Six Feet Under - Maxium Violence (1999)

Six Feet Under on siitä mielenkiintoinen yhtye, että kaikki - pitävät he yhtyeestä tai eivät - ovat sitä mieltä, että bändin musa on vuoroin tragikoomista kohellusta ja toivotonta härväystä; riippuu kuulijasta onko tämä hyvä asia. Superbändi-sivuprojektina (Allen West Obituarysta sekä tietenkin Chris Barnes Cannibal Corpsesta) alkanut bändi on tunnettu rokkaavasta ja kotikutoiselta kuulostavasta death metalista - yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu AC/DC-koveri TNT, mikä kertoo osatotuuden soundista. Lyriikkapuolella yhtye on erikoistunut kuvaamaan väkivallantekoja mitä moninaisimmilla tavoilla. Ei mitään uutta taivaan alla, edes -90-luvulla.

Maxium Violence saattaa olla yhtyeen paras, tai ainakin tunnetuin, levy: se alkaa bändin uran parhaalla biisillä, Feasting on the Blood of the Insane (mikä osoittaa lyriikan "nerouden" jo nimessään). Yhtyeen vihaa-rakastaa-asenne ei ole selkeimmillään Maxium Violencella, koska kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin myöhemmillä levyillä, ja Chris Barnes yrittää artikuloidakin, mitä ei voi kyllä sanoa kaikista levyistä. Kappaleiden temmot harvoin nousevat yli sataaviittäkymmentä ja harvoin laskevat sataa alemmas, joten ehkä levyä voisi pitää tempojensa puolesta homogeenisenä (ja täten yksipuolisena), mutta kun otetaan huomioon yhtyeen taipumus (outoon) paskaan, pitäisin tätä merkkinä suhteellisesta punaisen langan hallussapidosta.

Olen aina pitänyt Six Feet Underin soundista - vaikka en kammottuja koverilevyjä omistakaan - ja omassa pienessä kuplassaan yhtyeen tuotanto on ollut melko tasalaatuista, näin laajasti yleistäen, ilman pahimpia notkahduksia tai selkeitä piikkejäkään... paitsi koverilevyjen kanssa, jos yleistä mielipidettä on uskominen, mutta leikitään, että Graveyard Classics 2:ta ei koskaan tapahtunut. Siten minä saan öisin unta. Yhtyeen rehellisen rokkaava poljento ja aidolta kuullostava soitto, jossa ei turhia kikkailla tai kiemurrella, on täynnä aitoa sielua, jota harvoin löytää death metal -piireistä - tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi Nilen ja Cannibal Corpsen tai minkä tahansa yhtään teknisemmän (=about kaikkien) dödisbändien soitto on niin puunattua ja virheetöntä, että musiikki on muuttunut suorittamiseksi, matemaattiseksi laskutoimitukseksi. Six Feet Under ei ole koskaan kärsinyt siitä - osaltaan siksi, että yhtyeen musiikki on temmoltaan n.50 iskua minuutissa keskimäärin hitaampaa, ja siitäkin huolimatta soitossa on eloa ja ilmavuutta sekä suoranaisia mokia, mitä ei ole suotta lakaistu maton alle. Siinä on sitä tiettyä "duunariasennetta", paremman termin puutteessa, minkä takia Venomia on niin mukava kuunnella - suorittamisen sijasta yritetään välittää fiilis.

Maxium Violence on Six Feet Underin levyksi yllättävänkin tasalaatuinen, vaikka otetaan huomioon Kiss-koveri (!) Warmachine ja loppupuolen suhteellinen joutokäynti. Sitä voisikin pitää hyvänä ensiaskeleena death 'n rollin ihmeelliseen maailmaan, vaikka mielestäni yhtye on tehnyt paremmankin levyn, mutta puhutaan siitä jonakin toisena kertana.

P.S. Feed on the dead!