Minun Motörhead-kuumeeni ei ota laantuakseen. Olen tullut kahmineeksi levyhyllyyn jo runsaan siivun yhtyeen diskografiaa, ja jokaisen levykauppareissun myötä yksi kiekko löytää tiensä edeltävien viereen ja väliin. Jokusia puuttuu - etenkin kaikki Bastardsin ja Hammeredin välissä julkaistut - mutta paljon on tullut tosiaan keräiltyä, etenkin 2000-luku on We Are Motörheadia lukuun ottamatta täysin hallussa. Vielä on siis kaksi Motörhead-tekstiä luvassa, tämän jälkeen.
Totuus on, että minulla ei ole juuri mitään sanottavaa The Wörld Is Yoursista: se on yksi 2000-luvun Motörhead-levytys muiden joukossa. Ei huono, mutta ei myöskään erinomainen, muutamia kerrassaan häikäiseviä biisiyksilö lukuun ottamatta. Born to Lose on yksi bändin parhaita avausralleja, Brotherhood of Man päräyttää metallisimman biisin pitkään toviin ja musavideolohkaisuksi valittu Get Back in Line koukuttaa lehmänkellollaan (joka on, erikoisesti, leikattu sinkkuversiosta kokonaan pois). Muuten meno on sitä samaa räminää kuin aina aiemminkin, hyvässä ja pahassa ja kun Motörheadista puhutaan, pahakin on oikeasti hyvää. Ei Lemmy lähtenyt mitään uutta suuntaa bändilleen ottamaan vuonna 2010, mutta vittuako sitä olisi tehty, oikeasti? Kuka olisi halunnut kuulla Motörhead 2.0:n, joka jatsailee ja tunnelmoi eteeripöllyissä? Vitut siitä: antakaa mulle Lemmy mölyämässä rokista, naisista ja kapinallisuudesta, heittäkää joukkoon suoraviivaiset riffit, helvetillinen groove sekä, tietenkin, se basso, niin enempää ei tarvita, homma on paketissa.
The Wörld Is Yours on juuri niin hyvä levy, kuin Motörheadilta vuosimallia 2010 sopiikin odottaa. Se on samalla myös levy, jota ei voi suositella ensikokeiluksi yhtyeen suuntaan. Pidän kiinni siitä, että paras kanava Lemmyn nerouteen on Kiss of Death tai Bastards, koska ne tuntuvat levyina tuoreemmilta ja idearikkaammilta kuin vaikkapa The Wörld Is Yours tai melkein mikä tahansa muu 2000-luvun levytys. Toisaalta klassikoissa (vuosien 1979 ja 1980 tuotokset) on se vaara, että ne antavat vinoutuneen kuvan yhtyeen koko diskografiasta: vanha kansanviisaus tietää sanoa, että vaikka Kings of Metal on Manowarin paras levy, se ei ole paras levy aloittaa Manowar-diggailua (vaan parempi olisi jättää koko diggailu väliin, niin ankea bändi on kyseessä), koska se antaa epäreilut vaatimukset kaikille muille yhtyeen tuotoksille. Samasta syystä iskisin orastavalle Motörhead-diggarille käteen ei yhtä puhkisoitetun ja -kuunnellun levyn, vaan jonkin sellaisen, mikä tarjoaa uutta ja on laadultaan riittävän kova, kenties, odottamatta, kovin. Eli, käytännössä, Kiss of Deathin tai Bastardsin.
Ei kai mulla muuta. Born to lose, live to win.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti