Puhtaalla musiikillis-historiallisella spekulaatiolla ja analyysilla olen valmis väittämään, että Nevermoressa oli loppuvaiheessa kaksi klikkiä, kaksi eri suuntiin vetävää voimatekijää. Yhtyeessä oli aina kaksi pääsäveltäjää, joiden yhteinen visio loi yhden hienoimmista levyistä koskaan... sekä muita erittäin onnistuneita levytyksiä. Warrel Dane ja Jeff Loomis tekivät yhdessä käytännössä koko Nevermoren diskografian, vaikka muillekin jäsenille on herunut sävellys- ja sovituskredittejä aika-ajoin. Kun Danen ja Loomisin yhteistyö toimi ja visio oli yhteneväinen, syntyi levyjä kuin Dead Heart, in a Dead World sekä This Godless Endeavor; kun yhteistyö ja visio vetivät toisiin suuntiin, syntyi kaksi soolouraa ja yhtyeen monipuolisen diskografian musta lammas.
This Godless Endeavor oli levy, johon kaikki olivat tyytyväisiä - niin fanit, kriitikoit kuin muusikot itsekin. Mutta se oli myös niin hyvä levy, että jätkillä täytyi olla kovat paineet lähteä tekemään jatkoa sille, joten he ottivat hieman etäisyyttä bändiin löytääkseen uuden tulokulman musiikkiin. Jeff Loomis katosi progeilun syövereihin ja teki instrumentaaleja soololevyjä, joista on iloa vain minua kovemmille soitinrunkkareille; Dane puolestaan löi (platonisesti) hynttyyt yhteen Soilworkissakin on/off-suhteella vaikuttaneen Peter Wichersin kanssa ja teki onnistuneen mutta yksiuloitteisen soololevyn, jossa fokuksessa oli tarttuvuus ja, verrattuna Nevermoren materiaaliin, minimalismi. Kun soolotauot oli pidetty ja uutta Nevermore-levyä piti alkaa työstää, Danen ja Loomisin visiot siitä, miltä Nevermoren pitäisi soundata eivät enää kohdanneetkaan: Loomis tahtoi progempaa, Dane tarttuvampaa.
Se, mitä tuo sessio tuotti, oli The Obsidian Conspiracy, joka yrittää olla samaan aikaan progea Nevermorea että tarttuvaa Danen soolomatskua. Kappaleet ovat lyhyehköjä, siellä neljän minuutin tietämillä, ja vaikka riffeissä on loomismaista koukeroisuutta, suurin painoarvo on kertosäkeillä ja melodioilla, koukuilla. Kyllä, joku Moonrise on hieno biisi täynnä kiemurtelevaa riffiä, mutta se on rakennettu hyvin perinteisen rock/pop-kaavan mukaisesti. Tämä pätee, lähtökohtaisesti, koko levyyn: vaikka osioita olisi kuinka monta, kappaleet kulkevat peruskaavalla intro-säe-bridge-kertsi-säe-bridge-kertsi-soolo-kertsi-kertsi. Vertaa tätä vaikkapa Borniin, josta moista yleistystä ei voi tehdä, edes suuntaa-antavasti. Sitten on tapaus Emptiness Unobstructed, joka on, let's face it, ihan tyypillinen kolmen (vai neljän?) soinnun rockralli. Vastapainona on levyn nimikkobiisi, joka on rankinta Nevermorea Bornin ohella.
Ei The Obsidian Conspiracy huono levy ole - oikeastaan pidän siitä melkoisesti - mutta ymmärrän ihmisten tyytymättömyyden siihen. Levy ei ole This Godless Endeavor 2.0 tai Dead Heart... 2.0, vaan toinen tulokulma yhtyeen musiikkiin ja hyvin ristiriitainen kuuntelukokemus. Ristiriitaisuudesta syntyy kiinnostava jännite, minkä kautta levyä on mielenkiintoista kuunnella, mutta kenties se on tarkoitukseton kahden musiikillisen primus motorin eturistiriita. Ei ihme, että Loomis lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen ja on sittemmin liittynyt Arch Enemyyn, jossa (veikkaisin) hänen sävellysvastuunsa rajoittuu sooloihin. Dane pisti Nevermoren telakalle ja on jatkanut soololevynsä ja Nevermoren tyylien sekoittamista naftaliinista kaivetun Sanctuaryn levyllä. Puhutaan siitä myöhemmin.
P.S. Jos se jäi joltakulta epäselväksi, tämä teksti perustuu analyyttiselle spekulaatiolle, jota en tue mihinkään haastatteluun tai jäsenten sanomisiin. Pohjana on pelkästään järkeilyni ja arvailuni. Älkää siis ottako tätä totena, vaan pelkkänä huonosti perusteltuna spekulaationa.
maanantai 26. joulukuuta 2016
torstai 15. joulukuuta 2016
Motörhead - The Wörld Is Yours (2010)
Minun Motörhead-kuumeeni ei ota laantuakseen. Olen tullut kahmineeksi levyhyllyyn jo runsaan siivun yhtyeen diskografiaa, ja jokaisen levykauppareissun myötä yksi kiekko löytää tiensä edeltävien viereen ja väliin. Jokusia puuttuu - etenkin kaikki Bastardsin ja Hammeredin välissä julkaistut - mutta paljon on tullut tosiaan keräiltyä, etenkin 2000-luku on We Are Motörheadia lukuun ottamatta täysin hallussa. Vielä on siis kaksi Motörhead-tekstiä luvassa, tämän jälkeen.
Totuus on, että minulla ei ole juuri mitään sanottavaa The Wörld Is Yoursista: se on yksi 2000-luvun Motörhead-levytys muiden joukossa. Ei huono, mutta ei myöskään erinomainen, muutamia kerrassaan häikäiseviä biisiyksilö lukuun ottamatta. Born to Lose on yksi bändin parhaita avausralleja, Brotherhood of Man päräyttää metallisimman biisin pitkään toviin ja musavideolohkaisuksi valittu Get Back in Line koukuttaa lehmänkellollaan (joka on, erikoisesti, leikattu sinkkuversiosta kokonaan pois). Muuten meno on sitä samaa räminää kuin aina aiemminkin, hyvässä ja pahassa ja kun Motörheadista puhutaan, pahakin on oikeasti hyvää. Ei Lemmy lähtenyt mitään uutta suuntaa bändilleen ottamaan vuonna 2010, mutta vittuako sitä olisi tehty, oikeasti? Kuka olisi halunnut kuulla Motörhead 2.0:n, joka jatsailee ja tunnelmoi eteeripöllyissä? Vitut siitä: antakaa mulle Lemmy mölyämässä rokista, naisista ja kapinallisuudesta, heittäkää joukkoon suoraviivaiset riffit, helvetillinen groove sekä, tietenkin, se basso, niin enempää ei tarvita, homma on paketissa.
The Wörld Is Yours on juuri niin hyvä levy, kuin Motörheadilta vuosimallia 2010 sopiikin odottaa. Se on samalla myös levy, jota ei voi suositella ensikokeiluksi yhtyeen suuntaan. Pidän kiinni siitä, että paras kanava Lemmyn nerouteen on Kiss of Death tai Bastards, koska ne tuntuvat levyina tuoreemmilta ja idearikkaammilta kuin vaikkapa The Wörld Is Yours tai melkein mikä tahansa muu 2000-luvun levytys. Toisaalta klassikoissa (vuosien 1979 ja 1980 tuotokset) on se vaara, että ne antavat vinoutuneen kuvan yhtyeen koko diskografiasta: vanha kansanviisaus tietää sanoa, että vaikka Kings of Metal on Manowarin paras levy, se ei ole paras levy aloittaa Manowar-diggailua (vaan parempi olisi jättää koko diggailu väliin, niin ankea bändi on kyseessä), koska se antaa epäreilut vaatimukset kaikille muille yhtyeen tuotoksille. Samasta syystä iskisin orastavalle Motörhead-diggarille käteen ei yhtä puhkisoitetun ja -kuunnellun levyn, vaan jonkin sellaisen, mikä tarjoaa uutta ja on laadultaan riittävän kova, kenties, odottamatta, kovin. Eli, käytännössä, Kiss of Deathin tai Bastardsin.
Ei kai mulla muuta. Born to lose, live to win.
Totuus on, että minulla ei ole juuri mitään sanottavaa The Wörld Is Yoursista: se on yksi 2000-luvun Motörhead-levytys muiden joukossa. Ei huono, mutta ei myöskään erinomainen, muutamia kerrassaan häikäiseviä biisiyksilö lukuun ottamatta. Born to Lose on yksi bändin parhaita avausralleja, Brotherhood of Man päräyttää metallisimman biisin pitkään toviin ja musavideolohkaisuksi valittu Get Back in Line koukuttaa lehmänkellollaan (joka on, erikoisesti, leikattu sinkkuversiosta kokonaan pois). Muuten meno on sitä samaa räminää kuin aina aiemminkin, hyvässä ja pahassa ja kun Motörheadista puhutaan, pahakin on oikeasti hyvää. Ei Lemmy lähtenyt mitään uutta suuntaa bändilleen ottamaan vuonna 2010, mutta vittuako sitä olisi tehty, oikeasti? Kuka olisi halunnut kuulla Motörhead 2.0:n, joka jatsailee ja tunnelmoi eteeripöllyissä? Vitut siitä: antakaa mulle Lemmy mölyämässä rokista, naisista ja kapinallisuudesta, heittäkää joukkoon suoraviivaiset riffit, helvetillinen groove sekä, tietenkin, se basso, niin enempää ei tarvita, homma on paketissa.
