus levyssä, mikä minulle nousee kerta toisensa jälkeen esiin, on sen "hitittömyys" - tästä myöhemmin lisää.
Spiritual Black Dimensions on vielä black metalia, monin paikoin, mutta se ei ole pelkästään sitä - okei, voidaan kiistellä oliko Enthrone Darkness Triumphant sitten niin kovin blackia, mutta väitän, että kyllä se oli, vaikka sitten kuinka melodista. Nimihirviö Behind the Curtains of Night-Phantasmagoria on erittäinkin räväkästi päällekäyvä kappale, ja varmaankin lähimpänä "perinteistä" blackia, mitä levy tarjoaa, mutta silti sahauksen, tuplabasarien, Shagrathin kärinöiden ja blastbeatin päälle on soitettu lähes kakofoniselta vaikuttavaa klassista musiikkia, oikean orkesterin toimesta. Tästä sinfonisen elementin yhdistämisestä black metaliin tuli sittemmin Dimmu Borgirin tavaramerkki, mutta ei mietitä sitä nyt, koska kun Spiritual Black Dimensions ilmeistyi, yhtye esitteli orkesterin ensimmäistä kertaa musiikkiinsa, ja siinä samalla myös puhtaat laulut yhtyeen tulevan (ei vielä '99 virallinen jäsen, vaan vierailija levyllä) basistin, ICS Vortexin toimesta.
Minun kirjoissani nämä kaikki elementit voisivat kasautua yhteen erinomaiseksi paketiksi, joka on samaan aikaan rankka, melodinen, eeppinen ja ahdistava, mutta syystä tai toisesta niin ei käy. Spiritual Black Dimensions jää vailinaiseksi, hapuilevaksi ja erikoisen päämäärättömäksi teokseksi. Ensinnäkin kappaleet kuulostavat liian paljon toisiltaan, ilman uniikkeja koukkuja - puhdas laulu voisi olla yksi, mutta sitä käytetään sekä liikaa että liian vähän toimiakseen varsinaisena koukkuna läpi levyn tai sen kappaleiden. Tarkoitan tällä sitä, että kun puhdasta laulua kohdataan esimerkiksi Reptilessä, ICS Vortex laulaa liian pitkän pätkän kerralla, jotta se toimisi koukkuna, ja siinähän se sitten olikin, ei varsinaisena kertosäkeenä eikä ikimuistettavana C-osana, kuten yhtyeen myöhemmällä hitillä.
Hiteistä puheen ollen: kun mietin Dimmu Borgiria, mietin heidän hittejänsä, niin surulliselta ja väärältä kuin se saattaakin kuulostaa. Muistan erinomaisesti Mourning Palacen ja The Serpentine Offeringin, mutta mitä muita niillä levyillä oli, tarkalleen? Jotain ihan kelvollisia biisejä, jotka eivät oikein lähde lentoon. Vaikka olin mielestäni melko lempeä Enthrone Darkness Triumpahtia kohtaan, en muista levyltä kuin Sen Ison Hitin sekä nipun yksittäisiä, konteksteistaan irrallisia hetkiä. Spiritual Black Dimensionsilta en muista hittiä, koska se on levynä liian tasapaksu siihen; kyllä, Reptilessä on yritystä, mutta ei sekään oikein tahdo natsata. Levy jää vain äänien kokoelmaksi, joka katoaa tajunnasta heti päätyttyään. Vaikka Spiritual Black Dimensions ei ole de facto niin huono levy kuin tietyt yhtyeen myöhemmistä tuotoksista eikä se ole yhtä turha kuin Godless Savage Garden, en usko kuuntelevani sitä kuin murto-osan verrattuna vaikkapa Enthrone Darkness Triumphantiin tai Death Cult Armageddoniin. Niillä on sentään huippuja ja laaksoja, selvästi erilaisia kappaleita - hyvässä ja pahassa - kun Spiritual Black Dimensions jää yhdeksi epämääräisksi ääniaaltomöykyksi.
P.S. Vittu näitä Dimmujen levyjen ja kappaleiden nimiä. Oikeesti.
Spiritual Black Dimensions on vielä black metalia, monin paikoin, mutta se ei ole pelkästään sitä - okei, voidaan kiistellä oliko Enthrone Darkness Triumphant sitten niin kovin blackia, mutta väitän, että kyllä se oli, vaikka sitten kuinka melodista. Nimihirviö Behind the Curtains of Night-Phantasmagoria on erittäinkin räväkästi päällekäyvä kappale, ja varmaankin lähimpänä "perinteistä" blackia, mitä levy tarjoaa, mutta silti sahauksen, tuplabasarien, Shagrathin kärinöiden ja blastbeatin päälle on soitettu lähes kakofoniselta vaikuttavaa klassista musiikkia, oikean orkesterin toimesta. Tästä sinfonisen elementin yhdistämisestä black metaliin tuli sittemmin Dimmu Borgirin tavaramerkki, mutta ei mietitä sitä nyt, koska kun Spiritual Black Dimensions ilmeistyi, yhtye esitteli orkesterin ensimmäistä kertaa musiikkiinsa, ja siinä samalla myös puhtaat laulut yhtyeen tulevan (ei vielä '99 virallinen jäsen, vaan vierailija levyllä) basistin, ICS Vortexin toimesta.
Minun kirjoissani nämä kaikki elementit voisivat kasautua yhteen erinomaiseksi paketiksi, joka on samaan aikaan rankka, melodinen, eeppinen ja ahdistava, mutta syystä tai toisesta niin ei käy. Spiritual Black Dimensions jää vailinaiseksi, hapuilevaksi ja erikoisen päämäärättömäksi teokseksi. Ensinnäkin kappaleet kuulostavat liian paljon toisiltaan, ilman uniikkeja koukkuja - puhdas laulu voisi olla yksi, mutta sitä käytetään sekä liikaa että liian vähän toimiakseen varsinaisena koukkuna läpi levyn tai sen kappaleiden. Tarkoitan tällä sitä, että kun puhdasta laulua kohdataan esimerkiksi Reptilessä, ICS Vortex laulaa liian pitkän pätkän kerralla, jotta se toimisi koukkuna, ja siinähän se sitten olikin, ei varsinaisena kertosäkeenä eikä ikimuistettavana C-osana, kuten yhtyeen myöhemmällä hitillä.
Hiteistä puheen ollen: kun mietin Dimmu Borgiria, mietin heidän hittejänsä, niin surulliselta ja väärältä kuin se saattaakin kuulostaa. Muistan erinomaisesti Mourning Palacen ja The Serpentine Offeringin, mutta mitä muita niillä levyillä oli, tarkalleen? Jotain ihan kelvollisia biisejä, jotka eivät oikein lähde lentoon. Vaikka olin mielestäni melko lempeä Enthrone Darkness Triumpahtia kohtaan, en muista levyltä kuin Sen Ison Hitin sekä nipun yksittäisiä, konteksteistaan irrallisia hetkiä. Spiritual Black Dimensionsilta en muista hittiä, koska se on levynä liian tasapaksu siihen; kyllä, Reptilessä on yritystä, mutta ei sekään oikein tahdo natsata. Levy jää vain äänien kokoelmaksi, joka katoaa tajunnasta heti päätyttyään. Vaikka Spiritual Black Dimensions ei ole de facto niin huono levy kuin tietyt yhtyeen myöhemmistä tuotoksista eikä se ole yhtä turha kuin Godless Savage Garden, en usko kuuntelevani sitä kuin murto-osan verrattuna vaikkapa Enthrone Darkness Triumphantiin tai Death Cult Armageddoniin. Niillä on sentään huippuja ja laaksoja, selvästi erilaisia kappaleita - hyvässä ja pahassa - kun Spiritual Black Dimensions jää yhdeksi epämääräisksi ääniaaltomöykyksi.
P.S. Vittu näitä Dimmujen levyjen ja kappaleiden nimiä. Oikeesti.
lauantai 15. marraskuuta 2014
Control Denied - The Fragile Art of Existence (1999)
Deathin viimeiseksi tarkoitettu levy ei ollut viimeiseksi levyksi jäänyt The Sound of Perseverance, vaan death metalin pioneerin uran piti päättyä Symboliciin. Levy-yhtiön painostuksesta Chuck Shuldiner julkaisi seuravaalle bändilleen tarkoitettuja kappaleita Death-nimen alla, sovittaen sävellykset sopimaan paremmin aiemman poppoo tyyliin. Hence, The Sound of Perseverance ja sen erilainen soundi verrattuna... no, kaikkeen.
Vuotta myöhemmin, 1999, Chuck oli vapaa levysopimuksista ja hänen uusi yhtyeensä, Control Denied, julkaisi ensimmäisen (ja ainoan, tästä myöhemmin lisää) levynsä, The Fragile Art of Existencen. Suurimpana erona Deathiin on solistipolitiikka, joka on örinän (tai The Sound of Perseverancella rääkynän) sijaan puhdasta, ja solisti Tim Aymar hoitaa tonttinsa ennennäkemättömän hyvin - menisin niin pitkälle, että sanoisin hänen suoritustaan yhdeksi parhaista yhden levyn mittaisista ääntelyistä. En sano Aymaria parhaaksi solistiksi maan päällä ja top 10:neen on niin kova pyrky, että senkin ulkopuolelle hän jää, mutta yksittäisenä suorituksena The Fragile Art of Existence on toisen listan top 10:ssä, heittämällä.
Vaikka kuinka solistiporno kantaisi kuuntelukokemusta aikansa, ainakin minulle, levyllä on oltava muutakin. Ja The Fragile Art of Existence on täynnä informaatiota, liiaksikin. Palataan hieman ajassa taaksepäin: Humanista alkaen Death haahuili yhä progemman ilmaisun ympärillä, osuen eräänlaiseen kikkailun, outoilun ja oivaltamisen häränsilmään The Sound of Perseverancella. No, jos em. lätty vaikutti hieman luotaantyöntävän vaikeaselkoiselta, pelko pois, The Fragile Art of Existence on sitä vielä paaaaaaaaljon vaikeampi. Olen rehellisesti sanottuna kuunnellut Control Deniedin levyä lukiosta asti enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja en vieläkään tahdo ymmärtää kokonaisuutta. Kyllä, levy on täynnä hienoja kappaleita ja vielä hienompia hetkiä, mutta korvissani se kuulosta niin sekavalta paketilta, että en tahdo vieläkään saada otetta. Jokainen kuuntelukerta on samanlainen pimeässä tulkintojen ja mahdollisten mahdottomuuksien yössä hapuilua kuin kuuntelisin sitä ensimmäistä kertaa. Levyllä on vain kahdeksan kappaletta, mutta informaatiota on tuplalevyn verran; ainutkaan kappale ei tarjoa helppoa lähestymistä kokonaisuuteen.
En tiedä onko The Fragile Art of Existence hyvä levy - kaikki muut, jotka tuntevat sen, näyttävät pitävän sitä nerokkaana, mutta minä en tiedä. Osaltaan levyn maineeseen voi vaikuttaa Chuck Schuldinerin pienimuotoinen henkilökultti ja Control Deniedin ainoan levyn status herran viimeisenä viimeisteltynä tuotoksena. Kuten varmasti tiedät, rakas Lukija, Chuck poistui keskuudestamme joulun alla 2001, taisteltuaan aivosyövän (korjatkaa, jos olen väärässä) kanssa. Jos kuulemani tarinat pitävät paikkansa, syöpäpesäke saatin leikatuksi pois hänestä, mutta herra menehtyi 13.12.2001 (jos muistan oikein) keuhkosyöpään. Vielä sairaalassa ollessaan hän äänitti kitaraosuuksia Control Deniedin toiseksi tarkoitetulle levylle, When Man and Machine Collidelle, joka jäi kesken. Muut yhtyeen jäsenet ovat yli vuosikymmenen ajan ilmaisseet kiinnostustaan viimeistellä levy, mutta levy-yhtiöiden ja omaisten intressien ristiriidoissa levyn viimeistelty versio on jäänyt tekemättä; Shuldinerin demot on julkaistu useita kertoja, tosin, mutta minä en ainakaan pidä niitä "oikeana" Control Denied -levynä.
Maailma totisesti menetti visionäärin, kun Chuck siirtyi ajasta iäisyyteen. Hän oli erilainen kuin kukaan muu - rohkeasti oivaltava ja kokeileva. Sen, jos ei minkään muun syyn, takia tahtoisin pitää herran aidosta joutsenlaulusta enemmän kuin pidän ja juuri sen takia kuuntelen levyn tasaisin väliajoin, vieläkään sitä ymmärtämättä. Vaikka en ymmärrä The Fragile Art of Existencea, se on kestänyt aikaa paremmin kuin 99,9% kaikesta musiikista ja siinä piilee Schuldinerin nerous, voima. Kuinka monen katyperryn, taylorswiftin tai nickiminajin muusikissa on voimaa, joka kestää vuosikymmenten ja sukupolvien yli? Ei yhdenkään, mutta Mozart, Black Sabbath ja Chuck Schuldiner kestävät isältä pojalle ja pojanpojalle. En usko, että yksikään taiteilija voi pyytää enempää.
P.S. Pahoittelen melankolisuutta. Jokaisen itseään kunnioittavan metallisydämen tulee joskus kirjoittaa oma tribuuttinsa Chuckille - tämä oli minun.
Vuotta myöhemmin, 1999, Chuck oli vapaa levysopimuksista ja hänen uusi yhtyeensä, Control Denied, julkaisi ensimmäisen (ja ainoan, tästä myöhemmin lisää) levynsä, The Fragile Art of Existencen. Suurimpana erona Deathiin on solistipolitiikka, joka on örinän (tai The Sound of Perseverancella rääkynän) sijaan puhdasta, ja solisti Tim Aymar hoitaa tonttinsa ennennäkemättömän hyvin - menisin niin pitkälle, että sanoisin hänen suoritustaan yhdeksi parhaista yhden levyn mittaisista ääntelyistä. En sano Aymaria parhaaksi solistiksi maan päällä ja top 10:neen on niin kova pyrky, että senkin ulkopuolelle hän jää, mutta yksittäisenä suorituksena The Fragile Art of Existence on toisen listan top 10:ssä, heittämällä.
Vaikka kuinka solistiporno kantaisi kuuntelukokemusta aikansa, ainakin minulle, levyllä on oltava muutakin. Ja The Fragile Art of Existence on täynnä informaatiota, liiaksikin. Palataan hieman ajassa taaksepäin: Humanista alkaen Death haahuili yhä progemman ilmaisun ympärillä, osuen eräänlaiseen kikkailun, outoilun ja oivaltamisen häränsilmään The Sound of Perseverancella. No, jos em. lätty vaikutti hieman luotaantyöntävän vaikeaselkoiselta, pelko pois, The Fragile Art of Existence on sitä vielä paaaaaaaaljon vaikeampi. Olen rehellisesti sanottuna kuunnellut Control Deniedin levyä lukiosta asti enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja en vieläkään tahdo ymmärtää kokonaisuutta. Kyllä, levy on täynnä hienoja kappaleita ja vielä hienompia hetkiä, mutta korvissani se kuulosta niin sekavalta paketilta, että en tahdo vieläkään saada otetta. Jokainen kuuntelukerta on samanlainen pimeässä tulkintojen ja mahdollisten mahdottomuuksien yössä hapuilua kuin kuuntelisin sitä ensimmäistä kertaa. Levyllä on vain kahdeksan kappaletta, mutta informaatiota on tuplalevyn verran; ainutkaan kappale ei tarjoa helppoa lähestymistä kokonaisuuteen.
