Resurrection kuulostaa erittäin hyvältä, samaan aikaan modernilta ja vanhakantaiselta Venomilta; soundi on raskas ja hiouttu, mutta ei turhanpäiten kiilloteltu ja puunailtu. Cronos ärjyy kuin nuori mies (ja lyriikat ovat juuri niin typeriä kuin nuorella miehellä, tai vanhalla, kun Cronos on kyseessä), Mantasin riffit rouhivat ja repivät sekä kappalemateriaali pysyy soiton matkassa mukana. Levyn suurin heikkous on sen liiallinen mitta: 14 biisiä ja about tunti ovat vain liikaa; muutaman biisin karsinnalla käsillä olisi vieläkin parempi paketti.
Miksi Resurrection ei ole Venom- ja metalli-fanien keskuudessa kovemmassa huudossa, miksi sitä ei nosteta esiin, kun puhutaan onnistuneista comeback-levyistä (oke, Cast in Stone oli "se virallinen comeback-lätty, mutta kuitenkin)? Luulen, että suurin syy on juurikin menneisyyden painolasti: koska yhtye teki kolme kaikkien aikojen tärkempien metallilevytysten listalla korkeilla sijoilla olevaa tekelettä, kaikki tulevat levyt, kuinka hyvät, kuinka kaukana ajallisesti ja tyyllisesti aiemmista tahansa, vertautuvat klassikoihin. Bändi, vaikka jäljellä ei olisi kuin yksi alkuperäisjäsen, tekisi mitä, he ovat aina "niitä tyyppejä, jotka tekivät sen-ja-sen silloin joskus". Katsokaa vaikka mitä kävi The Waste Landille ja Temple of Icelle (kommentoimatta levyjen tasoa millään tavalla): Venom, pioneeri, taantui lämmittelemään B-luokan rässibändejä pikkuklubeilla, muutamalle sadalle ihmiselle.
Kunpa Venom olisi jatkanut Resurrectionin tyylin hienojalostamista entisestään. Kunpa Mantas olisi jäänyt bändiin, tekemään yhteistyötä Cronoksen kanssa. Kunpa Venom olisi hyväksynyt sen, että he eivät voi enää koskaan tehdä uutta Black Metalia, vaikka nimeäisivät levynsä samalla tavalla, sanojen järjestystä vaihtaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti