Children of Bodom - Follow the Reaper (2001)

Jokaisella aidolla metallisydämellä on oma musiikillisen ymmärryksen "Big Bang", piste ajassa, josta kaikki, myös aika itse, alkoi ja jota seurasi eksponentiaalinen kasvu, tietoisuuden laajentuminen uusille aloille. Se on se hetki, jolloin ymmärtää, että tämä se on, tätä minä haluan kuunnella, aina, koska tämä on parasta ja koska tätä minä olen, piste. Jossakin välissä kysymys "miksi en ole koskaan aiemmin kuunnellut tätä?" tulee esiin, mutta se on irrelevanttia, koska Big Bangin jälkeen olet siellä, perillä. Yleensä metalli löydetään teini-iän kynnyksellä, yhdentoista ja kahdentoista ikävuoden paikkeilla - siihen haarukkaan minunkin Big Bang osuu. Taisin olla yksitoista, koska muistan saaneeni kaksitoistavuotissynttärilahjaksi kaksi Iron Maidenin levyä, joten siinä välissä olin löytänyt jo totuuden - puhumattakaan, että ala-asteen päättyessä, pukeuduin kevätjuhlassa Children of Bodomin bändipaitaan (siihen, missä on outo koura kurkottamassa, ja selässä lukee jotakin loputtomasta bilettämisestä - varsin outoa ala-asteikäiselle nulikalle, mutta siinä ei ollut viikatemiestä, mikä oli äidilleni tärkeää tuohon aikaan, mutta en usko hänen enää panevan pahakseen), joka on yhä tallessa.

Jaa mikäkö tuo totuus oli? Se oli kotikoneella poltettu (ajalta, jolloin varsin harvoissa tietokoneissa oli polttava levyasema) kappale Children of Bodomin kolmoslevyä, Follow the Reaperia, jonka kannen värit olivat käänteiset (eli musta-sinisen sijasta kansi oli valko-oranssi). Ilman tuota levyä en kirjoittaisi tätä blogia ja voi hyvinkin olla etten kuuntelisi metallia sen enempää kuin mitä radiosta (tuosta iljetyksestä) työmatkoilla kuulisin; ilman tuota levyä saattaisin olla hyvinkin erilainen ihminen, myös musiikkimaun ulkopuolelta. En aio tässä mennä nyyhkytarinaan kuinka metalli valoi epävarmaan ja hiljaiseen pojannulikkaan itseluottamusta ja "vitut mä teidän mielipiteistä" -asennetta, mutta totta se on: olin aiemmin liian kohtelias, liian kiltti, liian laumasielu, mutta vähitellen nostin keskisormen (henkisesti ja fyysisesti) pystyyn ja ilmaisin, että jos tämä, mitä olen, ei kelpaa, olette ansainneet lupani painua vaikkapa oikein lämpöiseen soppeen omaan peräsuoleen. Olen edelleen kohtelias, kiltti ja laumasielukin tarpeen vaatiessa, mutta muutos arasta nulikasta teini-ikäisen uhmakkaan kautta aikuisen itsevarmaan käynnistyi eräänä iltapäivänä kohta viisitoista vuotta sitten.

Sain naapuriltani Juholta lainaan yllämainitun levyn. Kannen värit olivat väärin, mutta silti kuvassa viikatemiehestä, toinen käsi erikoisesti sivulle ojennettuna ja toinen viikatteen vartta puristaen, vangitsi mieleni, pakotti mielikuvituksen liikkeelle: minkälaista musiikkia näin synkkä (vaikka kuva tosiaan oli valko-oranssi, eli varsin kirkas) voisi edustaa? Minulla oli huoneessani mankka, jolla kuuntelin lähinnä videopelaamiseni taustalla radiota, niitä kaikkein geneerisimpiä hittimusiikkikanavia a'la KissFM, ja joitakin yksittäisiä levyjä, jotka sillä hetkellä sattuivat edustamaan sen viikkoista musiikkimakuani. Napsautin kannen auki, iskin Children of Bodomin levyn sisään ja painoin play'ta.

Sitten se tapahtui. Big Bang. Katosin, ilmestyin takaisin uudelleen, jonakin muuna, parempana. Tietoisuuteni laajeni. Opin tuntemaan itseäni paremmin ensitahtien aikana, puhumattakaan seuraavasta noin kolmesta vartista. Minun oli tehtävä jotain, annettava musiikin virrata lävitseni, ja ainoa, mitä osasin tehdä, oli heilua - tulee muistaa, että kuuntelin ennen Big Bangia kaikkea sitä tyhjää radiolistapoppia, mistä sanouduin sittemmin irti, joten tanssimisen kaltainen heiluminen oli ainoa järkevä liiketapa, jolla saatoin elää musiikin mukana.

Heiluttuani ja huidottuani hetken - kahden tai kolmen kappaleen ajan - avasin huoneeni oven. Äitini seisoi eteisessä, muutaman metrin päässä huoneeni ovelta, lattiaa lakaisten. Hän kääntyi katsomaan suuntaani, räväkästi auennutta ovea kohti. Huoneestani kantautui musiikki eteiseen; virnistin. "Tästä mä tykkään!" ilmoitin, kovaan ääneen, pölmistyneelle äidilleni, kunnes suljin oven ja palasin huoneeseen, jossa jatkoin valaistumisen kokemista.

Kukaan ei häirinnyt minua kolmevarttisen aikana. Oli olemassa vain minä, musiikki ja valko-oranssi viikatemies. Kun levy loppui, aloitin kuuntelun alusta; sen jälkeen kävin syömässä, tuskin kyeten istua penkillä kauhoessani sapuskaa naamariin, ja palasin puolinälkäisenä huoneeseeni kuuntelemaan levyn vielä kolmesti sen päivän aikana. Saman viikon aikana minun piti päästä Prismaan (on voinut olla myös Anttila tai Citymarket, en muista, mutta Hatebreederin ostin lähiviikkoina Prismasta) ostamaan tuo mystinen levy, Follow the Reaper.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli, kuten olisi houkuttelevaa sanoa, historiaa. Mutta se ei ollut historiaa, koska sitä ei kirjoitettu mihinkään ylös - korkeintaan sieluuni, mutta sen lukeminen lähdekriittisesti onkin sitten tyystin toinen juttu - vaan se oli elämää. Kasvamista, aikuistumista. Jos jokaisen elämässä olisi yksi "point-of-no-return", kuten elokuvissa, romaaneissa ja kaikissa muissa elämää mukalevissa luomuksissa, minulle Big Bang oli se, koska kaikki - tai ainakin paljon - mitä siitä seurasi, oli tuon levyn ansiota. Ehkä olisin mennyt yliopistoon opiskelemaan historiaa muutenkin, ehkä olisin innostunut lukemisesta ja kirjoittamisesta ilman metallia (vaikka tähänkin liitty yksi musiikkiliitteinen tarina, joka jääköön toiseen kertaan), mutta se henkilö olisi ollut hyvin, hyvin erilainen.

Onko Follow the Reaper hyvä levy? Entä huono? En tiedä. En pysty sanomaan, koska kuulen jokaisesta nuotista sen hetken, jolloin maailmani pysähtyi kolmeksi vartiksi. Ei sille voi asettaa arvosanaa.