En tiedä onko The Fragile Art of Existence hyvä levy - kaikki muut, jotka tuntevat sen, näyttävät pitävän sitä nerokkaana, mutta minä en tiedä. Osaltaan levyn maineeseen voi vaikuttaa Chuck Schuldinerin pienimuotoinen henkilökultti ja Control Deniedin ainoan levyn status herran viimeisenä viimeisteltynä tuotoksena. Kuten varmasti tiedät, rakas Lukija, Chuck poistui keskuudestamme joulun alla 2001, taisteltuaan aivosyövän (korjatkaa, jos olen väärässä) kanssa. Jos kuulemani tarinat pitävät paikkansa, syöpäpesäke saatin leikatuksi pois hänestä, mutta herra menehtyi 13.12.2001 (jos muistan oikein) keuhkosyöpään. Vielä sairaalassa ollessaan hän äänitti kitaraosuuksia Control Deniedin toiseksi tarkoitetulle levylle, When Man and Machine Collidelle, joka jäi kesken. Muut yhtyeen jäsenet ovat yli vuosikymmenen ajan ilmaisseet kiinnostustaan viimeistellä levy, mutta levy-yhtiöiden ja omaisten intressien ristiriidoissa levyn viimeistelty versio on jäänyt tekemättä; Shuldinerin demot on julkaistu useita kertoja, tosin, mutta minä en ainakaan pidä niitä "oikeana" Control Denied -levynä.
Maailma totisesti menetti visionäärin, kun Chuck siirtyi ajasta iäisyyteen. Hän oli erilainen kuin kukaan muu - rohkeasti oivaltava ja kokeileva. Sen, jos ei minkään muun syyn, takia tahtoisin pitää herran aidosta joutsenlaulusta enemmän kuin pidän ja juuri sen takia kuuntelen levyn tasaisin väliajoin, vieläkään sitä ymmärtämättä. Vaikka en ymmärrä The Fragile Art of Existencea, se on kestänyt aikaa paremmin kuin 99,9% kaikesta musiikista ja siinä piilee Schuldinerin nerous, voima. Kuinka monen katyperryn, taylorswiftin tai nickiminajin muusikissa on voimaa, joka kestää vuosikymmenten ja sukupolvien yli? Ei yhdenkään, mutta Mozart, Black Sabbath ja Chuck Schuldiner kestävät isältä pojalle ja pojanpojalle. En usko, että yksikään taiteilija voi pyytää enempää.
P.S. Pahoittelen melankolisuutta. Jokaisen itseään kunnioittavan metallisydämen tulee joskus kirjoittaa oma tribuuttinsa Chuckille - tämä oli minun.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Children of Bodom - Hatebreeder / Tokyo Warhearts: Live (1999)
Children of Bodom - tärkein syy miksi tämä blogi on olemassa, eli miksi kuuntelen sellaista musaa kuin kuuntelen. Follow the Reaper oli SE levy, joka iski tajunnan kappaleiksi miljoonan voltin lekalla, mutta Hatebreeder tuli ostettua sitten seuraavalla viikolla... kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten (vanhaksi tulee, niin tarkat ajankohdat katoavat mielestä). Kaikesta tästä ylitsehuokuvasta nostalgiasta huolimatta päätin kuunnnella Hatebreederin ihan sellaisena musiikillisena tuotoksena kuin se on. Yllätyin.
Hatebreeder on nimittäin parempi kuin muistin (ja se sanoo paljon); nostalgiahuuruissani muistelin levyä hyväksi, mutta pikkuvaivojen vaivaamaksi tuotokseksi, mutta mitä vielä! Alusta loppuun tiukkaa, uniikkia ja ah niin toimivaa melodista heviä twistillä. Sävellysten puolesta Bodomin lapset ovat lähempänä ynkkämäistä poweria/soitinmasturbaatiota (ilman sitä Ynkän teennäisyyttä ja maan ääret täyttävää egoismia), mutta Alexi Laihon sähäkät, terävät ja hyvin artikuloidut kärinät tuovat musiikkiin ihan toisenlaisen fiiliksen. Kyllä, levy on täynnä melodioita, joita voi hyräillä vaikka sitten suihkussa, ja kertosäkeitä, jotka tarttuvat korvien väliin kuin humalainen sinkku irtosuhteen mahdollisuuteen, mutta silti touhu on oikealla tavalla vinkasahtanutta.
Otetaan esimerkki, vähän vähemmän tunnettu sellainen: Towards Dead End. Ensinnäkin: jumalauta tuota melodiaa! Se vaikuttaa tavalliselta power metal -hymniltä, ainakin ensitahdit, mutta sitten perään isketään täydellisesti kitaralla ja syntikalla yhteensoitetut sweepit - mitä vit-! Sitten käristään, vähän puhdasta laulua perään. Kertosäe, joka jää päähän, mutta ei kuitenkaan jää - jos ymmärrätte mitä tarkoitatte (tuskin). Siis: se jää päähän, tuntuu tarttuvalta ja koukuttavalta, mutta se ei kulu korvien välissä muutamassa päivässä pois, kuten valtaosa valtavirtamusiikista, vaan kertosäkeessä on syvyyttä.
Toinen kappale, josta haluan mainita, koska sitä harvoin nostetaan esiin, on Black Widow, ehkä levyn heikoin kappale, mutta minulle kenties tärkein. Muistan kuinka kuuntelimme kappaletta ystäväni kanssa ja totesimme, että se on parasta ikinä, vaikka emme ymmärtäneetkään sanoja. Seuraavalle tapaamiskerralleni ystäväni (moi Hippi) etsi jostakin - luultavasti netistä, mikä ei ollut niin arkipäiväinen asia tuolloin - kappaleen sanat ja tajuntani räjähti kuin antimateriapommin jäljiltä: Bodomilla (lausutaan kuten kirjoitetaan, ei Buudumi - tämä oli joskus tärkeää ja kyllä siitä kiisteltiinkin) oli ihan oikeat lyriikatkin! Huonot sellaiset, jälkikäteen ajateltuna, mutta kuitenkin.
Voi kuinka tätä lättyä pyöritettiinkään ala- ja ylä-asteiden taitteessa! Myönnän, että kulutin Bodomin alkupään tuotannon puhki viimeistään lukioikäisenä, enkä ole muutamaan vuoteen käytännössä kuunnellut yhtyeen kahta parasta (kyllä ne ovat, ihan millä mittarilla vain) levyä kertaakaan. Ehkä olen tosiaan nostalgiasta humalassa, mutta kyllä tämä vain toimii, kuulostaa niin perkeleen hyvältä.
En pidä livelevyistä - koen ne tarpeettomiksi - mutta koska olin "trve" fani, hankin Tokyo Warheartsin. Ihan pätevä livelätty, ei siitä mitään, mutta se ei tuo mitään uutta, vaan kyseessä on taitava bändi veivaamassa taidokkaita biisejään samalla kokoonpanolla ja enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin levyillä. Kuriositeettina, kyllä, se on kuulemisen arvoinen, mutta ei missään nimessä rahan käyttämisen takia.
P.S. Ei jumalauta näitä riffejä. Harvoin törmää mihinkään yhtä oivaltavaan, moniuloitteiseen ja aikaa kestävään kitaratyöskentelyyn.
Hatebreeder on nimittäin parempi kuin muistin (ja se sanoo paljon); nostalgiahuuruissani muistelin levyä hyväksi, mutta pikkuvaivojen vaivaamaksi tuotokseksi, mutta mitä vielä! Alusta loppuun tiukkaa, uniikkia ja ah niin toimivaa melodista heviä twistillä. Sävellysten puolesta Bodomin lapset ovat lähempänä ynkkämäistä poweria/soitinmasturbaatiota (ilman sitä Ynkän teennäisyyttä ja maan ääret täyttävää egoismia), mutta Alexi Laihon sähäkät, terävät ja hyvin artikuloidut kärinät tuovat musiikkiin ihan toisenlaisen fiiliksen. Kyllä, levy on täynnä melodioita, joita voi hyräillä vaikka sitten suihkussa, ja kertosäkeitä, jotka tarttuvat korvien väliin kuin humalainen sinkku irtosuhteen mahdollisuuteen, mutta silti touhu on oikealla tavalla vinkasahtanutta.
Otetaan esimerkki, vähän vähemmän tunnettu sellainen: Towards Dead End. Ensinnäkin: jumalauta tuota melodiaa! Se vaikuttaa tavalliselta power metal -hymniltä, ainakin ensitahdit, mutta sitten perään isketään täydellisesti kitaralla ja syntikalla yhteensoitetut sweepit - mitä vit-! Sitten käristään, vähän puhdasta laulua perään. Kertosäe, joka jää päähän, mutta ei kuitenkaan jää - jos ymmärrätte mitä tarkoitatte (tuskin). Siis: se jää päähän, tuntuu tarttuvalta ja koukuttavalta, mutta se ei kulu korvien välissä muutamassa päivässä pois, kuten valtaosa valtavirtamusiikista, vaan kertosäkeessä on syvyyttä.
Toinen kappale, josta haluan mainita, koska sitä harvoin nostetaan esiin, on Black Widow, ehkä levyn heikoin kappale, mutta minulle kenties tärkein. Muistan kuinka kuuntelimme kappaletta ystäväni kanssa ja totesimme, että se on parasta ikinä, vaikka emme ymmärtäneetkään sanoja. Seuraavalle tapaamiskerralleni ystäväni (moi Hippi) etsi jostakin - luultavasti netistä, mikä ei ollut niin arkipäiväinen asia tuolloin - kappaleen sanat ja tajuntani räjähti kuin antimateriapommin jäljiltä: Bodomilla (lausutaan kuten kirjoitetaan, ei Buudumi - tämä oli joskus tärkeää ja kyllä siitä kiisteltiinkin) oli ihan oikeat lyriikatkin! Huonot sellaiset, jälkikäteen ajateltuna, mutta kuitenkin.
