Kunnes Floor Jansen liittyi yhtyeeseen. Kaikki muuttui: hankin Imaginaerumin, piakkoin perään Oncen, Century Childin ja Dark Passion Playn - Wishmasterin olin saanut yläasteikäisenä joululahjaksi. Imaginaerum räjäytti tajunnan, ei pääse mihinkään: monipolvinen, erittäin hyvin soitettu ja laulettu sekä oikealla tavalla suuri levy. Sen vanavedessä tutustuin myös muuhun yhtyeen tuotantoon avoimemmin mielin, ja nyt olen sitä mieltä, että vuoden 2015 kiinnostavimpien levyjen joukossa on Beyond the Red Mirrorin (joka julkaistiin jo), Unholy Saviourin (joka julkaistiin jo) ja Diablon toivottavasti julkaistavan kutoslevyn lisäksi Endless Forms Most Beautiful, joka julkaistaan maaliskuun lopussa. Ainakin Élan toimii.
Wishmasteriin, juujuu. Oncen julkaisun aikoihin muuan kaverini kiroili kuinka Nightwish oli muuttunut "selloutiksi", koska levyllä oli Wish I Had an Angel ja "joku vitun Nemo". Trve hevari sänkikarvoihinsa hän jatkoi mutinaa siitä, kuinka Nightwish oli ollut rehellinen ja hyvä power metal -yhtye kolmella ensimmäisellä levyllään (sellout oli alkanut Century Childin myötä), ja kolmesta ensimmäisestä levystä paras oli Wishmaster. Tämän lausunnon jälkeen pyysin käsiteltävää levyä joululahjaksi ja sainkin, kuten on käynyt selväksi.
Tuomas Holopaisen sävellystaito on aina ollut huikealla tasolla, siitä ei pääse mihinkään. Hän on erittäin taivata musiikillinen dramaturgi, joka kutoo sellaista tunteiden ja tunnelmien verkkoja, että harva muu yhtye tai säveltäjä pystyy moiseen. Wishmasterin alkupuolella tämä käy parhaiten selväksi: She's My Sin, Wanderlust, The Kinslayer sekä Wishmaster ovat erinomaisia veisuja, vaikka muutkaan eivät ole sävellysteknisesti heikkoja, millään mittarilla.
Nyt suoritan pyhäinhäväistyksen. Be very afraid.
En ole koskaan pitänyt Tarja Turusen laulusta. Hän on mielestäni liian yksiuloittenen, tylsä ja, paremman sanan puutteessa, munaton solisti. Kaikki kappaleet, kuinka suuresti rymisevät ja pauhaavat tahansa, kutistuvat monotonisen tulkinnan takia vain ihan kelvollisiksi veisuiksi. En sano tätä provosoidakseni tai ollakseni erilainen erilaisuuden takia (mikä, ironista kyllä, ei ole kovin erilaista), vaan olen aivan vilpittömästi tätä mieltä. Ensimmäinen solisti, joka kykeni tarjoamaan Holopaisen sävellyksille niiden tarvitsemaa tulkinnallista syvyyttä, oli Marco Hietala, joka oli Floorin tuloon asti Nightwishin heittämällä paras solisti - enää en ole niin varma kannastani. Wishmaster etenkin tarvitsisi todella laadukkaan, lujaan ja pauhaavaan tulkintaan kykenevän solistin, jollainen Turunen ei, valitettavasti, ole.
Nyt voitte heittää ne mädät hedelmät niskaani. Menen itse kuuntelemaan Floorin livevetoja Ghost Love Scoresta ja Ever Dreamistä, sillä välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti