Jokaisella aidolla metallisydämellä on oma musiikillisen ymmärryksen "Big Bang", piste ajassa, josta kaikki, myös aika itse, alkoi ja jota seurasi eksponentiaalinen kasvu, tietoisuuden laajentuminen uusille aloille. Se on se hetki, jolloin ymmärtää, että tämä se on, tätä minä haluan kuunnella, aina, koska tämä on parasta ja koska tätä minä olen, piste. Jossakin välissä kysymys "miksi en ole koskaan aiemmin kuunnellut tätä?" tulee esiin, mutta se on irrelevanttia, koska Big Bangin jälkeen olet siellä, perillä. Yleensä metalli löydetään teini-iän kynnyksellä, yhdentoista ja kahdentoista ikävuoden paikkeilla - siihen haarukkaan minunkin Big Bang osuu. Taisin olla yksitoista, koska muistan saaneeni kaksitoistavuotissynttärilahjaksi kaksi Iron Maidenin levyä, joten siinä välissä olin löytänyt jo totuuden - puhumattakaan, että ala-asteen päättyessä, pukeuduin kevätjuhlassa Children of Bodomin bändipaitaan (siihen, missä on outo koura kurkottamassa, ja selässä lukee jotakin loputtomasta bilettämisestä - varsin outoa ala-asteikäiselle nulikalle, mutta siinä ei ollut viikatemiestä, mikä oli äidilleni tärkeää tuohon aikaan, mutta en usko hänen enää panevan pahakseen), joka on yhä tallessa.
Jaa mikäkö tuo totuus oli? Se oli kotikoneella poltettu (ajalta, jolloin varsin harvoissa tietokoneissa oli polttava levyasema) kappale Children of Bodomin kolmoslevyä, Follow the Reaperia, jonka kannen värit olivat käänteiset (eli musta-sinisen sijasta kansi oli valko-oranssi). Ilman tuota levyä en kirjoittaisi tätä blogia ja voi hyvinkin olla etten kuuntelisi metallia sen enempää kuin mitä radiosta (tuosta iljetyksestä) työmatkoilla kuulisin; ilman tuota levyä saattaisin olla hyvinkin erilainen ihminen, myös musiikkimaun ulkopuolelta. En aio tässä mennä nyyhkytarinaan kuinka metalli valoi epävarmaan ja hiljaiseen pojannulikkaan itseluottamusta ja "vitut mä teidän mielipiteistä" -asennetta, mutta totta se on: olin aiemmin liian kohtelias, liian kiltti, liian laumasielu, mutta vähitellen nostin keskisormen (henkisesti ja fyysisesti) pystyyn ja ilmaisin, että jos tämä, mitä olen, ei kelpaa, olette ansainneet lupani painua vaikkapa oikein lämpöiseen soppeen omaan peräsuoleen. Olen edelleen kohtelias, kiltti ja laumasielukin tarpeen vaatiessa, mutta muutos arasta nulikasta teini-ikäisen uhmakkaan kautta aikuisen itsevarmaan käynnistyi eräänä iltapäivänä kohta viisitoista vuotta sitten.
Sain naapuriltani Juholta lainaan yllämainitun levyn. Kannen värit olivat väärin, mutta silti kuvassa viikatemiehestä, toinen käsi erikoisesti sivulle ojennettuna ja toinen viikatteen vartta puristaen, vangitsi mieleni, pakotti mielikuvituksen liikkeelle: minkälaista musiikkia näin synkkä (vaikka kuva tosiaan oli valko-oranssi, eli varsin kirkas) voisi edustaa? Minulla oli huoneessani mankka, jolla kuuntelin lähinnä videopelaamiseni taustalla radiota, niitä kaikkein geneerisimpiä hittimusiikkikanavia a'la KissFM, ja joitakin yksittäisiä levyjä, jotka sillä hetkellä sattuivat edustamaan sen viikkoista musiikkimakuani. Napsautin kannen auki, iskin Children of Bodomin levyn sisään ja painoin play'ta.
Sitten se tapahtui. Big Bang. Katosin, ilmestyin takaisin uudelleen, jonakin muuna, parempana. Tietoisuuteni laajeni. Opin tuntemaan itseäni paremmin ensitahtien aikana, puhumattakaan seuraavasta noin kolmesta vartista. Minun oli tehtävä jotain, annettava musiikin virrata lävitseni, ja ainoa, mitä osasin tehdä, oli heilua - tulee muistaa, että kuuntelin ennen Big Bangia kaikkea sitä tyhjää radiolistapoppia, mistä sanouduin sittemmin irti, joten tanssimisen kaltainen heiluminen oli ainoa järkevä liiketapa, jolla saatoin elää musiikin mukana.
Heiluttuani ja huidottuani hetken - kahden tai kolmen kappaleen ajan - avasin huoneeni oven. Äitini seisoi eteisessä, muutaman metrin päässä huoneeni ovelta, lattiaa lakaisten. Hän kääntyi katsomaan suuntaani, räväkästi auennutta ovea kohti. Huoneestani kantautui musiikki eteiseen; virnistin. "Tästä mä tykkään!" ilmoitin, kovaan ääneen, pölmistyneelle äidilleni, kunnes suljin oven ja palasin huoneeseen, jossa jatkoin valaistumisen kokemista.
Kukaan ei häirinnyt minua kolmevarttisen aikana. Oli olemassa vain minä, musiikki ja valko-oranssi viikatemies. Kun levy loppui, aloitin kuuntelun alusta; sen jälkeen kävin syömässä, tuskin kyeten istua penkillä kauhoessani sapuskaa naamariin, ja palasin puolinälkäisenä huoneeseeni kuuntelemaan levyn vielä kolmesti sen päivän aikana. Saman viikon aikana minun piti päästä Prismaan (on voinut olla myös Anttila tai Citymarket, en muista, mutta Hatebreederin ostin lähiviikkoina Prismasta) ostamaan tuo mystinen levy, Follow the Reaper.
Mitä sen jälkeen seurasi, oli, kuten olisi houkuttelevaa sanoa, historiaa. Mutta se ei ollut historiaa, koska sitä ei kirjoitettu mihinkään ylös - korkeintaan sieluuni, mutta sen lukeminen lähdekriittisesti onkin sitten tyystin toinen juttu - vaan se oli elämää. Kasvamista, aikuistumista. Jos jokaisen elämässä olisi yksi "point-of-no-return", kuten elokuvissa, romaaneissa ja kaikissa muissa elämää mukalevissa luomuksissa, minulle Big Bang oli se, koska kaikki - tai ainakin paljon - mitä siitä seurasi, oli tuon levyn ansiota. Ehkä olisin mennyt yliopistoon opiskelemaan historiaa muutenkin, ehkä olisin innostunut lukemisesta ja kirjoittamisesta ilman metallia (vaikka tähänkin liitty yksi musiikkiliitteinen tarina, joka jääköön toiseen kertaan), mutta se henkilö olisi ollut hyvin, hyvin erilainen.
Onko Follow the Reaper hyvä levy? Entä huono? En tiedä. En pysty sanomaan, koska kuulen jokaisesta nuotista sen hetken, jolloin maailmani pysähtyi kolmeksi vartiksi. Ei sille voi asettaa arvosanaa.
lauantai 28. helmikuuta 2015
torstai 26. helmikuuta 2015
Bal-Sagoth - Atlantis Ascendant (2001)
Bal-Sagoth on täysin uniikki bändi: heidän yhdistelmänsä melodista black metalia, 1900-luvun alun pulp-kirjallisuudesta mukaoituja tarinoita, dramaattista lausuntaa ja paisuttelevaa power metalia. En ole kuullut vastaavaa muualla, vaikka olen yrittänyt etsiä - tai ainakaan apinointia ei ole tehty kovin hyvin koskaan. Minulle juuri dramaattinen lausunta ja powerin ja blackin yhdistelmä ovat tehneet suurimman vaikutuksen, ja tahtoisin omistaa enemmänkin yhtyeen levyjä kuin vain kaksi viimeis(in)tä - minkäs teet, kun yhtyeen levyistä revitään kiskurihintoja eikä uusia painoksia ole?
Atlantis Ascendant on tyypillinen Bal-Sagothin myöhemmän tuotannon levy, jossa black metal on jäänyt power metalin taustalle, blastbeat korvautunut suoremmilla tuplabasareilla. Minulle tämä tyyli on "se ainoa oikea" Bal-Sagothin soundi, sillä - kuten tuli jo mainittua - olen onnistunut lähes vuosikymmenen aikana haalimaan vain kaksi levyä yhtyeen yhteensä kuuden levyn mittaisesta diskografiasta. Atlantis Ascendantilla Bal-Sagoth kuulostaa vain ja ainoastaan Bal-Sagothilta, materiaali vaihtelee riittävästi muttei liikaa ja koukkujakin löytyy, jos niitä etsii (The Dreamer in the Catacombs of Urin "huilu"melodia on aivan huikea!).
Tämä teksti ei tee sitten minkäänlaista kunniaa Bal-Sagothille tai Atlantis Ascendantille, koska onnistuin ensimmäiseen virkkeeseen upottamaan kaiken tarvittavan kuvailun yhtyeen musiikista ja jos yhtye ei ole tuttu, ensimmäisen kappaleen loppuun mennessä kantani on tullut selväksi ja en oikein voi sitä syventää vaikka horisisin yhtyeen tyylistä kymmenenkin liuskaa lisää. (48 sanaa, pahoittelen, näitä eksyy jatkuvasti joukkoon.) Siispä, mitä aion antaa ohjeistuksen kuinka mitä tahansa yhtyeen levyä olisi suotavaa lähestyä: varovaisuudella. Järjestys on suositus, mutta joitakin eroja voi tapauskohtaisesti harkita.
1. Osta levy - se on tärkein asia. Kun levy on ostettu, kaikki muu on vain järjestelyä - mitä myös levyn ostaminen on, jos praktisesti asiaa ajattelee.
2. Lue lyriikkavihko läpi. Huomaat, että kansien välistä löytyy jotakuin novellikokoelma, jonka tarinat sivuavat tai mukailevat mm. Rober E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja kumppanien tarinoita ja "multiversumia."
3. Lue Lovecraftin ja Howardin kootut. Omalla vastuulla. Ymmärrä, jos ymmärrät.
4. Lue lyriikkavihko läpi toistamiseen. Tajua hieman enemmän, mutta siltikin jää paljon tajuamatta. Käsitä, että monet kappaleista ovat jatko-osia yhtyeen aiemmilla levyillä alkaineisiin tarinoihin.
5. Osta koko diskografia ja lue kaikkien tuotosten lyriikkavihot läpi. Suosittelen muistiinpanojen tekemistä, koska touhu menee hieman monimutkaiseksi.
6. Selaa karttaa, joka löytyy joistakin vihkosista. Tai netistä.
7. Tee tarinoiden aikajana- ja tarinakaari-kaavio. Yritä miettiä mikä tarina liittyy mihinkin ja miten "tiukkoja" narratiivit ovat.
8. Kertaa alunperin ostamasi levyn tarinat. Tämän pitäisi olla kolmas kerta, mutta jos olet käsittänyt jorinat kahdella ensimmäisellä lukukerralla mielestäsi riittävän hyvin, pelkkä yleisluontoinen selaaminen riittänee.
9. Lähesty varovasti alunperin ostamaasi levyä. Tunnustele sitä, hipelöi hieman. Älä laita vielä soittimeen, vaan mieti asiaa filosofisesti tovi.
10. Sulje avaamasi Nietzchen teos ja aseta kuulokkeet korville. Laita levy soittimeen.
11. Paina play'ta.
12. Nauti.
Älä siis tee kuten aikanaan tein itse: laitoin levyn soittimeen, painoin play'ta ja vasta sitten avasin lyriikkavihkosen ensikertaa. Siitä ei tule lasta saati paskaa, jos lättyä haluaa ymmärtää millään muotoa.
Atlantis Ascendant on tyypillinen Bal-Sagothin myöhemmän tuotannon levy, jossa black metal on jäänyt power metalin taustalle, blastbeat korvautunut suoremmilla tuplabasareilla. Minulle tämä tyyli on "se ainoa oikea" Bal-Sagothin soundi, sillä - kuten tuli jo mainittua - olen onnistunut lähes vuosikymmenen aikana haalimaan vain kaksi levyä yhtyeen yhteensä kuuden levyn mittaisesta diskografiasta. Atlantis Ascendantilla Bal-Sagoth kuulostaa vain ja ainoastaan Bal-Sagothilta, materiaali vaihtelee riittävästi muttei liikaa ja koukkujakin löytyy, jos niitä etsii (The Dreamer in the Catacombs of Urin "huilu"melodia on aivan huikea!).
Tämä teksti ei tee sitten minkäänlaista kunniaa Bal-Sagothille tai Atlantis Ascendantille, koska onnistuin ensimmäiseen virkkeeseen upottamaan kaiken tarvittavan kuvailun yhtyeen musiikista ja jos yhtye ei ole tuttu, ensimmäisen kappaleen loppuun mennessä kantani on tullut selväksi ja en oikein voi sitä syventää vaikka horisisin yhtyeen tyylistä kymmenenkin liuskaa lisää. (48 sanaa, pahoittelen, näitä eksyy jatkuvasti joukkoon.) Siispä, mitä aion antaa ohjeistuksen kuinka mitä tahansa yhtyeen levyä olisi suotavaa lähestyä: varovaisuudella. Järjestys on suositus, mutta joitakin eroja voi tapauskohtaisesti harkita.
1. Osta levy - se on tärkein asia. Kun levy on ostettu, kaikki muu on vain järjestelyä - mitä myös levyn ostaminen on, jos praktisesti asiaa ajattelee.
2. Lue lyriikkavihko läpi. Huomaat, että kansien välistä löytyy jotakuin novellikokoelma, jonka tarinat sivuavat tai mukailevat mm. Rober E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja kumppanien tarinoita ja "multiversumia."
3. Lue Lovecraftin ja Howardin kootut. Omalla vastuulla. Ymmärrä, jos ymmärrät.
4. Lue lyriikkavihko läpi toistamiseen. Tajua hieman enemmän, mutta siltikin jää paljon tajuamatta. Käsitä, että monet kappaleista ovat jatko-osia yhtyeen aiemmilla levyillä alkaineisiin tarinoihin.
5. Osta koko diskografia ja lue kaikkien tuotosten lyriikkavihot läpi. Suosittelen muistiinpanojen tekemistä, koska touhu menee hieman monimutkaiseksi.
6. Selaa karttaa, joka löytyy joistakin vihkosista. Tai netistä.
7. Tee tarinoiden aikajana- ja tarinakaari-kaavio. Yritä miettiä mikä tarina liittyy mihinkin ja miten "tiukkoja" narratiivit ovat.
8. Kertaa alunperin ostamasi levyn tarinat. Tämän pitäisi olla kolmas kerta, mutta jos olet käsittänyt jorinat kahdella ensimmäisellä lukukerralla mielestäsi riittävän hyvin, pelkkä yleisluontoinen selaaminen riittänee.
9. Lähesty varovasti alunperin ostamaasi levyä. Tunnustele sitä, hipelöi hieman. Älä laita vielä soittimeen, vaan mieti asiaa filosofisesti tovi.
10. Sulje avaamasi Nietzchen teos ja aseta kuulokkeet korville. Laita levy soittimeen.
11. Paina play'ta.
12. Nauti.
Älä siis tee kuten aikanaan tein itse: laitoin levyn soittimeen, painoin play'ta ja vasta sitten avasin lyriikkavihkosen ensikertaa. Siitä ei tule lasta saati paskaa, jos lättyä haluaa ymmärtää millään muotoa.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Amon Amarth - The Crusher (2001)
Minusta Amon Amarth ei ole koskaan ollut kovin kiinnostava bändi: viikinkitematiikka kantaa vain tiettyyn mittaan asti ja musiikkikaan ei ole koskaan oikein naksahtanut. Yrityksen puutteesta se ei ole johtunut, sillä omistan kaikkiaan neljä yhtyeen levyä, joiden joukossa on yhtyeen parhaaksi nimetty tuotos, mutta toisaalta myös heikoin. Tokihan bändin soundissa jotakin tenhoa on: se on lumonnut suuren kuulijakunnan (joka on, tosin, ilmeisesti ottamassa etäisyyttä muutaman heikon levyn viime vuosina tehneeseen ruotsalaispoppooseen) ja olenhan minäkin ostanut yhteensä neljä levyä.
The Crusher on yleisen mielipiteen valossa Amon Amarthin heikoin levy; umpipaskaksi en ole kuullut sitä haukuttavan, mutta kun verrataan siihen lähes yksipuoliseen ylistykseen, mitä Versus the World ja With Oden on Our Side saavat, ero on melkoinen. En aio valehdella, en pidä The Crusherista, kuten en pidä muistakaan Amon Amarthin tuotoksista, mutta kolmoslevystä pidän vielä muitakin vähemmän.
Suurin ongelma on se, että The Crusher on armottoman tylsä levy: siellä täällä yhtye viljelee hyviä yksittäisiä juttuja, mutta ainuttakaan suoranaisesti hyvää biisiä en tahdo levyltä löytää. Kappalemateriaali on liian homogeenistä ollakseen kiinnostavaa, mutta toisaalta homogeenisyyden lähde, erittäin melodiavoittoinen death metal viikinkilyriikoilla, ei ole riittävän vahva kantamaan yksipuolista tuotosta. Tämä on samalla tärkein kritiikkini koko yhtyettä kohtaan: siinä missä yhden levyn/biisin/riffin varaan uransa rakentaneet yhtyeet (a'la AC/DC, Motörhead, Grave Digger ja mitä näitä nyt on) ovat kasanneet musiikilliset tiilitalonsa vahvalle kivijalalle. AC/DC, näin esimerkkinä, on oma hävyttömästi groovaava itsensä vuosikymmenestä toiseen, eikä eroa -70-luvulla ja 2010-luvulla julkaistuilla levyillä ole kuin miksauksen laadussa ja solistin äänen raspin vahvuudessa, mutta kaikesta huolimatta homma toimii, koska riffi, jolle AC/DC on koko diskografiansa perustanut, on riittävän vahva tukeakseen neljäkymmentä vuotta musiikillista kehittymättömyyttä. Amon Amarthin kivijalka huojuu jo yhden levyn aikana, eikä missään nimessä kestä levystä toiseen, vaikka kuinka hyväntahtoisesti asiaa haluaisi katsoa.
Bastards of the Lying Breed, Masters of War, The Sound of Eight Hooves... Amon Amarthia, mutta heikompana, koukuttomampana. Kyllä, yhtyeen soundi on huomattavasti raaempi kuin mitä myöhemmät kitaravallit tarjoilevat; kyllä, Johan Heggin örinä on samalla rouheuden asteella kuin myöhemminkin, ja kärinä-ärinä ei toiminut ennen "läpimurtolevyä" Versus the Worldia. Jos Amon Amarth nappaa, The Crusher saattaa näyttäytyä kiinnostavana vilauksena bändin alkuaikoihin, mutta uskoisin, että Once Sent from the Golden Hall on levynä parempi, jopa kenties The Avenger. Ehkäpä The Crusher on jonkin asteinen villi kortti, josta toiset fanit tykkäävät, toiset eivät - minä en ole fani, joten tyydyn vain kohauttamaan harteitani ja toteamaan, että eipä ole kovin erikoinen levy, millään mittarilla.
The Crusher on yleisen mielipiteen valossa Amon Amarthin heikoin levy; umpipaskaksi en ole kuullut sitä haukuttavan, mutta kun verrataan siihen lähes yksipuoliseen ylistykseen, mitä Versus the World ja With Oden on Our Side saavat, ero on melkoinen. En aio valehdella, en pidä The Crusherista, kuten en pidä muistakaan Amon Amarthin tuotoksista, mutta kolmoslevystä pidän vielä muitakin vähemmän.
Suurin ongelma on se, että The Crusher on armottoman tylsä levy: siellä täällä yhtye viljelee hyviä yksittäisiä juttuja, mutta ainuttakaan suoranaisesti hyvää biisiä en tahdo levyltä löytää. Kappalemateriaali on liian homogeenistä ollakseen kiinnostavaa, mutta toisaalta homogeenisyyden lähde, erittäin melodiavoittoinen death metal viikinkilyriikoilla, ei ole riittävän vahva kantamaan yksipuolista tuotosta. Tämä on samalla tärkein kritiikkini koko yhtyettä kohtaan: siinä missä yhden levyn/biisin/riffin varaan uransa rakentaneet yhtyeet (a'la AC/DC, Motörhead, Grave Digger ja mitä näitä nyt on) ovat kasanneet musiikilliset tiilitalonsa vahvalle kivijalalle. AC/DC, näin esimerkkinä, on oma hävyttömästi groovaava itsensä vuosikymmenestä toiseen, eikä eroa -70-luvulla ja 2010-luvulla julkaistuilla levyillä ole kuin miksauksen laadussa ja solistin äänen raspin vahvuudessa, mutta kaikesta huolimatta homma toimii, koska riffi, jolle AC/DC on koko diskografiansa perustanut, on riittävän vahva tukeakseen neljäkymmentä vuotta musiikillista kehittymättömyyttä. Amon Amarthin kivijalka huojuu jo yhden levyn aikana, eikä missään nimessä kestä levystä toiseen, vaikka kuinka hyväntahtoisesti asiaa haluaisi katsoa.
Bastards of the Lying Breed, Masters of War, The Sound of Eight Hooves... Amon Amarthia, mutta heikompana, koukuttomampana. Kyllä, yhtyeen soundi on huomattavasti raaempi kuin mitä myöhemmät kitaravallit tarjoilevat; kyllä, Johan Heggin örinä on samalla rouheuden asteella kuin myöhemminkin, ja kärinä-ärinä ei toiminut ennen "läpimurtolevyä" Versus the Worldia. Jos Amon Amarth nappaa, The Crusher saattaa näyttäytyä kiinnostavana vilauksena bändin alkuaikoihin, mutta uskoisin, että Once Sent from the Golden Hall on levynä parempi, jopa kenties The Avenger. Ehkäpä The Crusher on jonkin asteinen villi kortti, josta toiset fanit tykkäävät, toiset eivät - minä en ole fani, joten tyydyn vain kohauttamaan harteitani ja toteamaan, että eipä ole kovin erikoinen levy, millään mittarilla.
lauantai 21. helmikuuta 2015
Venom - Resurrection (2000)
Selvähän se on, että Venomin kunnian päivät olivat -80-luvun alussa, kolmen massiivisen merkittävällä levyllä- Welcome to Hellin, Black Metalin sekä 21 minuuttisen nimikkokappaleen sisälteen At War with Satanin muodostivat koko, tai ainakin tärkeimmän lohkon äärimetallin kivijalkaa. Mutta, ällistyttävää kyllä, musiikillisesti nämä kolme eivät - VÄLTTÄMÄTTÄ - ole yhtyeen parhaita tuotoksia. Tämä statement ei viittaa siihen, että em. levyt olisivat jotenkin huonoja tai vähempiarvoisia - ei, vaan ne eivät ole musiikillisesti yhtä hyviä kuin rikollisen huonosti tunnettu Resurrection.
Resurrection kuulostaa erittäin hyvältä, samaan aikaan modernilta ja vanhakantaiselta Venomilta; soundi on raskas ja hiouttu, mutta ei turhanpäiten kiilloteltu ja puunailtu. Cronos ärjyy kuin nuori mies (ja lyriikat ovat juuri niin typeriä kuin nuorella miehellä, tai vanhalla, kun Cronos on kyseessä), Mantasin riffit rouhivat ja repivät sekä kappalemateriaali pysyy soiton matkassa mukana. Levyn suurin heikkous on sen liiallinen mitta: 14 biisiä ja about tunti ovat vain liikaa; muutaman biisin karsinnalla käsillä olisi vieläkin parempi paketti.
Miksi Resurrection ei ole Venom- ja metalli-fanien keskuudessa kovemmassa huudossa, miksi sitä ei nosteta esiin, kun puhutaan onnistuneista comeback-levyistä (oke, Cast in Stone oli "se virallinen comeback-lätty, mutta kuitenkin)? Luulen, että suurin syy on juurikin menneisyyden painolasti: koska yhtye teki kolme kaikkien aikojen tärkempien metallilevytysten listalla korkeilla sijoilla olevaa tekelettä, kaikki tulevat levyt, kuinka hyvät, kuinka kaukana ajallisesti ja tyyllisesti aiemmista tahansa, vertautuvat klassikoihin. Bändi, vaikka jäljellä ei olisi kuin yksi alkuperäisjäsen, tekisi mitä, he ovat aina "niitä tyyppejä, jotka tekivät sen-ja-sen silloin joskus". Katsokaa vaikka mitä kävi The Waste Landille ja Temple of Icelle (kommentoimatta levyjen tasoa millään tavalla): Venom, pioneeri, taantui lämmittelemään B-luokan rässibändejä pikkuklubeilla, muutamalle sadalle ihmiselle.
Kunpa Venom olisi jatkanut Resurrectionin tyylin hienojalostamista entisestään. Kunpa Mantas olisi jäänyt bändiin, tekemään yhteistyötä Cronoksen kanssa. Kunpa Venom olisi hyväksynyt sen, että he eivät voi enää koskaan tehdä uutta Black Metalia, vaikka nimeäisivät levynsä samalla tavalla, sanojen järjestystä vaihtaen.
Resurrection kuulostaa erittäin hyvältä, samaan aikaan modernilta ja vanhakantaiselta Venomilta; soundi on raskas ja hiouttu, mutta ei turhanpäiten kiilloteltu ja puunailtu. Cronos ärjyy kuin nuori mies (ja lyriikat ovat juuri niin typeriä kuin nuorella miehellä, tai vanhalla, kun Cronos on kyseessä), Mantasin riffit rouhivat ja repivät sekä kappalemateriaali pysyy soiton matkassa mukana. Levyn suurin heikkous on sen liiallinen mitta: 14 biisiä ja about tunti ovat vain liikaa; muutaman biisin karsinnalla käsillä olisi vieläkin parempi paketti.
Miksi Resurrection ei ole Venom- ja metalli-fanien keskuudessa kovemmassa huudossa, miksi sitä ei nosteta esiin, kun puhutaan onnistuneista comeback-levyistä (oke, Cast in Stone oli "se virallinen comeback-lätty, mutta kuitenkin)? Luulen, että suurin syy on juurikin menneisyyden painolasti: koska yhtye teki kolme kaikkien aikojen tärkempien metallilevytysten listalla korkeilla sijoilla olevaa tekelettä, kaikki tulevat levyt, kuinka hyvät, kuinka kaukana ajallisesti ja tyyllisesti aiemmista tahansa, vertautuvat klassikoihin. Bändi, vaikka jäljellä ei olisi kuin yksi alkuperäisjäsen, tekisi mitä, he ovat aina "niitä tyyppejä, jotka tekivät sen-ja-sen silloin joskus". Katsokaa vaikka mitä kävi The Waste Landille ja Temple of Icelle (kommentoimatta levyjen tasoa millään tavalla): Venom, pioneeri, taantui lämmittelemään B-luokan rässibändejä pikkuklubeilla, muutamalle sadalle ihmiselle.
Kunpa Venom olisi jatkanut Resurrectionin tyylin hienojalostamista entisestään. Kunpa Mantas olisi jäänyt bändiin, tekemään yhteistyötä Cronoksen kanssa. Kunpa Venom olisi hyväksynyt sen, että he eivät voi enää koskaan tehdä uutta Black Metalia, vaikka nimeäisivät levynsä samalla tavalla, sanojen järjestystä vaihtaen.
torstai 19. helmikuuta 2015
Rhapsody (of Fire) - Dawn of Victory (2000)
Rhapsody on Rhapsody lakiteknisen lisänimen jälkeenkin; yhtyeen samaan aikaan naurettavan korni, naiivi ja suorastaan lapsellinen fantasiametalli joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta harvoin kukaan jää mielipiteineen ääripäiden väliin. Jos yhtyeen tyyli jakaa kuulijoita tasan kahteen leiriin, se ei tarkoita, että levyt olisivat tasalaatuisia, kaikkea muuta - mutta mitta-asteikkona tulee aina pitää Rhapsody (of Fire) -asteikkoa, ei niinkään yleismusiikillista skaalaa. Kaikki, jotka pitävät yhtään Rhapsody (of Fire)n musiikista, myöntävät varsin auliisti, että yhtye teki parhaat levynsä ennen väkinäistä nimimuutosta, ja erityisesti kakkoslevy Symphony of Enchanted Lands (täytyy olla likipitäen sydämetön yksilö, jos ei hymähdä näin typerälle levynnimelle) sekä käsiteltävä kolmoslätty Dawn of Victory ovat ne kaksi parasta kokonaisuutta.
Jo pelkkä vilkaisu kappaleiden nimiin paljastaa - jos jollekin on hetkeksikään jäänyt epäselväksi minkälaista musiikkia italialaiset power metallistit tekevät - melko vahvan korniusasteen: Triumph for My Magic Steel, The Bloody Rage of Titans (joka on, käsittämättömästi, puoliballadi), The Mighty Ride of the Firelord, Trolls in the Dark, The Village of Dwarves sekä ikivihreä Holy Thunderforce. Unohdetaan se "melko vahva korniusaste", koska käsillä on ihka-aitoa juustoraastetta, hyvät naiset ja herrat! Jos ja kun kappaleiden nimet kuvaavat lyriikoiden sisältöä, voih...
Mighty and brave is the fighter of shade
He's prince of the darklands... Dargor his name
-Dargor, Shadowlord of the Black Mountain
Between my trees the unicorn runs
from the highest mountains the water falls
Flowers and plants now caress my eyes
along these holy valleys kissed by light
And I am victim of this spell
wonderful symphony of enchanted lands...
-The Bloody Rage of Titans
Face me evil bastards, smell the hate of angels
Glory, pride and bloodshed
Cowards and beholders, rapers of my wisdom
mix of dust and bones
Go back to your abyss, Algalord will not fall
but your heads will soon roll
Test the blade of heroes, fury of the thunder
hit my golden shield
So we'll fight against the wind for the glory of the kings
to defeat the evil enemies
And we'll ride with our lord for the power and the throne
in the name of holy thunderforce
- Holy Thunderforce
Ei, en etsinyt kaikkein noloimpia mahdollisia katkelmia, vaan valikoin muutaman viisin aloitukset. Kyllä, aloitukset. Ja, muistakaa, kaikki lausutaan samalla, toisinaan käsityskyvyn ohi hujahtavalla aksentilla. Menemättä sen kummemmin analysoimaan ja kritisoimaan hirvittävää lyriikkaa (kuinka kukaan haistaa enkelten vihaa?), totean sen, että en voi olla vihainen tai edes ärtynyt Rhapsodylle näistä, tai muistakaan, kammottavista lyriikoista, joilla he ovat maailmaa kironneet/siunanneet. Miksikö? Koska A) musiikki on hyvää ja B) näin hirveissä lyriikoissa on tiettyä lapsekasta viehätystä, ne vain "kuuluvat asiaan". En voi kuvitella erinomaista power metal -rallia a'la Holy Thunderforce tämän paremmilla lyriikoilla, koska silloin se ei toimisi - niin outoa kuin se onkin sanoa, ilman "viisauden raiskaajia" Holy Thunderforce olisi yleismusiikillisella skaalalla parempi kappale, mutta Rhapsody (of Fire) -asteikolla kyseessä olisi heittämällä heikompi veisu.
Juuri tätä yritin sanoa jo aiemmin: minua ei haittaa tippaakaan, että Dawn of Victoryn lyriikat ovat juustoraasteella peitettyä sulajuustoa, koska Rhapsodya on kuunneltava samalla tavalla kuin esiteini-ikäinen mukula lukee ensimmäistä fantasiakirjaansa, ottaen kaiken sisään sellaisenaan, uppoduttava (juustoon?) annettuun typeryyteen. Rhapsodyn levynä Dawn of Victory on hyvä - kenties paras, en tiedä, koska en kaikkia tuotoksia tunne - mutta sitä, kuten mitään muutakaan yhtyeen levyä, ei voi suositella metallinsa liian tosissaan ottaville kurttuotsille. Fakta, että Rhapsodyn jässikät tuntuvat täysin tietämättömiltä tai välinpitämättömiltä lyriikoidensa korkeasta huumoriarvosta (ilmeisesti he mielestään kertovat suuria fantasiatarinoita, mene ja tiedä, ehkä se pitää paikkansakin), tekee kaikesta vielä merkittävän piirun verran hauskempaa.
