Nile - Black Seeds of Vengeance (2000)

Black Seeds of Vengeance on ollut mielestäni aina jonkinsortin välityö Nilen tuotannossa. Vaikka en tykästynyt Amongst the Catacombs of Nephren-Kahan kuin vasta tämän blogin kirjoittamisen myötä, Black Seeds of Vengeancesta saamani ensivaikutelma ei ole muuttunut: se ei ole samanlainen lähes pohjaton monipuolisuuden kaivo, josta löytyvät sekä hyvä tekninen death metal että itämaiset elementit sulassa sovussa, mutta toisaalta se ei myöskään yllä samalla oivaltavuuden asteelle kuin yhtyeen myöhemmät tuotokset, etenkin Annihilation of the Wicked tai In Their Darkend Shrines.

Mutta ei käy kieltäminen, etteikö Black Seeds of Vengeance olisi hyvä death metal -levytyksenä: Nilen tekninen death metal on aina ollut päänmitan monien muiden Suffocationista ja Morbid Angelista sikiävien bändien yläpuolella. Esimerkiksi nimikappale Black Seeds of Vengeance on tehokas rypistys, jossa mätkitään kuulijaa päähän kakkosnelosella, josta on lyöty läpi yhdeksän tuuman rautanaula. Sama pätee myös vaikkapa Masturbating the War-Godia tai Deflailing the Gates of Ishtaria.

En usko olevani ainoa, tosin, joka haluaa Nileltä muutakin kuin hyvää teknistä death metalia, ja siinä juuri Black Seeds of Vengeance epäonnistuu: se ei anna yhtä selkeää kuvaa muinaisegyptiläisistä sotajoukoista marssimassa aavikolla, tai krokotiilipäisitä jumalpatsaista, tai mitä ikinä. Kyllä, elementtejä lähi-idän musiikista on paljonkin; erikoisia soittimia, sotarumpumaisia rytmejä ja hyvin epälänsimaista laulua käytetään siellä-täällä levyllä, mutta tällä kertaa ne tuntuvat enemmän gimmickiltä, mainoskikalta, kuin kiinteältä osalta musiikkia itseään. Siinä missä Amongst the Catacombs of Nephren-Kan äänimaailma vaati egyptiläisiä soittimia - kuvitelkaapa The Howling of Jinn ilman sitä alkuhoilausta, niin ymmärrätte paremmin mitä tarkoitan - mutta Black Seeds of Vengeancella soittimet tunuvat päälleliimatuilta, väkisin mukaan ängetyiltä.

Merkittäviä poikkeuksia kuitenkin on; erityisesti yhdeksänminuuttinen To Dream of Ur, joka on mielestäni heittämällä levyn paras veisu, niin Nilen kappaleena kuin kappaleena yleensäkin. Se taitaa olla ainoa hetki levyllä, jolloin todella uskon Nilen tarjoavan minulle kuvaa muinaisegyptiläisestä mytologiasta tai toimivan soundtrackina Sinuhe, egyptiläiselle. Toki ne pariminuuttiset instrumentaalit ovat mukavia tunnelmapaloja, mutta ne tuntuvat irrallisilta, eikä lähi-itätematiikka ole upotettu death metaliin, vaan jätetty instrumentaalien osaksi.

Kaikesta nurinasta huolimatta Black Seeds of Vengeance on hyvä levy; kuuntelen sen koska vain mieluummin kuin melkein minkä tahansa Cannibal Corpsen tismalleen keskenään samalta kuulostavan tekeleen tai taas uuden Suffocation-imitaattorin tekeleen. Black Seeds of Vengeance on joidenkin fanien mielestä Nilen paras levy - vähintäänkin osa nousevaa kaarta, joka kulminoituu Annihilation of the Wickediin - joten kenties tahdot tehdä omat päätöksesi, punnita muidenkin mielipidettä. Ja tiedät kuinka se tehdään, eikö niin? Aivan, aivan, kuuntelemalla levy itse.

P.S. Khetti Satha Shemsu on hauska, mutta jälleen irrallinen egytiläinen veisu death metalin ulkopuolella.