The Wörld Is Yours on juuri niin hyvä levy, kuin Motörheadilta vuosimallia 2010 sopiikin odottaa. Se on samalla myös levy, jota ei voi suositella ensikokeiluksi yhtyeen suuntaan. Pidän kiinni siitä, että paras kanava Lemmyn nerouteen on Kiss of Death tai Bastards, koska ne tuntuvat levyina tuoreemmilta ja idearikkaammilta kuin vaikkapa The Wörld Is Yours tai melkein mikä tahansa muu 2000-luvun levytys. Toisaalta klassikoissa (vuosien 1979 ja 1980 tuotokset) on se vaara, että ne antavat vinoutuneen kuvan yhtyeen koko diskografiasta: vanha kansanviisaus tietää sanoa, että vaikka Kings of Metal on Manowarin paras levy, se ei ole paras levy aloittaa Manowar-diggailua (vaan parempi olisi jättää koko diggailu väliin, niin ankea bändi on kyseessä), koska se antaa epäreilut vaatimukset kaikille muille yhtyeen tuotoksille. Samasta syystä iskisin orastavalle Motörhead-diggarille käteen ei yhtä puhkisoitetun ja -kuunnellun levyn, vaan jonkin sellaisen, mikä tarjoaa uutta ja on laadultaan riittävän kova, kenties, odottamatta, kovin. Eli, käytännössä, Kiss of Deathin tai Bastardsin.
Ei kai mulla muuta. Born to lose, live to win.
tiistai 13. joulukuuta 2016
Mokoma - Sydänjuuret (2010)
Muistan lukeneeni Marko Annalan haastattelua, missä hän mainitsi, että Sydänjuurten teko oli tuskaista koko bändin motivaatiopuutteen takia. Annala itse sanoi olleensa se henkilö, joka potki koko porukkaa tekemään levyn, tekemään ylipäänsä jotain. Oli syy todellisuudessa mikä tahansa, Sydänjuuret on heikko levy: se on Mokoma polvillaan, leikkimässä keskinkertaisten riffien ja heikkojen biisien kanssa. Ja tämä on sama bändi, joka oli aiemmin tehnyt Kuoleman laulukunnaat sekä on sittemmin petrannut vieläkin paremman kiekon.
Periaatteessa kaikki palaset ovat kohdillaan: Annalan lyriikat, rässipohjainen räime ja melodiset koukut. Samaan aikaan kaikki palaset ovat kuitenkin kuluneita, vaivoin tunnistettavissa ja väreiltään haalistuneita. Alkaen avaus- ja nimikkoraidasta, koko levy tuntuu Mokomalta parodioimassa Mokomaa; samat riffi- ja melodiakulut kuin aikoina parempina, mutta ilman samaa intoa ja raivoa. Kappaleet junnaavat, eivät pääse kertakaan liitoon ja levystä tulee välittömästi vaikutelma, että se on tekemällä tehty, väkisin raavittu kasaan, vaikka ketään ei oikeasti olisi huvittanut tehdä kiekkoa ja siinähän sitten ollaan, kun ei parempaakaan ole. Eivät biisit huonoja ole, jos niitä vertaa kaikkeen musiikkiin maailmassa, mutta mitään syytä levyä ei ole kuunnella, jos yhtyeen aiemmat tai myöhemmät paremmat levyt ovat tuttuja. Jopa lyriikoihin on eksynyt outoja ja suorastaan typeriä ratkaisuja, mitä ei Annalalta yleensä odottaisi: siis kuka, missään, milloinkaan, on pitänyt Hei hei heinäkuuta hyvänä nimenä biisille - vielä kun lyriikat ovat melkoisen piinallista seurattavaa? Em. ralli ei ole ainoa tapaus levyllä, jonka sanoitukset ovat alle odotusten, mutta kyllähän heinäkuun hyvästeleminen on selkein rimanalitus. Parhaimpina hetkinään levy on selkeässä paahdossa: Vääräleuan tylytys on juuri sitä, mitä Mokoma ei väärin voi tehdä, ja (rasittavista lyriikoistaan huolimatta) Sydänjuuretkin onnistuvat muutamaan ihan kelvolliseen hetkeen. Muuten on riemu melkoisen utopistinen ajatus, kun kerran niin oivallisen bändin konttaamista joutuu seuraamaan.
Ostin Sydänjuuret suunnilleen vuonna 2011 tai 2012. En muista tarkalleen, mutta missään nimessä se ei ole sen myöhemmin ollut, koska muistan ostaneeni sen paikasta, jonka lähellä noina aikoina asuin. Muistan tämän, koska säästin levyn hintalaput: etukannen oikeassa ylänurkassa on tavanomainen Anttilan 19.95€ hinnaksi ilmoittava puna-valkoinen tarra, mutta välittömästi sen alla on vihreä, hutaisten paikalleen isketty vihreä hintalappu, joka kertoo hinnaksi 2.99€. Haluan nyt huomauttaa, että korkeintaan kaksi vuotta vanha levy on yleensä midprice-hintainen, siellä kahdeksan euron paikkeilla, mutta jostain syystä nykymuotoisen Mokoman heikoin levy oli pilkkahintaan. Pilkka on oikea sana: ostaessani levy oli vielä suhteellisen tuore tapaus ja en voi olla katsomatta vihreää hintalappua ja irvistämättä kaupanpitäjän ivalle, alistuneelle epätoivolle, että eihän tätä kukaan muuten osta. Ja, myönnän, en olisi ostanut, jos levy olisi maksanut vitosen.
Periaatteessa kaikki palaset ovat kohdillaan: Annalan lyriikat, rässipohjainen räime ja melodiset koukut. Samaan aikaan kaikki palaset ovat kuitenkin kuluneita, vaivoin tunnistettavissa ja väreiltään haalistuneita. Alkaen avaus- ja nimikkoraidasta, koko levy tuntuu Mokomalta parodioimassa Mokomaa; samat riffi- ja melodiakulut kuin aikoina parempina, mutta ilman samaa intoa ja raivoa. Kappaleet junnaavat, eivät pääse kertakaan liitoon ja levystä tulee välittömästi vaikutelma, että se on tekemällä tehty, väkisin raavittu kasaan, vaikka ketään ei oikeasti olisi huvittanut tehdä kiekkoa ja siinähän sitten ollaan, kun ei parempaakaan ole. Eivät biisit huonoja ole, jos niitä vertaa kaikkeen musiikkiin maailmassa, mutta mitään syytä levyä ei ole kuunnella, jos yhtyeen aiemmat tai myöhemmät paremmat levyt ovat tuttuja. Jopa lyriikoihin on eksynyt outoja ja suorastaan typeriä ratkaisuja, mitä ei Annalalta yleensä odottaisi: siis kuka, missään, milloinkaan, on pitänyt Hei hei heinäkuuta hyvänä nimenä biisille - vielä kun lyriikat ovat melkoisen piinallista seurattavaa? Em. ralli ei ole ainoa tapaus levyllä, jonka sanoitukset ovat alle odotusten, mutta kyllähän heinäkuun hyvästeleminen on selkein rimanalitus. Parhaimpina hetkinään levy on selkeässä paahdossa: Vääräleuan tylytys on juuri sitä, mitä Mokoma ei väärin voi tehdä, ja (rasittavista lyriikoistaan huolimatta) Sydänjuuretkin onnistuvat muutamaan ihan kelvolliseen hetkeen. Muuten on riemu melkoisen utopistinen ajatus, kun kerran niin oivallisen bändin konttaamista joutuu seuraamaan.
Ostin Sydänjuuret suunnilleen vuonna 2011 tai 2012. En muista tarkalleen, mutta missään nimessä se ei ole sen myöhemmin ollut, koska muistan ostaneeni sen paikasta, jonka lähellä noina aikoina asuin. Muistan tämän, koska säästin levyn hintalaput: etukannen oikeassa ylänurkassa on tavanomainen Anttilan 19.95€ hinnaksi ilmoittava puna-valkoinen tarra, mutta välittömästi sen alla on vihreä, hutaisten paikalleen isketty vihreä hintalappu, joka kertoo hinnaksi 2.99€. Haluan nyt huomauttaa, että korkeintaan kaksi vuotta vanha levy on yleensä midprice-hintainen, siellä kahdeksan euron paikkeilla, mutta jostain syystä nykymuotoisen Mokoman heikoin levy oli pilkkahintaan. Pilkka on oikea sana: ostaessani levy oli vielä suhteellisen tuore tapaus ja en voi olla katsomatta vihreää hintalappua ja irvistämättä kaupanpitäjän ivalle, alistuneelle epätoivolle, että eihän tätä kukaan muuten osta. Ja, myönnän, en olisi ostanut, jos levy olisi maksanut vitosen.
tiistai 6. joulukuuta 2016
Kiuas - Lustdriven (2010)
Kiukaan (Kiukasen? suomen kieli on perseestä) ura oli nousujohteinen, ainakin suosiossa mitattuna. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä lujittivat yhtyeen asemaa rankemman mutta omaperäisen suomipowerin tekijänä. Minulta on (vieläkin, tiedän, tiedän) jäänyt yhtyeen kehuttu ykköslevy The Spirit of Ukko hankkimatta, vaikka kaikki muutkin löytyvät hyllystä. Pidin pitkään yhtyeen kolmoslevyä, päräyttävän kovalla avausrallilla naaman sisään potkivaa The New Dark Age kolmikon parhaana, mutta mitä enemmän olen yhtyeen diskografian mustaa lammasta, Lustdriveniä kuunnellut, alan kallistua sen suuntaan.
Lustdriven on Kiukaan musta lammas, koska sen lyriikat eivät ole pakanallis-ateistista paasausta, vaan... no, ei sitä voi mitenkään nätisti kiertää ja kaarrella... emoa. Ei pahinta mahdollista My Chemical Romance -sheissea, mutta kuitenkin. Tämä tulee selväksi jo levyn nimestä sekä kansikuvasta: siinä, missä edellisillä levyillä oli pseudokeskiaikaista kuvitusta, sarvipäinen metsänhirviö ja pakanallinen patsas lumisessa metsässä, Lustdrivenillä on palava sydän, jolla on siivet. C-c-c-combobreaker, anyone? Myös yhtyeen pukeutuminen promokuvassa on teinipimpsankostustusbändien imagon kanssa yhtenevää, aina fedoraa myöten.
Samaan hengenvetoon on sanottava, että musiikki on Lustdrivenillä parempaa kuin Kiukaalla kertaakaan aiemmin (poislukien The Spirit of Ukkon, josta en tiedä vielä mitään): rankat biisit ovat rankkoja, mutta niissä on oivaltavia melodioita ja koukkuja; hempeämmät biisit eivät ole tylsää rämpyttelyä, vaan oikeasti dramaattisia ja onnistuneita; Mikko Salovaaran riffikynä on pirullisen terävässä tikissä. Bändin soitto ja Ilja Jalkasen tulkinta on huipussaan. Kaikin tavoin homma vain toimii.
Siksi juuri onkin niin suuri sääli, että Jalkanen lähti bändistä melko pian levyn julkaisun jälkeen. Ja sitäkin suurempi sääli on, että yhtye lopetti vedettyään joitakin keikkoja uuden solistin kanssa. Kiukaassa oli potentiaalia vielä parempaan, kuten nousujohteinen ura osoitti. Elämässä harvoin menevät toivotulla tavalla ja sen kanssa joutuu - niin, no - elämään. Onneksi yhtye kuitenkin ehti tekemään neljä levyä, joista ainakin kolme ovat hyviä... enkä jaksa epäillä, että yhtyeen kehutuin levy olisi suuri irtiotto tästä trendistä.
Lustdriven on Kiukaan musta lammas, koska sen lyriikat eivät ole pakanallis-ateistista paasausta, vaan... no, ei sitä voi mitenkään nätisti kiertää ja kaarrella... emoa. Ei pahinta mahdollista My Chemical Romance -sheissea, mutta kuitenkin. Tämä tulee selväksi jo levyn nimestä sekä kansikuvasta: siinä, missä edellisillä levyillä oli pseudokeskiaikaista kuvitusta, sarvipäinen metsänhirviö ja pakanallinen patsas lumisessa metsässä, Lustdrivenillä on palava sydän, jolla on siivet. C-c-c-combobreaker, anyone? Myös yhtyeen pukeutuminen promokuvassa on teinipimpsankostustusbändien imagon kanssa yhtenevää, aina fedoraa myöten.
Samaan hengenvetoon on sanottava, että musiikki on Lustdrivenillä parempaa kuin Kiukaalla kertaakaan aiemmin (poislukien The Spirit of Ukkon, josta en tiedä vielä mitään): rankat biisit ovat rankkoja, mutta niissä on oivaltavia melodioita ja koukkuja; hempeämmät biisit eivät ole tylsää rämpyttelyä, vaan oikeasti dramaattisia ja onnistuneita; Mikko Salovaaran riffikynä on pirullisen terävässä tikissä. Bändin soitto ja Ilja Jalkasen tulkinta on huipussaan. Kaikin tavoin homma vain toimii.
Siksi juuri onkin niin suuri sääli, että Jalkanen lähti bändistä melko pian levyn julkaisun jälkeen. Ja sitäkin suurempi sääli on, että yhtye lopetti vedettyään joitakin keikkoja uuden solistin kanssa. Kiukaassa oli potentiaalia vielä parempaan, kuten nousujohteinen ura osoitti. Elämässä harvoin menevät toivotulla tavalla ja sen kanssa joutuu - niin, no - elämään. Onneksi yhtye kuitenkin ehti tekemään neljä levyä, joista ainakin kolme ovat hyviä... enkä jaksa epäillä, että yhtyeen kehutuin levy olisi suuri irtiotto tästä trendistä.
sunnuntai 4. joulukuuta 2016
Keep of Kalessin - Reptilian (2010)
En yleensä perusta kummemmin bläkkiksestä. Pääongelmani mainitun alagenren kanssa on se, että touhusta tulee todella nopeasti pelkkää paahtoa ilman draamantajua tai pointtia. Siitä huolimatta kokeilen säännöllisen epäsäännöllisesti kehutun bläkkislevyn ostamista - Keep of Kalessinin Reptilian oli tälläinen kokeilu. Joo, tiedän, ei bändi ole puhdasveristä tr00 norwegian bläkkiä (syihin tulen kohta, malta mielesi), mutta minulle bändin musiikillinen ilme on kuitenkin lähempänä bläkkiä kuin deathia saati poweria, joten joudut tyytymään tähän genremääritelmään, sinä burzumeihisi tukehtuva kuvitteellinen corpsetrolli. Ensialkuun en sietänyt levyä, mutta muutama kuukausi sitten jokin napsahti kohdilleen ja nyt Reptilian saattaa olla yksi suosikeistani löyhästi blackin alle määriteltävistä levyistäni. (En sano mikä on suosikkini, koska corpsetrolli tukehtuisi ärtymykseensä.)
Reptilian on erittäin monipuolinen levy: sen kahdeksaan kappaleeseen mahtuu kirjo tunnelmoivasta, suorastaan doomahtavasta Dark as Moonless Nightista poppikertsiseen The Dragontoweriin; neljätoista minuuttisesta kolossista, sinfonisesta Reptilian Majestysta, alle viisi minuuttiseen paahtoon a'la Leaving the Mortal Flesh. Periaatteessa tällainen monipuolisuuden juomasarvi on helppo homma - kunhan tekee joka biisistä täysin erilaisen - mutta homman pitäminen kasassa, käärittynä kivasti punaisen langan ympärille, onkin toisenlainen saavutus, johon harva bändi pääsee. Keep of Kalessin kuitenkin onnistuu pitämään levykokonaisuuden hanskassa (ja hanskat tallessa), ja kuorolaulut sopivat luontevasti samaan biisiin blastin kanssa. Myös solisti Thebonin tulkinta, joka kulkee kärinän, puhtaan laulun ja örinän ristiaallokossa, alituisesti lokerosta toiseen ailahdellen ja niiden välillä keikkuen, sopii pirullisen oivallisesti levyn musiikilliseen ilmeeseen. Kaiken kehun jälkeen on sanottava, että Reptilian on melko vaikea tapaus päästä sisään, ja suosittelenkin vähintään kymmentä kuuntelukertaa eri mielentiloissa ja konteksteissa ennen tuomion langettamista.
Nyt siihen juttuun, miksi levy ja bändi on niin kirottu tapaus totisten, huumorintajuttomien ja näköalattomien "tosimetallistien" silmissä. Kyllä, The Dragontower on ihan poppia; kyllä, yhtye lähti em. rallin kanssa Norjan Euroviisu-karsintoihin; ei, biisiä ei valittu koskaan edustamaan kirkonpolttajistaan tunnettua maata. Siinä syy, miksi Reptilian on kunnianloukkaus kaikkea "oikeaa" metallimusiikkia kohtaan: yhtye yritti markkinoida levyään epätavallisella keinolla, soittamalla (suhteellisen) radioystävällisen biisin yleisölle, joka piti heistä ainakin jonkin verran (biisi jäi karsinnoissa kolmanneksi, mutta ei siis viimeiseksi). Ei olisi Immortal moista tehnyt, eikä ainakaan Burzum, joten sen täytyy olla väärin, koska Euroviisut on paskaa ja minun mielipiteeni on ainoa ja oikea ja minä olen nyt suuttunut. Byhybyhyy. Ei The Dragontower mikään mestariteosbiisi ole, mutta, kun oikeasti lähdetään laskemaan, onko Euroviisuissa ikinä esitetty ainuttakaan mestariteosta? Tasan nolla, vaikka muutamaa biisiä voisi pitää jopa ihan siedettävinä... ainakin sitä yhtä, mitä veisattiin Kauppatorilla reilu kymmenen vuotta sitten, mutta muista en tiedä. Paska kisa, johon osallistuminen pilasi paskamaisten ihmisten silmissä hyvän bändin maineen, mikä johti Keep of Kalessinin suosion romahtamiseen ja tarpeettomaan alennustilaan. Vituttaa moinen paska, koska Reptilian on hyvä levy, eikä se ansaitse noin idioottimaista kitinää kiinteäksi osaksi jälkimainettaan.
Reptilian on erittäin monipuolinen levy: sen kahdeksaan kappaleeseen mahtuu kirjo tunnelmoivasta, suorastaan doomahtavasta Dark as Moonless Nightista poppikertsiseen The Dragontoweriin; neljätoista minuuttisesta kolossista, sinfonisesta Reptilian Majestysta, alle viisi minuuttiseen paahtoon a'la Leaving the Mortal Flesh. Periaatteessa tällainen monipuolisuuden juomasarvi on helppo homma - kunhan tekee joka biisistä täysin erilaisen - mutta homman pitäminen kasassa, käärittynä kivasti punaisen langan ympärille, onkin toisenlainen saavutus, johon harva bändi pääsee. Keep of Kalessin kuitenkin onnistuu pitämään levykokonaisuuden hanskassa (ja hanskat tallessa), ja kuorolaulut sopivat luontevasti samaan biisiin blastin kanssa. Myös solisti Thebonin tulkinta, joka kulkee kärinän, puhtaan laulun ja örinän ristiaallokossa, alituisesti lokerosta toiseen ailahdellen ja niiden välillä keikkuen, sopii pirullisen oivallisesti levyn musiikilliseen ilmeeseen. Kaiken kehun jälkeen on sanottava, että Reptilian on melko vaikea tapaus päästä sisään, ja suosittelenkin vähintään kymmentä kuuntelukertaa eri mielentiloissa ja konteksteissa ennen tuomion langettamista.
Nyt siihen juttuun, miksi levy ja bändi on niin kirottu tapaus totisten, huumorintajuttomien ja näköalattomien "tosimetallistien" silmissä. Kyllä, The Dragontower on ihan poppia; kyllä, yhtye lähti em. rallin kanssa Norjan Euroviisu-karsintoihin; ei, biisiä ei valittu koskaan edustamaan kirkonpolttajistaan tunnettua maata. Siinä syy, miksi Reptilian on kunnianloukkaus kaikkea "oikeaa" metallimusiikkia kohtaan: yhtye yritti markkinoida levyään epätavallisella keinolla, soittamalla (suhteellisen) radioystävällisen biisin yleisölle, joka piti heistä ainakin jonkin verran (biisi jäi karsinnoissa kolmanneksi, mutta ei siis viimeiseksi). Ei olisi Immortal moista tehnyt, eikä ainakaan Burzum, joten sen täytyy olla väärin, koska Euroviisut on paskaa ja minun mielipiteeni on ainoa ja oikea ja minä olen nyt suuttunut. Byhybyhyy. Ei The Dragontower mikään mestariteosbiisi ole, mutta, kun oikeasti lähdetään laskemaan, onko Euroviisuissa ikinä esitetty ainuttakaan mestariteosta? Tasan nolla, vaikka muutamaa biisiä voisi pitää jopa ihan siedettävinä... ainakin sitä yhtä, mitä veisattiin Kauppatorilla reilu kymmenen vuotta sitten, mutta muista en tiedä. Paska kisa, johon osallistuminen pilasi paskamaisten ihmisten silmissä hyvän bändin maineen, mikä johti Keep of Kalessinin suosion romahtamiseen ja tarpeettomaan alennustilaan. Vituttaa moinen paska, koska Reptilian on hyvä levy, eikä se ansaitse noin idioottimaista kitinää kiinteäksi osaksi jälkimainettaan.
torstai 1. joulukuuta 2016
Iron Maiden - The Final Frontier (2010)
Olen sanonut sen jo useasti ja aion sanoa vielä monta kertaa, mutta reunion-Iron Maiden teki kolme kovaa kiekkoa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Brave New World, Dance of Death ja A Matter of Life and Death ovat laadukkaita levytyksiä, joista jokainen kuulostaa Iron Maidenilta vaikka tuokin musiikilliseen palettiin lisäsävyjä. Jokaisella mainituista levyistä on ongelmia - kokonaisia susipaskoja ralleja - eikä niitä voi pitää kultakauden tuotosten tasoisina mestariteoksina, mutta ne eivät ole ansainneet metafyysiseen niskaan satavaa paskaa. Kyllä, ne eivät eivät kuulosta samalta kuin Powerslave tai The Number of the Beast ja helvetin hyvä niin, sillä jos em. levyt tehtäisiin nykypäivänä, ne kuulostaisivat väärältä, perverssiltä nostalgiakalastelulta - aika kuluu ja maailma muuttuu ja sen pitäisi näkyä musiikissa. Iron Maiden kasvoi kertyneiden vuosien mukana menneisyydessä jumittelun sijaan - ja siitä, jos jostain, Iron Maiden ansaitsee hatunnoston.