P.S. Jos joku jäi ihmettelemään kaikkia näitä maitotuoteanalogioita (eli juustovertauksia), kyseessä on jonkinasteinen anglismi, sillä englannin kielessä "cheesy" tarkoittaa naurettavan kornia/typerää/mitälie.
Jo pelkkä vilkaisu kappaleiden nimiin paljastaa - jos jollekin on hetkeksikään jäänyt epäselväksi minkälaista musiikkia italialaiset power metallistit tekevät - melko vahvan korniusasteen: Triumph for My Magic Steel, The Bloody Rage of Titans (joka on, käsittämättömästi, puoliballadi), The Mighty Ride of the Firelord, Trolls in the Dark, The Village of Dwarves sekä ikivihreä Holy Thunderforce. Unohdetaan se "melko vahva korniusaste", koska käsillä on ihka-aitoa juustoraastetta, hyvät naiset ja herrat! Jos ja kun kappaleiden nimet kuvaavat lyriikoiden sisältöä, voih...
Mighty and brave is the fighter of shade
He's prince of the darklands... Dargor his name
-Dargor, Shadowlord of the Black Mountain
Between my trees the unicorn runs
from the highest mountains the water falls
Flowers and plants now caress my eyes
along these holy valleys kissed by light
And I am victim of this spell
wonderful symphony of enchanted lands...
-The Bloody Rage of Titans
Face me evil bastards, smell the hate of angels
Glory, pride and bloodshed
Cowards and beholders, rapers of my wisdom
mix of dust and bones
Go back to your abyss, Algalord will not fall
but your heads will soon roll
Test the blade of heroes, fury of the thunder
hit my golden shield
So we'll fight against the wind for the glory of the kings
to defeat the evil enemies
And we'll ride with our lord for the power and the throne
in the name of holy thunderforce
- Holy Thunderforce
Ei, en etsinyt kaikkein noloimpia mahdollisia katkelmia, vaan valikoin muutaman viisin aloitukset. Kyllä, aloitukset. Ja, muistakaa, kaikki lausutaan samalla, toisinaan käsityskyvyn ohi hujahtavalla aksentilla. Menemättä sen kummemmin analysoimaan ja kritisoimaan hirvittävää lyriikkaa (kuinka kukaan haistaa enkelten vihaa?), totean sen, että en voi olla vihainen tai edes ärtynyt Rhapsodylle näistä, tai muistakaan, kammottavista lyriikoista, joilla he ovat maailmaa kironneet/siunanneet. Miksikö? Koska A) musiikki on hyvää ja B) näin hirveissä lyriikoissa on tiettyä lapsekasta viehätystä, ne vain "kuuluvat asiaan". En voi kuvitella erinomaista power metal -rallia a'la Holy Thunderforce tämän paremmilla lyriikoilla, koska silloin se ei toimisi - niin outoa kuin se onkin sanoa, ilman "viisauden raiskaajia" Holy Thunderforce olisi yleismusiikillisella skaalalla parempi kappale, mutta Rhapsody (of Fire) -asteikolla kyseessä olisi heittämällä heikompi veisu.
Juuri tätä yritin sanoa jo aiemmin: minua ei haittaa tippaakaan, että Dawn of Victoryn lyriikat ovat juustoraasteella peitettyä sulajuustoa, koska Rhapsodya on kuunneltava samalla tavalla kuin esiteini-ikäinen mukula lukee ensimmäistä fantasiakirjaansa, ottaen kaiken sisään sellaisenaan, uppoduttava (juustoon?) annettuun typeryyteen. Rhapsodyn levynä Dawn of Victory on hyvä - kenties paras, en tiedä, koska en kaikkia tuotoksia tunne - mutta sitä, kuten mitään muutakaan yhtyeen levyä, ei voi suositella metallinsa liian tosissaan ottaville kurttuotsille. Fakta, että Rhapsodyn jässikät tuntuvat täysin tietämättömiltä tai välinpitämättömiltä lyriikoidensa korkeasta huumoriarvosta (ilmeisesti he mielestään kertovat suuria fantasiatarinoita, mene ja tiedä, ehkä se pitää paikkansakin), tekee kaikesta vielä merkittävän piirun verran hauskempaa.
P.S. Jos joku jäi ihmettelemään kaikkia näitä maitotuoteanalogioita (eli juustovertauksia), kyseessä on jonkinasteinen anglismi, sillä englannin kielessä "cheesy" tarkoittaa naurettavan kornia/typerää/mitälie.
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Nile - Black Seeds of Vengeance (2000)
Black Seeds of Vengeance on ollut mielestäni aina jonkinsortin välityö Nilen tuotannossa. Vaikka en tykästynyt Amongst the Catacombs of Nephren-Kahan kuin vasta tämän blogin kirjoittamisen myötä, Black Seeds of Vengeancesta saamani ensivaikutelma ei ole muuttunut: se ei ole samanlainen lähes pohjaton monipuolisuuden kaivo, josta löytyvät sekä hyvä tekninen death metal että itämaiset elementit sulassa sovussa, mutta toisaalta se ei myöskään yllä samalla oivaltavuuden asteelle kuin yhtyeen myöhemmät tuotokset, etenkin Annihilation of the Wicked tai In Their Darkend Shrines.
Mutta ei käy kieltäminen, etteikö Black Seeds of Vengeance olisi hyvä death metal -levytyksenä: Nilen tekninen death metal on aina ollut päänmitan monien muiden Suffocationista ja Morbid Angelista sikiävien bändien yläpuolella. Esimerkiksi nimikappale Black Seeds of Vengeance on tehokas rypistys, jossa mätkitään kuulijaa päähän kakkosnelosella, josta on lyöty läpi yhdeksän tuuman rautanaula. Sama pätee myös vaikkapa Masturbating the War-Godia tai Deflailing the Gates of Ishtaria.
En usko olevani ainoa, tosin, joka haluaa Nileltä muutakin kuin hyvää teknistä death metalia, ja siinä juuri Black Seeds of Vengeance epäonnistuu: se ei anna yhtä selkeää kuvaa muinaisegyptiläisistä sotajoukoista marssimassa aavikolla, tai krokotiilipäisitä jumalpatsaista, tai mitä ikinä. Kyllä, elementtejä lähi-idän musiikista on paljonkin; erikoisia soittimia, sotarumpumaisia rytmejä ja hyvin epälänsimaista laulua käytetään siellä-täällä levyllä, mutta tällä kertaa ne tuntuvat enemmän gimmickiltä, mainoskikalta, kuin kiinteältä osalta musiikkia itseään. Siinä missä Amongst the Catacombs of Nephren-Kan äänimaailma vaati egyptiläisiä soittimia - kuvitelkaapa The Howling of Jinn ilman sitä alkuhoilausta, niin ymmärrätte paremmin mitä tarkoitan - mutta Black Seeds of Vengeancella soittimet tunuvat päälleliimatuilta, väkisin mukaan ängetyiltä.
Merkittäviä poikkeuksia kuitenkin on; erityisesti yhdeksänminuuttinen To Dream of Ur, joka on mielestäni heittämällä levyn paras veisu, niin Nilen kappaleena kuin kappaleena yleensäkin. Se taitaa olla ainoa hetki levyllä, jolloin todella uskon Nilen tarjoavan minulle kuvaa muinaisegyptiläisestä mytologiasta tai toimivan soundtrackina Sinuhe, egyptiläiselle. Toki ne pariminuuttiset instrumentaalit ovat mukavia tunnelmapaloja, mutta ne tuntuvat irrallisilta, eikä lähi-itätematiikka ole upotettu death metaliin, vaan jätetty instrumentaalien osaksi.
Kaikesta nurinasta huolimatta Black Seeds of Vengeance on hyvä levy; kuuntelen sen koska vain mieluummin kuin melkein minkä tahansa Cannibal Corpsen tismalleen keskenään samalta kuulostavan tekeleen tai taas uuden Suffocation-imitaattorin tekeleen. Black Seeds of Vengeance on joidenkin fanien mielestä Nilen paras levy - vähintäänkin osa nousevaa kaarta, joka kulminoituu Annihilation of the Wickediin - joten kenties tahdot tehdä omat päätöksesi, punnita muidenkin mielipidettä. Ja tiedät kuinka se tehdään, eikö niin? Aivan, aivan, kuuntelemalla levy itse.
P.S. Khetti Satha Shemsu on hauska, mutta jälleen irrallinen egytiläinen veisu death metalin ulkopuolella.
Mutta ei käy kieltäminen, etteikö Black Seeds of Vengeance olisi hyvä death metal -levytyksenä: Nilen tekninen death metal on aina ollut päänmitan monien muiden Suffocationista ja Morbid Angelista sikiävien bändien yläpuolella. Esimerkiksi nimikappale Black Seeds of Vengeance on tehokas rypistys, jossa mätkitään kuulijaa päähän kakkosnelosella, josta on lyöty läpi yhdeksän tuuman rautanaula. Sama pätee myös vaikkapa Masturbating the War-Godia tai Deflailing the Gates of Ishtaria.
En usko olevani ainoa, tosin, joka haluaa Nileltä muutakin kuin hyvää teknistä death metalia, ja siinä juuri Black Seeds of Vengeance epäonnistuu: se ei anna yhtä selkeää kuvaa muinaisegyptiläisistä sotajoukoista marssimassa aavikolla, tai krokotiilipäisitä jumalpatsaista, tai mitä ikinä. Kyllä, elementtejä lähi-idän musiikista on paljonkin; erikoisia soittimia, sotarumpumaisia rytmejä ja hyvin epälänsimaista laulua käytetään siellä-täällä levyllä, mutta tällä kertaa ne tuntuvat enemmän gimmickiltä, mainoskikalta, kuin kiinteältä osalta musiikkia itseään. Siinä missä Amongst the Catacombs of Nephren-Kan äänimaailma vaati egyptiläisiä soittimia - kuvitelkaapa The Howling of Jinn ilman sitä alkuhoilausta, niin ymmärrätte paremmin mitä tarkoitan - mutta Black Seeds of Vengeancella soittimet tunuvat päälleliimatuilta, väkisin mukaan ängetyiltä.
Merkittäviä poikkeuksia kuitenkin on; erityisesti yhdeksänminuuttinen To Dream of Ur, joka on mielestäni heittämällä levyn paras veisu, niin Nilen kappaleena kuin kappaleena yleensäkin. Se taitaa olla ainoa hetki levyllä, jolloin todella uskon Nilen tarjoavan minulle kuvaa muinaisegyptiläisestä mytologiasta tai toimivan soundtrackina Sinuhe, egyptiläiselle. Toki ne pariminuuttiset instrumentaalit ovat mukavia tunnelmapaloja, mutta ne tuntuvat irrallisilta, eikä lähi-itätematiikka ole upotettu death metaliin, vaan jätetty instrumentaalien osaksi.
Kaikesta nurinasta huolimatta Black Seeds of Vengeance on hyvä levy; kuuntelen sen koska vain mieluummin kuin melkein minkä tahansa Cannibal Corpsen tismalleen keskenään samalta kuulostavan tekeleen tai taas uuden Suffocation-imitaattorin tekeleen. Black Seeds of Vengeance on joidenkin fanien mielestä Nilen paras levy - vähintäänkin osa nousevaa kaarta, joka kulminoituu Annihilation of the Wickediin - joten kenties tahdot tehdä omat päätöksesi, punnita muidenkin mielipidettä. Ja tiedät kuinka se tehdään, eikö niin? Aivan, aivan, kuuntelemalla levy itse.
P.S. Khetti Satha Shemsu on hauska, mutta jälleen irrallinen egytiläinen veisu death metalin ulkopuolella.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
Nightwish - Wishmaster (2000)
Minulla on ollut aina varsin erikoinen suhde Nightwishiin. Vuoden 2002 aikana tutustuin yhtyeeseen Over the Hills and Far Away -koverin kautta (oli kova radiohitti hetken aikaa) ja kun hype/promo Once-levyä kohtaan käynnistyi, olin jo mielestäni niin "trve hevari", että en jaksanut innostua kuin nyökkäillemään kaverien kuunnellessa. Vuosien saatossa kuuntelin säännöllisen epäsäännöllisesti uudet Nightwish-veisut, kertasin klassikoita ja en pitänyt musiikista sen erikoisemmin. Joo ihan kivoja veisuja, ihan hyvää settiä, joo, mutta ei vaan koskaan tahtonut napata.
Kunnes Floor Jansen liittyi yhtyeeseen. Kaikki muuttui: hankin Imaginaerumin, piakkoin perään Oncen, Century Childin ja Dark Passion Playn - Wishmasterin olin saanut yläasteikäisenä joululahjaksi. Imaginaerum räjäytti tajunnan, ei pääse mihinkään: monipolvinen, erittäin hyvin soitettu ja laulettu sekä oikealla tavalla suuri levy. Sen vanavedessä tutustuin myös muuhun yhtyeen tuotantoon avoimemmin mielin, ja nyt olen sitä mieltä, että vuoden 2015 kiinnostavimpien levyjen joukossa on Beyond the Red Mirrorin (joka julkaistiin jo), Unholy Saviourin (joka julkaistiin jo) ja Diablon toivottavasti julkaistavan kutoslevyn lisäksi Endless Forms Most Beautiful, joka julkaistaan maaliskuun lopussa. Ainakin Élan toimii.
Wishmasteriin, juujuu. Oncen julkaisun aikoihin muuan kaverini kiroili kuinka Nightwish oli muuttunut "selloutiksi", koska levyllä oli Wish I Had an Angel ja "joku vitun Nemo". Trve hevari sänkikarvoihinsa hän jatkoi mutinaa siitä, kuinka Nightwish oli ollut rehellinen ja hyvä power metal -yhtye kolmella ensimmäisellä levyllään (sellout oli alkanut Century Childin myötä), ja kolmesta ensimmäisestä levystä paras oli Wishmaster. Tämän lausunnon jälkeen pyysin käsiteltävää levyä joululahjaksi ja sainkin, kuten on käynyt selväksi.
Tuomas Holopaisen sävellystaito on aina ollut huikealla tasolla, siitä ei pääse mihinkään. Hän on erittäin taivata musiikillinen dramaturgi, joka kutoo sellaista tunteiden ja tunnelmien verkkoja, että harva muu yhtye tai säveltäjä pystyy moiseen. Wishmasterin alkupuolella tämä käy parhaiten selväksi: She's My Sin, Wanderlust, The Kinslayer sekä Wishmaster ovat erinomaisia veisuja, vaikka muutkaan eivät ole sävellysteknisesti heikkoja, millään mittarilla.
Nyt suoritan pyhäinhäväistyksen. Be very afraid.
En ole koskaan pitänyt Tarja Turusen laulusta. Hän on mielestäni liian yksiuloittenen, tylsä ja, paremman sanan puutteessa, munaton solisti. Kaikki kappaleet, kuinka suuresti rymisevät ja pauhaavat tahansa, kutistuvat monotonisen tulkinnan takia vain ihan kelvollisiksi veisuiksi. En sano tätä provosoidakseni tai ollakseni erilainen erilaisuuden takia (mikä, ironista kyllä, ei ole kovin erilaista), vaan olen aivan vilpittömästi tätä mieltä. Ensimmäinen solisti, joka kykeni tarjoamaan Holopaisen sävellyksille niiden tarvitsemaa tulkinnallista syvyyttä, oli Marco Hietala, joka oli Floorin tuloon asti Nightwishin heittämällä paras solisti - enää en ole niin varma kannastani. Wishmaster etenkin tarvitsisi todella laadukkaan, lujaan ja pauhaavaan tulkintaan kykenevän solistin, jollainen Turunen ei, valitettavasti, ole.
Nyt voitte heittää ne mädät hedelmät niskaani. Menen itse kuuntelemaan Floorin livevetoja Ghost Love Scoresta ja Ever Dreamistä, sillä välillä.
Kunnes Floor Jansen liittyi yhtyeeseen. Kaikki muuttui: hankin Imaginaerumin, piakkoin perään Oncen, Century Childin ja Dark Passion Playn - Wishmasterin olin saanut yläasteikäisenä joululahjaksi. Imaginaerum räjäytti tajunnan, ei pääse mihinkään: monipolvinen, erittäin hyvin soitettu ja laulettu sekä oikealla tavalla suuri levy. Sen vanavedessä tutustuin myös muuhun yhtyeen tuotantoon avoimemmin mielin, ja nyt olen sitä mieltä, että vuoden 2015 kiinnostavimpien levyjen joukossa on Beyond the Red Mirrorin (joka julkaistiin jo), Unholy Saviourin (joka julkaistiin jo) ja Diablon toivottavasti julkaistavan kutoslevyn lisäksi Endless Forms Most Beautiful, joka julkaistaan maaliskuun lopussa. Ainakin Élan toimii.
Wishmasteriin, juujuu. Oncen julkaisun aikoihin muuan kaverini kiroili kuinka Nightwish oli muuttunut "selloutiksi", koska levyllä oli Wish I Had an Angel ja "joku vitun Nemo". Trve hevari sänkikarvoihinsa hän jatkoi mutinaa siitä, kuinka Nightwish oli ollut rehellinen ja hyvä power metal -yhtye kolmella ensimmäisellä levyllään (sellout oli alkanut Century Childin myötä), ja kolmesta ensimmäisestä levystä paras oli Wishmaster. Tämän lausunnon jälkeen pyysin käsiteltävää levyä joululahjaksi ja sainkin, kuten on käynyt selväksi.
Tuomas Holopaisen sävellystaito on aina ollut huikealla tasolla, siitä ei pääse mihinkään. Hän on erittäin taivata musiikillinen dramaturgi, joka kutoo sellaista tunteiden ja tunnelmien verkkoja, että harva muu yhtye tai säveltäjä pystyy moiseen. Wishmasterin alkupuolella tämä käy parhaiten selväksi: She's My Sin, Wanderlust, The Kinslayer sekä Wishmaster ovat erinomaisia veisuja, vaikka muutkaan eivät ole sävellysteknisesti heikkoja, millään mittarilla.
Nyt suoritan pyhäinhäväistyksen. Be very afraid.
En ole koskaan pitänyt Tarja Turusen laulusta. Hän on mielestäni liian yksiuloittenen, tylsä ja, paremman sanan puutteessa, munaton solisti. Kaikki kappaleet, kuinka suuresti rymisevät ja pauhaavat tahansa, kutistuvat monotonisen tulkinnan takia vain ihan kelvollisiksi veisuiksi. En sano tätä provosoidakseni tai ollakseni erilainen erilaisuuden takia (mikä, ironista kyllä, ei ole kovin erilaista), vaan olen aivan vilpittömästi tätä mieltä. Ensimmäinen solisti, joka kykeni tarjoamaan Holopaisen sävellyksille niiden tarvitsemaa tulkinnallista syvyyttä, oli Marco Hietala, joka oli Floorin tuloon asti Nightwishin heittämällä paras solisti - enää en ole niin varma kannastani. Wishmaster etenkin tarvitsisi todella laadukkaan, lujaan ja pauhaavaan tulkintaan kykenevän solistin, jollainen Turunen ei, valitettavasti, ole.
Nyt voitte heittää ne mädät hedelmät niskaani. Menen itse kuuntelemaan Floorin livevetoja Ghost Love Scoresta ja Ever Dreamistä, sillä välillä.
tiistai 10. helmikuuta 2015
Nevermore - Dead Heart, in a Dead World (2000)
Kuten on varmasti tullut selväksi jo kaikissa kahdessasadassa hehkutuksessa, maailman paras levy on King Diamondin Abigail. Yritän pitää itseni avoinna kaikelle uudelle, kaikelle yllättävälle ja räväkälle, mutta olen silti vuosi vuodelta vakuuttuneempi, että mikään* levy, jonka tulen koskaan kuulemaan, ei tule pääsemään edes lähelle sitä neroutta, mitä Abigail on. Yritän tämän sanoessani olla tunteilematta turhia, kokematta melankoliaa tai ahdistusta - olenhan kuitenkin löytänyt yhden niin hyvän levyn, että kaikki* levyt kalpenevat sen edessä, vapisevat kuin orjat faaraon valtaistuimen juurella.
Älä etsi suotta *-merkin selitystä. Se tulee kyllä.
Tässä tulloo: *-merkin tilalle voisi laittaa suluissa tekstin "paitsi yksi". Siinä missä löysin Abigailin herkässä teini-iässä (muistaakseni viidentoista vanhana), maailman toiseksi parhaan levyn - ainoa tuotos, joka todella voi mielestäni kilpailla King Diamondin mestariteoksen kanssa - hankin vasta aikuisiällä, suunnilleen kaksikymmentäyksi vuotiaana. Ilman nostalgiaa maailman toiseksi paras levy saattaisi olla maailman paras levy, mutta kun ei ole - Abigail on paras ei pelkällä nostalgialla, vaikka, en kiellä, silläkin on osansa, joskin loppupeleissä varsin pieni eikä se ole dealbreaker, mikä tekee siitä maailman parhaan.
Niin tai näin, Dead Heart, in a Dead World on maailman toiseksi paras levy. Piste. Kolmas palkintopallisija on vielä jaossa - helvetti, kenties jonakin päivänä löydän tekeleen, joka tuuppaisee itseoikeutetusti Nevermoren ja King Diamondin parhaat levyt yhden pykälän alas päin. Kolmannelle sijalle on noin tusina keskenään yhtä kelvollista kandidaattia, mutta tittelinhaltija vaihtelee päivästä ja viikosta riippuen, joten jääköön nimeämättä (sen verran voin sanoa, että Machine Headin The Blackening on ollut pitkään vahvoilla).
Yksinkertaisuudessaan teesini on tämä: Dead Heart, in a Dead Worldista on vaikea löytää mitään vikaa. Sen kappalemateriaali on asteikolla 1-10 sijoitettavissa yhdentoista ja ysipuolen väliin. Se on täynnä informaatiota, mutta ei liiaksi vieraannuttaakseen kuulijan materiaalivyöryn alle. Jokainen soittaja hallitsee oman instrumenttinsa salat häikäisevästi, mutta kuitenkin he pelaavat poikkeuksetta yhteen - tarkoituksena luoda tunnelma, äänimaisema, johon upota, jonka mukana takoa nyrkkiä, ja, hetkittäin, itkeäkin. Jeff Loomisin kitaratyöskentelylle ei ole vertoja, mutta silti minulle levyn kirkkaimmin hohtava tähti on solisti Warrel Dane. Hän laulaa kaiken kuin jokainen sana olisi hänen sydäntään kuristava kahle, josta pääsee eroon vain välittämällä tunteen mahdollisimman autenttisesti kuulijoille.
Kappalemateriaalista ei tahdo löytää heikkoa lenkkiä, vaikka kuinka etsisi: Narcosynthesis läimäyttää riffi-infernon käyntiin tavalla, mistä muut bändit voivat vain keräillä leukojensa kappaleita lattialta; The Heart Collector saattaa olla eräs riipivimmistä ja raastavimmista balladinkaltaisista sävellyksistä kuunaan, mitä Danen ällistyttävä tulkinta tukee; The River Dragon Has Come saattaa olla levyn rankin kappale (ei nopein, vaan raskain); Believe in Nothing tarttuu takaraivoon kuin takaraivoon ja pakottaa ensikertalaisenkin laulamaan mukana; Dead Heart, in a Dead World muuttuu yhtäkkisesti bassolla soitetusta tunnelmoinnista The River Dragon Has Comen kaltaiseen myrskyyn; The Sound of Silencea ei tunnistaisi koveriksi, jos lyriikoita ei jäisi kuuntelemaan. Mutta yksi sävellys on kuitenkin, silti, yli kaiken - levyllä ja yleensä.
En pidä mitään "paras biisi ikinä" listaa mielessäni. Jos pitäisin, kuitenkin, listalla olisivat massiiviset eepokset kuten The Dante's Inferno (Iced Earth), A Farewell to Arms (Machine Head) ja kenties maailman paras yksittäinen sävellys, Blind Guardianin And Then There Was Silence - kaikki näistä kolmesta kappaleesta huitelevat kymmenen minuutin tuolla puolella. Nevermore ei tarvitse massiivista minuuttimäärää, vaan alle viiden minuutin sävellyksellä he rykäisevät itsensä tämän hypoteettisen listan piikkipaikalle, tai ainakin toiselle sijalle. We Disintegrate ei jätä mitään armoa, vaan se on, jos näin uskallan sanoa, lähellä täydellistä metallikappaletta. Sitä seuraava kappale, Inside Four Walls, tuntuu laimealta soittelulta, koska edeltävä sävellys oli niin käsittämättömän hyvä. Erityisesti kertosäe, jossa yksinkertaisista laulumelodioista punoutuu sietämättömän kaunis, ruma ja pysäyttävä kokonaisuus, on vertaansa vailla musiikissa yleensä.
Pysäyttävyys lieneekin paras sana kuvaamaan Dead Heart, in a Dead Worldia: kun kuulin sen ensikertaa, jouduin todella istumaan monttu auki vielä tunti levyn päättymisen jälkeen. Taisinpa tirauttaa tipan silmäkulmasta We Disintegraten kertosäkeen kuullessani. Levy on juuri niin hyvä.
Jos etsimällä etsisi, sanoisin, että ainoat miinuksenkaltaiset ovat sekava (joskin tunnelmaan sopiva) kansikuva sekä lyriikat. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: lyriikat Dead Heart, in a Dead Worldilla päihittävät mennen tullen 95%ia kaikesta metallilyriikasta, mutta juuri se viimeinen 5%ia, viimeinen puristus jää uupumaan. Danen tunteellinen laulu ei saavuta sitä viimeistä silausta loppuunsa hiotuilla sanoituksilla, mutta nyt kyllä etsin jotakin sellaista kritisoitavaa, jotta en vaikuttaisi täysin kritiikittömältä fanipojalta. Totuus on se, että Dead Heart, in a Dead World on paljon parempi kuin pystyn sitä tässä kuvailemaan tai hehkuttamaan. Se on paljon parempi, ja jokaisen metallisydämen on kerran edes koettava se, antauduttava sille vajaaksi tunniksi.
Älä etsi suotta *-merkin selitystä. Se tulee kyllä.
Tässä tulloo: *-merkin tilalle voisi laittaa suluissa tekstin "paitsi yksi". Siinä missä löysin Abigailin herkässä teini-iässä (muistaakseni viidentoista vanhana), maailman toiseksi parhaan levyn - ainoa tuotos, joka todella voi mielestäni kilpailla King Diamondin mestariteoksen kanssa - hankin vasta aikuisiällä, suunnilleen kaksikymmentäyksi vuotiaana. Ilman nostalgiaa maailman toiseksi paras levy saattaisi olla maailman paras levy, mutta kun ei ole - Abigail on paras ei pelkällä nostalgialla, vaikka, en kiellä, silläkin on osansa, joskin loppupeleissä varsin pieni eikä se ole dealbreaker, mikä tekee siitä maailman parhaan.
Niin tai näin, Dead Heart, in a Dead World on maailman toiseksi paras levy. Piste. Kolmas palkintopallisija on vielä jaossa - helvetti, kenties jonakin päivänä löydän tekeleen, joka tuuppaisee itseoikeutetusti Nevermoren ja King Diamondin parhaat levyt yhden pykälän alas päin. Kolmannelle sijalle on noin tusina keskenään yhtä kelvollista kandidaattia, mutta tittelinhaltija vaihtelee päivästä ja viikosta riippuen, joten jääköön nimeämättä (sen verran voin sanoa, että Machine Headin The Blackening on ollut pitkään vahvoilla).
Yksinkertaisuudessaan teesini on tämä: Dead Heart, in a Dead Worldista on vaikea löytää mitään vikaa. Sen kappalemateriaali on asteikolla 1-10 sijoitettavissa yhdentoista ja ysipuolen väliin. Se on täynnä informaatiota, mutta ei liiaksi vieraannuttaakseen kuulijan materiaalivyöryn alle. Jokainen soittaja hallitsee oman instrumenttinsa salat häikäisevästi, mutta kuitenkin he pelaavat poikkeuksetta yhteen - tarkoituksena luoda tunnelma, äänimaisema, johon upota, jonka mukana takoa nyrkkiä, ja, hetkittäin, itkeäkin. Jeff Loomisin kitaratyöskentelylle ei ole vertoja, mutta silti minulle levyn kirkkaimmin hohtava tähti on solisti Warrel Dane. Hän laulaa kaiken kuin jokainen sana olisi hänen sydäntään kuristava kahle, josta pääsee eroon vain välittämällä tunteen mahdollisimman autenttisesti kuulijoille.
Kappalemateriaalista ei tahdo löytää heikkoa lenkkiä, vaikka kuinka etsisi: Narcosynthesis läimäyttää riffi-infernon käyntiin tavalla, mistä muut bändit voivat vain keräillä leukojensa kappaleita lattialta; The Heart Collector saattaa olla eräs riipivimmistä ja raastavimmista balladinkaltaisista sävellyksistä kuunaan, mitä Danen ällistyttävä tulkinta tukee; The River Dragon Has Come saattaa olla levyn rankin kappale (ei nopein, vaan raskain); Believe in Nothing tarttuu takaraivoon kuin takaraivoon ja pakottaa ensikertalaisenkin laulamaan mukana; Dead Heart, in a Dead World muuttuu yhtäkkisesti bassolla soitetusta tunnelmoinnista The River Dragon Has Comen kaltaiseen myrskyyn; The Sound of Silencea ei tunnistaisi koveriksi, jos lyriikoita ei jäisi kuuntelemaan. Mutta yksi sävellys on kuitenkin, silti, yli kaiken - levyllä ja yleensä.
En pidä mitään "paras biisi ikinä" listaa mielessäni. Jos pitäisin, kuitenkin, listalla olisivat massiiviset eepokset kuten The Dante's Inferno (Iced Earth), A Farewell to Arms (Machine Head) ja kenties maailman paras yksittäinen sävellys, Blind Guardianin And Then There Was Silence - kaikki näistä kolmesta kappaleesta huitelevat kymmenen minuutin tuolla puolella. Nevermore ei tarvitse massiivista minuuttimäärää, vaan alle viiden minuutin sävellyksellä he rykäisevät itsensä tämän hypoteettisen listan piikkipaikalle, tai ainakin toiselle sijalle. We Disintegrate ei jätä mitään armoa, vaan se on, jos näin uskallan sanoa, lähellä täydellistä metallikappaletta. Sitä seuraava kappale, Inside Four Walls, tuntuu laimealta soittelulta, koska edeltävä sävellys oli niin käsittämättömän hyvä. Erityisesti kertosäe, jossa yksinkertaisista laulumelodioista punoutuu sietämättömän kaunis, ruma ja pysäyttävä kokonaisuus, on vertaansa vailla musiikissa yleensä.
Pysäyttävyys lieneekin paras sana kuvaamaan Dead Heart, in a Dead Worldia: kun kuulin sen ensikertaa, jouduin todella istumaan monttu auki vielä tunti levyn päättymisen jälkeen. Taisinpa tirauttaa tipan silmäkulmasta We Disintegraten kertosäkeen kuullessani. Levy on juuri niin hyvä.
Jos etsimällä etsisi, sanoisin, että ainoat miinuksenkaltaiset ovat sekava (joskin tunnelmaan sopiva) kansikuva sekä lyriikat. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: lyriikat Dead Heart, in a Dead Worldilla päihittävät mennen tullen 95%ia kaikesta metallilyriikasta, mutta juuri se viimeinen 5%ia, viimeinen puristus jää uupumaan. Danen tunteellinen laulu ei saavuta sitä viimeistä silausta loppuunsa hiotuilla sanoituksilla, mutta nyt kyllä etsin jotakin sellaista kritisoitavaa, jotta en vaikuttaisi täysin kritiikittömältä fanipojalta. Totuus on se, että Dead Heart, in a Dead World on paljon parempi kuin pystyn sitä tässä kuvailemaan tai hehkuttamaan. Se on paljon parempi, ja jokaisen metallisydämen on kerran edes koettava se, antauduttava sille vajaaksi tunniksi.
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Nasum - Human 2.0 (2000)
Kuten tuli jo Inhale/Exhalen kohdalla mainittua, en ymmärrä grindiä, ja tästä, varsin perustavanlaatuisesta syystä, en oikein käsittänyt edellä mainittua levyä. Se jäi riffikokoelmaksi vailla tolkkua. Voiko siis odottaa, että lämpenen poikkeuksellisesti, lähes käsittämättömästi Human 2.0lle? Ei, mutta kuitenkin vähän.
Human 2.0 on selvällä marginaalilla parempi levy, ainakin omissa korvissani: siinä on enemmän nyansseja, siinä on paremmin syvyyttä ja se tuntuu kokonaisuudelta, ei muodottamalta riffileviathanilta. Vieläkin kappaleet ovat liian lyhyitä muodostaakseen draamankaarta ja jos levyyn suhtautuu yhtenä pitkänä biisinä, tukehtuu informaation alle - perusasetelma ei siis ole muuttunut - mutta, kuten sanoin, tällä kertaa kaahaamisessa on jokin tolkku, suunta johon kruisaillaan. Esimerkiksi kakkosraita A Welcome Breeze of Stinking Air sisältää jopa jotakin rakenteeseen verrattavaa, tunnelmanvaihdoksia ja moniulotteisuutta. Tämän "massiivisen" vajaa kaksiminuuttisen perään läimähtää 28 sekuntia pitkä Fatal Search ja se punaisen langan tynkä, joka tarttui sormiini, karkaa.
En todellakaan tiedä, mitä muuta voisin sanoa Human 2.0sta - tämä on yksi tärkeimpiä syitä, miksi en ole kirjoittanut tätä tekstiä aiemmin. Olen todella yrittänyt kovasti päästä kuuntelukokemuksen herraksi, en levyn orjuuttamaksi vasalliksi, jonka ainoa toiminto on elää linnanherran jokaisen oikun mukana. Ja, kun grindistä on kyse, oikkujahan riittää: 38 minuuttia, 25 kappaletta. Siihen mahtuu monta oikkua.
Koska en muutakaan keksi, hehkutan oivallushetkeä, joka minulla oli levyn kanssa: tunnistin audiosamplen. Siinä yhdessä kappaleessa (en todellakaan muista missä, enkä tiedä onko se kappaleen alussa vai lopussa, joten en jaksanut etsiä) on puhepätkä, joka menee jotensakin näin: "You eat when we say you eat, you shit when we say you shit and you piss when we say you piss. You got that, you maggotdickmotherfucker?" Kuka tuntee elokuvan, hmm, hmm? Ei, se ei ole Full Metal Jacket, vaikka voisi hyvinkin kuvitella; totta puhuakseni se ei ole edes mistään sotaleffasta. Elokuva on, ei enempää kuin vähempää, maailman paras elokuva, eli Shawshank Redemption (Avain pakoon). Jos et tästä tekstistä mitään muuta sisäistänyt, ota tämä itseesi: jos Shawshank Redemption ei ole tuttu, katso se, ja vaikka se olisikin tuttu, katso se uudelleen. On se niin hyvä.
Human 2.0 on selvällä marginaalilla parempi levy, ainakin omissa korvissani: siinä on enemmän nyansseja, siinä on paremmin syvyyttä ja se tuntuu kokonaisuudelta, ei muodottamalta riffileviathanilta. Vieläkin kappaleet ovat liian lyhyitä muodostaakseen draamankaarta ja jos levyyn suhtautuu yhtenä pitkänä biisinä, tukehtuu informaation alle - perusasetelma ei siis ole muuttunut - mutta, kuten sanoin, tällä kertaa kaahaamisessa on jokin tolkku, suunta johon kruisaillaan. Esimerkiksi kakkosraita A Welcome Breeze of Stinking Air sisältää jopa jotakin rakenteeseen verrattavaa, tunnelmanvaihdoksia ja moniulotteisuutta. Tämän "massiivisen" vajaa kaksiminuuttisen perään läimähtää 28 sekuntia pitkä Fatal Search ja se punaisen langan tynkä, joka tarttui sormiini, karkaa.
En todellakaan tiedä, mitä muuta voisin sanoa Human 2.0sta - tämä on yksi tärkeimpiä syitä, miksi en ole kirjoittanut tätä tekstiä aiemmin. Olen todella yrittänyt kovasti päästä kuuntelukokemuksen herraksi, en levyn orjuuttamaksi vasalliksi, jonka ainoa toiminto on elää linnanherran jokaisen oikun mukana. Ja, kun grindistä on kyse, oikkujahan riittää: 38 minuuttia, 25 kappaletta. Siihen mahtuu monta oikkua.
Koska en muutakaan keksi, hehkutan oivallushetkeä, joka minulla oli levyn kanssa: tunnistin audiosamplen. Siinä yhdessä kappaleessa (en todellakaan muista missä, enkä tiedä onko se kappaleen alussa vai lopussa, joten en jaksanut etsiä) on puhepätkä, joka menee jotensakin näin: "You eat when we say you eat, you shit when we say you shit and you piss when we say you piss. You got that, you maggotdickmotherfucker?" Kuka tuntee elokuvan, hmm, hmm? Ei, se ei ole Full Metal Jacket, vaikka voisi hyvinkin kuvitella; totta puhuakseni se ei ole edes mistään sotaleffasta. Elokuva on, ei enempää kuin vähempää, maailman paras elokuva, eli Shawshank Redemption (Avain pakoon). Jos et tästä tekstistä mitään muuta sisäistänyt, ota tämä itseesi: jos Shawshank Redemption ei ole tuttu, katso se, ja vaikka se olisikin tuttu, katso se uudelleen. On se niin hyvä.
torstai 5. helmikuuta 2015
King Diamond - House of God (2000)
King Diamondin Voodoo oli heikko esitys - Kuninkaan omalla asteikolla. Siinä, kuten Mercyful Faten Dead Againilla (joka, myös, julkaistiin 1998), alkoi kuulua Kingin kahden bändin taakka. Koska Mercyful Fate jäi määrittelemättömän pitkälle (nyt 16 vuotta kestäneelle) tauolle, Kingille jäi enemmän aikaa panostaa "omaan" yhtyeeseensä, ja tauon alkamisen jälkeen ensimmäinen levy oli nyt käsiteltävä House of God.
Huokaiskaa helpotuksesta: se on tasonnosto, aivan kuten 9 oli Mercyful Fatelle. House of God ei yllä "The Eye"n tai Conspiracyn erinomaisuuteen - Abigailista puhumattakaan - mutta se huitaisee mennen tullen The Spider's Lullabyen ja Voodoon ohi; omissa kirjoissani House of God on jossakin The Graveyardin ja "THEM"in välillä. Muutama hieman fillerinomainen tai suorastaan erikoinen kappale, kaksi aivan sietämättömän hyvää biisiä ja nippu peruslaadukkaita King Diamond -veisuja - mitä muuta voi tavallinen kuolevainen toivoa?
Tarina saattaa tuntua jonkinasteiselta syrjäaskeleelta Kingin uralla: siinä missä Voodoo oli periaatteessa mukaelma Manaajasta USA:n Etelässä ja Abigail "vain" kummitustarina (okei, ontuva vertaus, koska Abigail on, kuten on tullut mainittua, maailman paras levy), House of God sijoittuu määrittelemättömään aikaan eteläiseen Ranskaan, jossa päähahmo seuraa sutta kirkkomaiseen rakennukseen - "Jumalan taloon". Susi osoittautuu paikan vartijaksi, hemaisevaksi pimuksi vielä kaupan päälle. Kuinka ollakaan, päähahmo rakastuu vartijamimmiin - pian tehdään sopimus, että nainen pääsee vapaaksi kirouksestaan elää ikuisesti yksin Jumalan talossa, ja päähahmo ottaa hänen paikkansa. Jäähyväiset naiselle ovat levyn puolivälissä, eli draamankaaren "point of no return"; tämän jälkeen päähahmo tutustuu uuteen kotiin, ja loppufinaali tapahtuu jalkojen alla katakombeissa, josta löytyy... No, jääköön yllätykseksi. Tarina on Kingin kertomukseksi poikkeava - tavallista vertauskuvallisempi ja suoranaisen kauhun sivuun työntävä (vaikka sitäkin on, hieman); taivas varjele, tämänhän voisi ottaa rakkaustarinana! Mutta minua se ei ole koskaan haitannut, sillä tarina on kerrottu kuninkaallisen komeasti, edeten (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) hyvin sävellyksestä toiseen. Tarinan taustalta löytyy Kingin kokema avioero, joten koko levy on luettavissa allegoriana tälle, mutta kertomus toimii myös ilman ennakkotietoa taustoista.
Sävellyksellisesti nostan esiin kaksi kappaletta positiivisessa ja negatiivisessa mielessä: levyn selvästi kaksi parasta kappaletta ovat House of God (jossa päähahmo rakastuu naiseen) ja päätösraita This Place Is Terrible (joka on järkyttävän aliarvostettu veisu!). Yhteistä näille kappaleille on Kingin uskomaton tulkinta, joka kannattelee molempia veisuja maaliviivan taa; ei sovi unohtaa Andy LaRocquen huikeita sooloja sekä House of Godin urkuja, tietenkään. Mutta, jos jollakin levyllä, niin House of Godilla Kuningas varastaa huomion - erityisesti This Place Is Terrible saattaa olla kokonaisuutena maestron uran parhaita yksittäisiä vokaalisuorituksia. Minulle levyn heikoimmat kappaleet ovat ensikuuntelusta asti olleet Black Devil sekä Just a Shad0w. Black Devil rakentuu yhden äärettömän yksinkertaisen riffin varaan ja sen käyttö voisi olla ovelakin, mutta kokonaisuus ei vain toimi; lisäksi on huomioitava, että se on levyn ainoa kappale, joka ei vie tarinaa millään muotoa eteenpäin ja sen metafora ("musta paholainen") ei toimi riittävästi ollakseen hyvä syväluotaus päähahmoon. Erikoisesti juuri Black Devil on valittu levyltä uudelle Dreams of Horror -kokoelmalle. Just a Shadow on vain tylsä biisi, that's all; olisin toivonut suorastaan klimaattisen Goodbyen jälkeen hävyttömän epätoivoista sävellystä, mutta Just a Shadow jää puolitiehen, kelvolliseksi mutta tarpeettomaksi veisuksi.
House of God on hyvä levy jopa King Diamond -asteikolla. Jos sen erilainen tarina ei häiritse ja muutamat fillerit eivät karkota, suosittelisin jokaisen yhtään Kuninkaan äänestä ja musiikista pitävän tarttuvan levyyn ensitilassa. Mutta älkää odottako uutta Abigailia... sen King teki vasta hieman myöhemmin, valitettavan kirjaimellisesti, if you know what I mean.
Huokaiskaa helpotuksesta: se on tasonnosto, aivan kuten 9 oli Mercyful Fatelle. House of God ei yllä "The Eye"n tai Conspiracyn erinomaisuuteen - Abigailista puhumattakaan - mutta se huitaisee mennen tullen The Spider's Lullabyen ja Voodoon ohi; omissa kirjoissani House of God on jossakin The Graveyardin ja "THEM"in välillä. Muutama hieman fillerinomainen tai suorastaan erikoinen kappale, kaksi aivan sietämättömän hyvää biisiä ja nippu peruslaadukkaita King Diamond -veisuja - mitä muuta voi tavallinen kuolevainen toivoa?
Tarina saattaa tuntua jonkinasteiselta syrjäaskeleelta Kingin uralla: siinä missä Voodoo oli periaatteessa mukaelma Manaajasta USA:n Etelässä ja Abigail "vain" kummitustarina (okei, ontuva vertaus, koska Abigail on, kuten on tullut mainittua, maailman paras levy), House of God sijoittuu määrittelemättömään aikaan eteläiseen Ranskaan, jossa päähahmo seuraa sutta kirkkomaiseen rakennukseen - "Jumalan taloon". Susi osoittautuu paikan vartijaksi, hemaisevaksi pimuksi vielä kaupan päälle. Kuinka ollakaan, päähahmo rakastuu vartijamimmiin - pian tehdään sopimus, että nainen pääsee vapaaksi kirouksestaan elää ikuisesti yksin Jumalan talossa, ja päähahmo ottaa hänen paikkansa. Jäähyväiset naiselle ovat levyn puolivälissä, eli draamankaaren "point of no return"; tämän jälkeen päähahmo tutustuu uuteen kotiin, ja loppufinaali tapahtuu jalkojen alla katakombeissa, josta löytyy... No, jääköön yllätykseksi. Tarina on Kingin kertomukseksi poikkeava - tavallista vertauskuvallisempi ja suoranaisen kauhun sivuun työntävä (vaikka sitäkin on, hieman); taivas varjele, tämänhän voisi ottaa rakkaustarinana! Mutta minua se ei ole koskaan haitannut, sillä tarina on kerrottu kuninkaallisen komeasti, edeten (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) hyvin sävellyksestä toiseen. Tarinan taustalta löytyy Kingin kokema avioero, joten koko levy on luettavissa allegoriana tälle, mutta kertomus toimii myös ilman ennakkotietoa taustoista.
Sävellyksellisesti nostan esiin kaksi kappaletta positiivisessa ja negatiivisessa mielessä: levyn selvästi kaksi parasta kappaletta ovat House of God (jossa päähahmo rakastuu naiseen) ja päätösraita This Place Is Terrible (joka on järkyttävän aliarvostettu veisu!). Yhteistä näille kappaleille on Kingin uskomaton tulkinta, joka kannattelee molempia veisuja maaliviivan taa; ei sovi unohtaa Andy LaRocquen huikeita sooloja sekä House of Godin urkuja, tietenkään. Mutta, jos jollakin levyllä, niin House of Godilla Kuningas varastaa huomion - erityisesti This Place Is Terrible saattaa olla kokonaisuutena maestron uran parhaita yksittäisiä vokaalisuorituksia. Minulle levyn heikoimmat kappaleet ovat ensikuuntelusta asti olleet Black Devil sekä Just a Shad0w. Black Devil rakentuu yhden äärettömän yksinkertaisen riffin varaan ja sen käyttö voisi olla ovelakin, mutta kokonaisuus ei vain toimi; lisäksi on huomioitava, että se on levyn ainoa kappale, joka ei vie tarinaa millään muotoa eteenpäin ja sen metafora ("musta paholainen") ei toimi riittävästi ollakseen hyvä syväluotaus päähahmoon. Erikoisesti juuri Black Devil on valittu levyltä uudelle Dreams of Horror -kokoelmalle. Just a Shadow on vain tylsä biisi, that's all; olisin toivonut suorastaan klimaattisen Goodbyen jälkeen hävyttömän epätoivoista sävellystä, mutta Just a Shadow jää puolitiehen, kelvolliseksi mutta tarpeettomaksi veisuksi.
House of God on hyvä levy jopa King Diamond -asteikolla. Jos sen erilainen tarina ei häiritse ja muutamat fillerit eivät karkota, suosittelisin jokaisen yhtään Kuninkaan äänestä ja musiikista pitävän tarttuvan levyyn ensitilassa. Mutta älkää odottako uutta Abigailia... sen King teki vasta hieman myöhemmin, valitettavan kirjaimellisesti, if you know what I mean.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Kalmah - Swamplord (2000)
Jokin Kalmahissa ärsyttää minua. En osaa sanoa tarkalleen mikä, mutta kun ei vain lähde, niin ei vain lähde. Kuulin yhtyeestä ensikertaa The Black Waltz -levyn aikoihin, jolloin törmäsin The Groan of Wind -kappaleeseen ja tykästyin. Biisi oli ja on hyvä - siinä on selkeä koukku, hyvä tekemisen meiniki ja paketti vain toimii. Mutta siltikään, vaikka ystäväni kovasti yhtyeestä innostui, jäin fanituksen ulkopuolelle?
Ostin Swamplordin varsin äskeittäin, noin puoli vuotta sitten. Se tuli samoissa kansissa kakkoslevy They Will Returnin kanssa, mikä on aina huono asia, vaikka hinta-laatu-suhde olisi miten huikea, koska levyistä toinen saattaa helposti jäädä tyystin vaille kuuntelua. Kalmah-kaksikon kanssa kävi niin, että kuuntelin ensin ajatuksella Swamplordin, totesin sen olevan "ihan jees", minkä jälkeen pyöräytin They Will Returnin, jonka totesin olevan "ihan jees, vähän ekaa parempi". Kumpaakaan levyä en ole kuunnellut kuin kourallisen kertoja tämän jälkeen; jos olen yrittänyt saada parempaa otetta yhtyeen tyylistä, olen kääntynyt paremman ensivaikutelman tehneen kakkoslevyn puoleen, mikä on ennestään jättnyt esikoislevyn pahempaan paitsioon.
Swamplord on jonkinsortin melodista black metalia - kuin Children of Bodomin varhaistuotantoa ilman sittä ynkkärunkkausta. Mutta, se mikä luultavasti on "antipatiani" (ei minulla ole mitään Kalmahia vastaan, en vain pääse perille yhtyeen perimmäiseen ideaan) taustalla, on kappaleiden koukuttomuus. Siis kyllähän kaikenlaisia koukuiksi tarkoitettuja heittoja levyllä on - melkein jokaisessa kappaleessa on omansa - mutta ainuttakaan niistä en pystynyt tuomaan mieleeni kuunneltuani levyn, vaikka kuinka yrittäisin paneutua kuunteluun. Ei niin ei, okei? Tyylillinen ratkaisu voisi olla suorastaan fantastinen ja esimerkiksi Black Roijan akustinen osio toimii komeana taukona draamankaaressa, mutta kun kokonaisuus ei toimi. Minulla ei ole kertaakaan tullut sitä fiilistä, että tahtoisin heti perään kuunnella levyn uudestaan.
Ja juuri tuossa piilee ongelmani Kalmahin kanssa: vaikka kappaleet yksitellen kuunneltuina toimisivatkin ja tietyt hetken eripuolilla levyä ovat kuinka passeleita, kokonaisuus, levy itse, jää pahasti muodottomaksi, vaille varsinaista tarttumapintaa. Kuten aina, on hyvin mahdollista, että tämä johtuu enemmän minusta kuin levystä itsestään, sillä Kalmahin kaksi ensimmäistä levyä nauttivat suoranaista kulttisuosiota: MetalStrom.net:issä niiden arvosanat ovat erittäin korkeat 8.6 ja 8.5, ja vastaavasti Metal-Archives.com:issa 91% (yhdeksän arvostelua) ja 92% (seitsemän arvostelua). Jos siis epäilet, että saattaisit pitää Kalmahista, hyvä, koska luultavasti pidätkin, mutta älä silti odota, että olen kanssasi euforiassa, tanssimassa nilkat seisovassa suovedessä.
Ostin Swamplordin varsin äskeittäin, noin puoli vuotta sitten. Se tuli samoissa kansissa kakkoslevy They Will Returnin kanssa, mikä on aina huono asia, vaikka hinta-laatu-suhde olisi miten huikea, koska levyistä toinen saattaa helposti jäädä tyystin vaille kuuntelua. Kalmah-kaksikon kanssa kävi niin, että kuuntelin ensin ajatuksella Swamplordin, totesin sen olevan "ihan jees", minkä jälkeen pyöräytin They Will Returnin, jonka totesin olevan "ihan jees, vähän ekaa parempi". Kumpaakaan levyä en ole kuunnellut kuin kourallisen kertoja tämän jälkeen; jos olen yrittänyt saada parempaa otetta yhtyeen tyylistä, olen kääntynyt paremman ensivaikutelman tehneen kakkoslevyn puoleen, mikä on ennestään jättnyt esikoislevyn pahempaan paitsioon.
Swamplord on jonkinsortin melodista black metalia - kuin Children of Bodomin varhaistuotantoa ilman sittä ynkkärunkkausta. Mutta, se mikä luultavasti on "antipatiani" (ei minulla ole mitään Kalmahia vastaan, en vain pääse perille yhtyeen perimmäiseen ideaan) taustalla, on kappaleiden koukuttomuus. Siis kyllähän kaikenlaisia koukuiksi tarkoitettuja heittoja levyllä on - melkein jokaisessa kappaleessa on omansa - mutta ainuttakaan niistä en pystynyt tuomaan mieleeni kuunneltuani levyn, vaikka kuinka yrittäisin paneutua kuunteluun. Ei niin ei, okei? Tyylillinen ratkaisu voisi olla suorastaan fantastinen ja esimerkiksi Black Roijan akustinen osio toimii komeana taukona draamankaaressa, mutta kun kokonaisuus ei toimi. Minulla ei ole kertaakaan tullut sitä fiilistä, että tahtoisin heti perään kuunnella levyn uudestaan.
Ja juuri tuossa piilee ongelmani Kalmahin kanssa: vaikka kappaleet yksitellen kuunneltuina toimisivatkin ja tietyt hetken eripuolilla levyä ovat kuinka passeleita, kokonaisuus, levy itse, jää pahasti muodottomaksi, vaille varsinaista tarttumapintaa. Kuten aina, on hyvin mahdollista, että tämä johtuu enemmän minusta kuin levystä itsestään, sillä Kalmahin kaksi ensimmäistä levyä nauttivat suoranaista kulttisuosiota: MetalStrom.net:issä niiden arvosanat ovat erittäin korkeat 8.6 ja 8.5, ja vastaavasti Metal-Archives.com:issa 91% (yhdeksän arvostelua) ja 92% (seitsemän arvostelua). Jos siis epäilet, että saattaisit pitää Kalmahista, hyvä, koska luultavasti pidätkin, mutta älä silti odota, että olen kanssasi euforiassa, tanssimassa nilkat seisovassa suovedessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)