Huokaiskaa helpotuksesta: se on tasonnosto, aivan kuten 9 oli Mercyful Fatelle. House of God ei yllä "The Eye"n tai Conspiracyn erinomaisuuteen - Abigailista puhumattakaan - mutta se huitaisee mennen tullen The Spider's Lullabyen ja Voodoon ohi; omissa kirjoissani House of God on jossakin The Graveyardin ja "THEM"in välillä. Muutama hieman fillerinomainen tai suorastaan erikoinen kappale, kaksi aivan sietämättömän hyvää biisiä ja nippu peruslaadukkaita King Diamond -veisuja - mitä muuta voi tavallinen kuolevainen toivoa?
Tarina saattaa tuntua jonkinasteiselta syrjäaskeleelta Kingin uralla: siinä missä Voodoo oli periaatteessa mukaelma Manaajasta USA:n Etelässä ja Abigail "vain" kummitustarina (okei, ontuva vertaus, koska Abigail on, kuten on tullut mainittua, maailman paras levy), House of God sijoittuu määrittelemättömään aikaan eteläiseen Ranskaan, jossa päähahmo seuraa sutta kirkkomaiseen rakennukseen - "Jumalan taloon". Susi osoittautuu paikan vartijaksi, hemaisevaksi pimuksi vielä kaupan päälle. Kuinka ollakaan, päähahmo rakastuu vartijamimmiin - pian tehdään sopimus, että nainen pääsee vapaaksi kirouksestaan elää ikuisesti yksin Jumalan talossa, ja päähahmo ottaa hänen paikkansa. Jäähyväiset naiselle ovat levyn puolivälissä, eli draamankaaren "point of no return"; tämän jälkeen päähahmo tutustuu uuteen kotiin, ja loppufinaali tapahtuu jalkojen alla katakombeissa, josta löytyy... No, jääköön yllätykseksi. Tarina on Kingin kertomukseksi poikkeava - tavallista vertauskuvallisempi ja suoranaisen kauhun sivuun työntävä (vaikka sitäkin on, hieman); taivas varjele, tämänhän voisi ottaa rakkaustarinana! Mutta minua se ei ole koskaan haitannut, sillä tarina on kerrottu kuninkaallisen komeasti, edeten (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) hyvin sävellyksestä toiseen. Tarinan taustalta löytyy Kingin kokema avioero, joten koko levy on luettavissa allegoriana tälle, mutta kertomus toimii myös ilman ennakkotietoa taustoista.
Sävellyksellisesti nostan esiin kaksi kappaletta positiivisessa ja negatiivisessa mielessä: levyn selvästi kaksi parasta kappaletta ovat House of God (jossa päähahmo rakastuu naiseen) ja päätösraita This Place Is Terrible (joka on järkyttävän aliarvostettu veisu!). Yhteistä näille kappaleille on Kingin uskomaton tulkinta, joka kannattelee molempia veisuja maaliviivan taa; ei sovi unohtaa Andy LaRocquen huikeita sooloja sekä House of Godin urkuja, tietenkään. Mutta, jos jollakin levyllä, niin House of Godilla Kuningas varastaa huomion - erityisesti This Place Is Terrible saattaa olla kokonaisuutena maestron uran parhaita yksittäisiä vokaalisuorituksia. Minulle levyn heikoimmat kappaleet ovat ensikuuntelusta asti olleet Black Devil sekä Just a Shad0w. Black Devil rakentuu yhden äärettömän yksinkertaisen riffin varaan ja sen käyttö voisi olla ovelakin, mutta kokonaisuus ei vain toimi; lisäksi on huomioitava, että se on levyn ainoa kappale, joka ei vie tarinaa millään muotoa eteenpäin ja sen metafora ("musta paholainen") ei toimi riittävästi ollakseen hyvä syväluotaus päähahmoon. Erikoisesti juuri Black Devil on valittu levyltä uudelle Dreams of Horror -kokoelmalle. Just a Shadow on vain tylsä biisi, that's all; olisin toivonut suorastaan klimaattisen Goodbyen jälkeen hävyttömän epätoivoista sävellystä, mutta Just a Shadow jää puolitiehen, kelvolliseksi mutta tarpeettomaksi veisuksi.
House of God on hyvä levy jopa King Diamond -asteikolla. Jos sen erilainen tarina ei häiritse ja muutamat fillerit eivät karkota, suosittelisin jokaisen yhtään Kuninkaan äänestä ja musiikista pitävän tarttuvan levyyn ensitilassa. Mutta älkää odottako uutta Abigailia... sen King teki vasta hieman myöhemmin, valitettavan kirjaimellisesti, if you know what I mean.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti