Behemoth - Thelema.6 (2000)

Kertauksena niille, jotka eivät ole orjallisesti seuranneet jorinoitani: en tunne Behemothin uran alkupään tuotantoa, ja Satanicasta pidän kerta toisensa jälkeen enemmän, vaikka ensikosketukseni ei ollutkaan lämpimin mahdollinen. Koska olen tullut Behemothin kuulijakuntaan nimenomaan death metalimman aikakauden kautta (eli Zos Kia Cultusista eteenpäin), Satanica tuntui alunperin hieman turhankin black metalilta. Thelema.6 sen sijaan ei - jos Satanica on useiden kuuntelujen myötä muotoutunut deathin ja blackin napakaksi yhteenliittymäksi, Thelema.6 oli sitä heti ensikuulemalta.

Thelema.6 on äärettömän päräyttävä levy, kun sitä kuuntelee täysillä keskittyen. Kuten valtaosa death metalista, taustalla kuunneltuna se muuttuu pörinäksi, muodottomaksi hälyksi, joka hiipuilee turhuuden ja merkityksettömyyden rajamailla. Tarkka kuulija kuitenkin löytää vaikka mitä hienouksia ja koukkuja, jotka kasuaalipäräyttelijä menettää tyystin.

Levyn kaksi ensimmäistä biisiä potkivat perseelle niin kovaa, että loppulevyllä on vaikeuksia pysyä perässä. Antichristian Phenomenon ja The Act of Rebellion ovat millä tahansa mittarilla mitattuna tehokkaita, oivaltavia ja koukuttavia sävellyksiä: ne ovat hurjia, mutta eivät päättömästi eteenpäin kaahtavia, melodioita unohtamatta. Seuraavat biisitkään eivät ole hullumpia - päin vastoin - mutta omissa kirjoissani ne eivät aivan yllä avauskaksikon mittoihin saakka. Se, mikä Thelema.6:tta kuunnellessa varastaa huomion, on black ja death metalin saumaton yhteenliittyminen: kumpikaan ei dominoi toista, vaikka molemmat ovat jatkuvasti läsnä. Ehkä Inflamed with Rage harhailee hieman enemmän black metalin sfäärissä, vastaavasti jo mainittu The Act of Rebellion on lähempänä puhdasta death metalia, mutta nyt puhutaan niin hienojakoisista eroista, että tolkku käteen ja käsi perseeseen.

Yritän taistella itseäni vastaan, koska tahdon sanoa Thelema.6:sen olevan Satanicaa parempi levy, nimenomaan kokonaisuutena, sillä mikään yksittäinen kappale Behemothin (tai monen muunkaan bändin) tuotannossa ei vedä vertojaan edellislevyn päätösraidalle, josta tulikin puhuttua oikein urakalla aiemmin. Ehkä juuri tästä harvinaisen selkeästä tasopiikistä johtuen Thelema.6 näyttäyy tasaisempana levynä, kokonaisuutena paremmin toimivana levynä, siinä missä edellislevyä hallitsivat "selvät" (puhutaan kuitenkin blackend death metalista) hittibiisit. Huomaan kuuntelevani ennemmin Thelema.6:sta kuin Satanicaa, mutta syy ei taida olla niinkään levyistä löydettävissä, vaan minusta: ensimmäinen vaikutelma levyistä oli varsin erilainen, toinen oli heti klassikko, toinen on kehittynyt sellaiseksi vasta myöhemmin.

Kaikkien vuosien, kuuntelukertojen ja blogihässäköiden jälkeenkin ensivaikutus pysyy vahvana. Vaikka absoluuttinen totuus olisi mitä.