The Final Frontier on vastaavasti paskaa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Levyltä löytyy kaksi biisiä, joilla on mielestäni mitään asiaa kestosoittolistalle - Isle of Avalon ja erinomainen päätöseepos When the Wild Wind Blows, joka kuuluu henkilökohtaiseen Iron Maiden top 25 -biisilistaan - ja loput voisi sivuuttaa pelkäksi äänisonnaksi. Joo, joukossa on hyviä juttuja siellä-sun-täällä, mutta mikään muista biiseistä ei pääse lentoon kuten A Matter of Life and Deathin keskinkertaisemmat rallit pääsivät. Etenkin inhoan, antaumuksella täysin turhaa The Man Who Would Be Kingiä, joka on vielä luvattoman pitkä ja tylsä ja kaikin tavoin perseestä. Samalla kun biisimatsku on ottanut ison harppauksen turhanpäiväisyyden suuntaan, Bruce Dick-in-son (olen varmaan tehnyt tämän saman älykkään vitsin aiemmin, mutta menkööt, fuck it) on menettänyt äänensä. Kun Bruce pysyy keskirangellaan, homma toimii vielä ihan siedettävästi, mutta jokainen harppaus ylä- tai alarekisterin suuntaan muuttuu sietämättömäksi yliyrittämiseksi ja monkumiseksi. (Kuuntele Mother of Mercy ja sano, että olen väärässä, I dare you motherfucker!) Ikä tulee meille kaikille taakaksi, mutta olisin toivonut bändiläisiltä Brucen rajoittuneemman äänen parempaa huomioimista. Sittemmin, toki, Bruce on alkanut kuulostaa yhä paskemmalta ja viimekesäinen Wacken-keikka jäi osaltani kesken, kun eihän sitä määkynää jaksanut kuunnella.
Se, että The Final Frontier on huono levy, ei ollut väistämätön lopputulema, koska yhtye teki levyn pitkälti samalla reseptillä kuin A Matter of Life and Deathin ja tyyliltään levy on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Mutta kun biisit eivät ole hyviä, ne on raavittu kasaan ties mistä jämä-ämpäristä, ja levy ei onnistu maalaamaan mielikuvia tai kertomaan tarinoita - se vain alkaa, kuluu (aika pitkään, vielä) ja loppuu, muutamalla huomattavalla poikkeuksella, toki. Onneksi levy ei ollut Iron Maidenin ensimmäinen harppaus paskaämpäriin, koska muuten se olisi ollut todella karu c-c-c-combobreaker!
The Final Frontier on vastaavasti paskaa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Levyltä löytyy kaksi biisiä, joilla on mielestäni mitään asiaa kestosoittolistalle - Isle of Avalon ja erinomainen päätöseepos When the Wild Wind Blows, joka kuuluu henkilökohtaiseen Iron Maiden top 25 -biisilistaan - ja loput voisi sivuuttaa pelkäksi äänisonnaksi. Joo, joukossa on hyviä juttuja siellä-sun-täällä, mutta mikään muista biiseistä ei pääse lentoon kuten A Matter of Life and Deathin keskinkertaisemmat rallit pääsivät. Etenkin inhoan, antaumuksella täysin turhaa The Man Who Would Be Kingiä, joka on vielä luvattoman pitkä ja tylsä ja kaikin tavoin perseestä. Samalla kun biisimatsku on ottanut ison harppauksen turhanpäiväisyyden suuntaan, Bruce Dick-in-son (olen varmaan tehnyt tämän saman älykkään vitsin aiemmin, mutta menkööt, fuck it) on menettänyt äänensä. Kun Bruce pysyy keskirangellaan, homma toimii vielä ihan siedettävästi, mutta jokainen harppaus ylä- tai alarekisterin suuntaan muuttuu sietämättömäksi yliyrittämiseksi ja monkumiseksi. (Kuuntele Mother of Mercy ja sano, että olen väärässä, I dare you motherfucker!) Ikä tulee meille kaikille taakaksi, mutta olisin toivonut bändiläisiltä Brucen rajoittuneemman äänen parempaa huomioimista. Sittemmin, toki, Bruce on alkanut kuulostaa yhä paskemmalta ja viimekesäinen Wacken-keikka jäi osaltani kesken, kun eihän sitä määkynää jaksanut kuunnella.
Se, että The Final Frontier on huono levy, ei ollut väistämätön lopputulema, koska yhtye teki levyn pitkälti samalla reseptillä kuin A Matter of Life and Deathin ja tyyliltään levy on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Mutta kun biisit eivät ole hyviä, ne on raavittu kasaan ties mistä jämä-ämpäristä, ja levy ei onnistu maalaamaan mielikuvia tai kertomaan tarinoita - se vain alkaa, kuluu (aika pitkään, vielä) ja loppuu, muutamalla huomattavalla poikkeuksella, toki. Onneksi levy ei ollut Iron Maidenin ensimmäinen harppaus paskaämpäriin, koska muuten se olisi ollut todella karu c-c-c-combobreaker!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)