Voi kuinka tätä lättyä pyöritettiinkään ala- ja ylä-asteiden taitteessa! Myönnän, että kulutin Bodomin alkupään tuotannon puhki viimeistään lukioikäisenä, enkä ole muutamaan vuoteen käytännössä kuunnellut yhtyeen kahta parasta (kyllä ne ovat, ihan millä mittarilla vain) levyä kertaakaan. Ehkä olen tosiaan nostalgiasta humalassa, mutta kyllä tämä vain toimii, kuulostaa niin perkeleen hyvältä.
En pidä livelevyistä - koen ne tarpeettomiksi - mutta koska olin "trve" fani, hankin Tokyo Warheartsin. Ihan pätevä livelätty, ei siitä mitään, mutta se ei tuo mitään uutta, vaan kyseessä on taitava bändi veivaamassa taidokkaita biisejään samalla kokoonpanolla ja enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin levyillä. Kuriositeettina, kyllä, se on kuulemisen arvoinen, mutta ei missään nimessä rahan käyttämisen takia.
P.S. Ei jumalauta näitä riffejä. Harvoin törmää mihinkään yhtä oivaltavaan, moniuloitteiseen ja aikaa kestävään kitaratyöskentelyyn.
torstai 6. marraskuuta 2014
Behemoth - Satanica (1999)
Minä, kuten varmasti monet muutkin, tutustuin Behemothin musiikkiin vasta tällä vuosituhannella. Nykymuotoinen Behemoth on toinen suurista Puolan lahjoista death metalille (toinen on Vader, jos jäi epäselväksi), mutta yhtye ei aloittanut siten: kolme ensimmäistä tuotosta (varhaisin on jo vuodelta 1995, jolloin Nergal oli teini-ikäinen!) ovat aitoa black metalia. Satanica, yhtyeen neljäs levy, oli käännekohta bändin uralla, sillä siinä esiteltiin ensimmäistä kertaa matalammalta rouhivat kitarat sekä "blackend death metal" -soundi. Termi tai soundi ei ollut Nergalin keksintö (olihan esimerkiksi Belphegor tehnyt samankaltaista settiä jo liki vuosikymmenen), mutta Behemoth kiilasi kertaheitolla kilpailijoiden ohi erittäin väkevällä levyllä.
Satanica on kasvanut kuuntelujen myötä paljon. Ensimmäisellä kerralla, juuri levykaupasta palattuani, en pitänyt levystä, koska se ei ollut hieman black metalilla maustettua deathia - kuten Zos Kia Cultus (Here and Beyond) tai Demigod - vaan em. alalajien hybridi. Vain hieman yli puolituntinen ei antanut armoa, ja vaikka odotinkin sitä, levy ei vastannut odotuksiani ja jäi täten hyllyyn lojumaan. Aika-ajoin vuosien varrella olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemasta sitä, ja nyt pidän sitä yhtenä Behemothin parhaista.
Satanica on erinomainen esimerkki siitä, miten kaksi alagenreä kohtaavat toisensa ilman että kumpikaan dominoi toista. Otetaan esimerkiksi LAM, joka on hyvin lähellä black metalia - ainakin näennäisesti - mutta kun siihen keskittyy, death metallisempi ote paljastaa (rumaa? epämuodostunutta?) päätään. Sama toimii toisinpäin; levyä ei siis voi lähestyä kummastakaan suunnasta, vaan se on hyväksyttävä sellaisenaan. Tämä ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin. Kahdeksan biisiä tarjoavat juuri riittävästi vaihtelua, että kuuntelija ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen - esimerkkinä otettakoon lähi-itämäiset (on se sana), taustalle miksatut puhtaat laulut Ceremony of Shivassa.
Tai koko Chant for Ezkaton 2000. Liian monesti, kun puhutaan Satanicasta - toisinaan koko Behemothista - keskustelu ajautuu tästä, kohtuullisen vaikeasti lausuttavaan ja kirjoitettavaan palaseen neroutta. Hämmentävintä kappaleen neroudessa on se kuin äärettömän yksinkertainen sävellys se on: koko sävellys rakentuu häkellyttävästi yhden sahausmelodian varaan, jossa taitaa olla alle puolitusinaa eri nuottia. Kun päälle läimäytetään tappavan hyvä "taustariffi" ja Nergalin muusta levystä täysin poikkeava tulkinta... Behold, a piece of brilliance. Se on kuultava, jotta sen uskoo - se vain toimii, uskokaa jos siltä tuntuu.
Mainittakoon tässä yhteydessä, että miksi yhtye on halunnut väkisin yrittää tehdä levystä pitemmän kuin se on? Levyllä on kahdeksan biisiä, mutta laitappa kiekko tietokoneelle ja, lo, niitä onkin reilusti yli neljäkymmentä. No, vastaus on se, että kaikki kappaleet 9-44 (muistaakseni) ovat pelkästään neljä sekuntia hiljaisuutta ja 45. biisi on piilotettu kaiken turhuuden taakse. En ymmärrä ensinnäkään miksi sävellyksiä pitäisi piilottaa ja miksi vielä näin nurinkurisella tavalla. Is this art or what?
Satanica olisi kuulemisen arvoinen pelkästään päätösbiisinsä takia. Kun muu materiaali ei kalpene kuin hieman Chant for Ezkaton 2000:nen nerouden edessä, on kyseessä hyvä paketti ja oppitunti genrehybridien tekemisestä.
Satanica on kasvanut kuuntelujen myötä paljon. Ensimmäisellä kerralla, juuri levykaupasta palattuani, en pitänyt levystä, koska se ei ollut hieman black metalilla maustettua deathia - kuten Zos Kia Cultus (Here and Beyond) tai Demigod - vaan em. alalajien hybridi. Vain hieman yli puolituntinen ei antanut armoa, ja vaikka odotinkin sitä, levy ei vastannut odotuksiani ja jäi täten hyllyyn lojumaan. Aika-ajoin vuosien varrella olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemasta sitä, ja nyt pidän sitä yhtenä Behemothin parhaista.
Satanica on erinomainen esimerkki siitä, miten kaksi alagenreä kohtaavat toisensa ilman että kumpikaan dominoi toista. Otetaan esimerkiksi LAM, joka on hyvin lähellä black metalia - ainakin näennäisesti - mutta kun siihen keskittyy, death metallisempi ote paljastaa (rumaa? epämuodostunutta?) päätään. Sama toimii toisinpäin; levyä ei siis voi lähestyä kummastakaan suunnasta, vaan se on hyväksyttävä sellaisenaan. Tämä ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin. Kahdeksan biisiä tarjoavat juuri riittävästi vaihtelua, että kuuntelija ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen - esimerkkinä otettakoon lähi-itämäiset (on se sana), taustalle miksatut puhtaat laulut Ceremony of Shivassa.
Tai koko Chant for Ezkaton 2000. Liian monesti, kun puhutaan Satanicasta - toisinaan koko Behemothista - keskustelu ajautuu tästä, kohtuullisen vaikeasti lausuttavaan ja kirjoitettavaan palaseen neroutta. Hämmentävintä kappaleen neroudessa on se kuin äärettömän yksinkertainen sävellys se on: koko sävellys rakentuu häkellyttävästi yhden sahausmelodian varaan, jossa taitaa olla alle puolitusinaa eri nuottia. Kun päälle läimäytetään tappavan hyvä "taustariffi" ja Nergalin muusta levystä täysin poikkeava tulkinta... Behold, a piece of brilliance. Se on kuultava, jotta sen uskoo - se vain toimii, uskokaa jos siltä tuntuu.
Mainittakoon tässä yhteydessä, että miksi yhtye on halunnut väkisin yrittää tehdä levystä pitemmän kuin se on? Levyllä on kahdeksan biisiä, mutta laitappa kiekko tietokoneelle ja, lo, niitä onkin reilusti yli neljäkymmentä. No, vastaus on se, että kaikki kappaleet 9-44 (muistaakseni) ovat pelkästään neljä sekuntia hiljaisuutta ja 45. biisi on piilotettu kaiken turhuuden taakse. En ymmärrä ensinnäkään miksi sävellyksiä pitäisi piilottaa ja miksi vielä näin nurinkurisella tavalla. Is this art or what?
Satanica olisi kuulemisen arvoinen pelkästään päätösbiisinsä takia. Kun muu materiaali ei kalpene kuin hieman Chant for Ezkaton 2000:nen nerouden edessä, on kyseessä hyvä paketti ja oppitunti genrehybridien tekemisestä.
tiistai 28. lokakuuta 2014
Rob Zombie - Hellbilly Deluxe (1998)
Oi sitä viatonta aikaa, jolloin Rob Zombien Dragula oli yksinkertaisesti paras biisi. Olin silloin yksitoista, ja en ollut löytänyt vielä - varsinaisesti - metallista musiikkimakuani (eli en ollut ostanut Follow the Reaperia), mutta kun kilpa-autosta kertova industrial jyrä pärähti soimaan... Muistan sillon argumentoineeni, että Dragula oli hyvä, koska se oli "rockia jota voi tanssia" tjsp. Tämä olkoon yksi erinomainen esimerkki siitä kuinka kehittymätön oma musiikkimakuni oli. Silti, niin tai näin, Dragula oli useita vuosia suosikkibiisini-listan ykkösenä, pitkään metallin löytämisen jälkeen, enkä tänäkään päivänä pysty kuuntelemaan sitä kokematta oloani nostalgiseksi.
Jos Dragula ja nippu muita biisejä Rob Zombien kahdelta ensimmäiseltä levyltä ovat olleet musiikilliselle kehitykselleni tärkeitä, Hellbilly Deluxen ostin vain hieman ennen viidettäsadatta levyäni, eli kesällä/syksyllä 2013. Levy oli ja ei ollut juuri sitä, mitä odotinkin siltä. Alussa on kolme biisiä, jotka olisivat tiukkoja ilman sitä vahvaa nostalgialatausta, joja niihin silmissäni/korvissani sisältyy - ei pääse mihinkään, Superbeast, Dragula ja Living Dead Girl ovat hävyttömän tiukkoja vetoja. Vastaavia kappaleita levyllä on useita, mutta minulle ne eivät saavuta samaa (menneisyyden huuruista, myönnän) intensiteettiä kuin avaustrio, vaikka kuinka Demonoid Phenomenonia partaan jupisisit.
Nämä tiukat biisit eivät ole kuitenkaan koko totuus Hellbilly Deluxesta. Erikoisesti levyllä on liian monta biisiä, jotka eivät ole Sitä Itseään, eli parhautta, vaan yksinkertaisesti outoja tai tarpeettomia. Okei, Call of the Zombie on intro, mutta miksi How to Make a Monster on masteroitu kuten se on? Miksi The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whore ei mene minnekään, ei vain lähde, vaikka kuinka yrittäisi? Muutenkin levyn jälkipuoli jää vailinaiseksi, ainakin omissa korvissani, ja vaikka kuinka yrittäisi argumentoida sen puolesta, että monet kappaleet maalaavat tunnelmaa eivätkä niinkään yritä groovata vasenta jalkaa irti lantiosta, miksi sävellysten täytyy olla heikkoja? Tunnelmointi on ihan fine, uskokaa pois, mutta se ei ole oikeutus laiskalle säveltämiselle - ainakaan minun kirjoissani. Puhutaan vaikka nimihirviöbiisistä The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whoresta, jonka säkeet menevät epämäärisen ambientilta haiskahtavan leijumisen parissa, mutta kertosäkeeseen runnotaan varsin tiukka riffi - miksi ambient-osuudet ovat niin laiskasti päälle läimäytettyjä, kun niitä verrataan laadukkaaseen kertosäkeeseen?
Ehkä tämä tuntuu oudolta - pidetäänhän Hellbilly Deluxea alansa klassikkona. Pidän levystä, kyllä, mutta en silti yritäkään ymmärtää joitakin ratkaisuja, jotka luultavasti on tarkoitettu tribuuteiksi ties mille lähdemateriaalille, jota en tunne, mutta siitä huolimatta kokonaisuuden pitäisi olla kiinnostava kaltaisilleni sivistymättömille tumpeloille, jotka eivät tunne viittauksen referenssiä. Kun levy on hyvä, se todella on hyvä, tehokas groovejuna vailla pienintäkään armonantoa. Sitten kehiin isketään Return of the Phantom Strangerin kaltainen biisi ja levyn luonteva flow katkeaa keskinkertaiseen biisiin.
Jos Dragula ja nippu muita biisejä Rob Zombien kahdelta ensimmäiseltä levyltä ovat olleet musiikilliselle kehitykselleni tärkeitä, Hellbilly Deluxen ostin vain hieman ennen viidettäsadatta levyäni, eli kesällä/syksyllä 2013. Levy oli ja ei ollut juuri sitä, mitä odotinkin siltä. Alussa on kolme biisiä, jotka olisivat tiukkoja ilman sitä vahvaa nostalgialatausta, joja niihin silmissäni/korvissani sisältyy - ei pääse mihinkään, Superbeast, Dragula ja Living Dead Girl ovat hävyttömän tiukkoja vetoja. Vastaavia kappaleita levyllä on useita, mutta minulle ne eivät saavuta samaa (menneisyyden huuruista, myönnän) intensiteettiä kuin avaustrio, vaikka kuinka Demonoid Phenomenonia partaan jupisisit.
Nämä tiukat biisit eivät ole kuitenkaan koko totuus Hellbilly Deluxesta. Erikoisesti levyllä on liian monta biisiä, jotka eivät ole Sitä Itseään, eli parhautta, vaan yksinkertaisesti outoja tai tarpeettomia. Okei, Call of the Zombie on intro, mutta miksi How to Make a Monster on masteroitu kuten se on? Miksi The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whore ei mene minnekään, ei vain lähde, vaikka kuinka yrittäisi? Muutenkin levyn jälkipuoli jää vailinaiseksi, ainakin omissa korvissani, ja vaikka kuinka yrittäisi argumentoida sen puolesta, että monet kappaleet maalaavat tunnelmaa eivätkä niinkään yritä groovata vasenta jalkaa irti lantiosta, miksi sävellysten täytyy olla heikkoja? Tunnelmointi on ihan fine, uskokaa pois, mutta se ei ole oikeutus laiskalle säveltämiselle - ainakaan minun kirjoissani. Puhutaan vaikka nimihirviöbiisistä The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whoresta, jonka säkeet menevät epämäärisen ambientilta haiskahtavan leijumisen parissa, mutta kertosäkeeseen runnotaan varsin tiukka riffi - miksi ambient-osuudet ovat niin laiskasti päälle läimäytettyjä, kun niitä verrataan laadukkaaseen kertosäkeeseen?
Ehkä tämä tuntuu oudolta - pidetäänhän Hellbilly Deluxea alansa klassikkona. Pidän levystä, kyllä, mutta en silti yritäkään ymmärtää joitakin ratkaisuja, jotka luultavasti on tarkoitettu tribuuteiksi ties mille lähdemateriaalille, jota en tunne, mutta siitä huolimatta kokonaisuuden pitäisi olla kiinnostava kaltaisilleni sivistymättömille tumpeloille, jotka eivät tunne viittauksen referenssiä. Kun levy on hyvä, se todella on hyvä, tehokas groovejuna vailla pienintäkään armonantoa. Sitten kehiin isketään Return of the Phantom Strangerin kaltainen biisi ja levyn luonteva flow katkeaa keskinkertaiseen biisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)