Cradle of Filth on minulle tärkeä bändi - se oli aikanaan ensimmäisiä kosketuksiani kaikkeen Children of Bodomia rankempaan metalliin. 2000-luvun puolivälissä, kun innostuin yhtyeestä, bändistä puhuttiin paljon selloutin määritelmänä - Dimmu Borgirin kanssa - ja ilmassa lensi paljon paskaa. Syystä; kaksi yhtyeen tuohon aikaan julkaistua levyä ovat Sitä Itseään. Nyt yhtye on palauttanut kunniansa - tai mitä ikinä - ja meni tekemään uransa parhaita levyjäkin, ainakin omissa kirjoissani.
Silti en ole innostunut yhtyeen magnum opuksena (ainakin jossain piireissä; toiset antavat tittelin Midianille) pidetystä Dusk... and Her Embracesta. Ensinnäkin se on hyvin erilainen tuotos kuin myöhemmät levyt, toiseksi se on erittäin vaikea levy. Olen nyt kuunnellut levyä kriittisen avoimena ja tulokseni on, että en vieläkään ymmärrä levyä täysin, mutta ainakin voin sanoa pitäväni siitä - en osaa sijoittaa sitä yhtyeen levyjen parhausjärjestykseen minkään edelle tai minkään jälkeen, mutta en ainakaan heitä sitä huipulle tai pohjalle.
Dusk... and Her Embracen biisit ovat todella pitkiä: instrumentaaleja lukuun ottamatta vain yksi biisi (Malice Through the Looking Glass) jää alle kuuden minuutin; vastaavasti yksikään kappale ei ylitä kymmentä minuuttia, joten ainakin levy on yhteneväinen kestoissaan. Kun sävellykset ovat näinkin pitkiä, ne vaativat vaihtelua ja variaatiota, ja sitähän löytyy - juuri tämä on omissa silmissäni avain levyn vaikeuteen ja hienouteen. Mikään kappaleista ei pysy yhdessä tunnetilassa (ottakaa oppia, geneerinen death metal!) ja tahtilajit vaihtuvat lennosta. Silti sävellykset pysyvät kasassa, vaikka eihän niistä tahdo oikein tolkkua ottaa.
Valitettava miinus levylle kuitenkin tulee solisti Dani Filthin ilmaisun myötä. Älä ymmärrä väärin: Dani laulaa paremmin kuin myöhemmillä levyillä (hän pysyy valtaosan ajasta ylärekisterissä, mikä passaa), mutta hänen artikulaationsa on surkea. Etenkin ylärekisterissä pyöriminen puurouttaa sanat todella pahasti ja muuttuu pelkäksi ääntelyksi. Tämän erityisen valitettavaa, kun ottaa huomioon kuinka hyvää lyriikka on - jos sanoituksia lukee kuunnellessa, pysyy mukana, mutta ilman kirjasta tylytys on siansaksaa.
Lyriikat ja koko levyn tunnelma tuovat mieleeni goottilaisen kauhuromaanin/-novellin. Toki Cradle of Filth shokeeraa - mieleeni tulevat etenkin "Jesus is a cunt" -paidat - mutta ulkomusiikillisia seikkoja lukuun ottamatta kokonaisuus on erittäinkin... no, viktoriaanisella tavalla seksuaalisesti latautunut. Lyriikka vilisee hienoja, monimutkaisia ja runollisia sanoja/ilmaisuja, mutta mistä lopulta lauletaan, on seksi. Ei tietenkään näin yksiuloitteisesti tai typerästi, mutta kun analyysia teksteistä tekee, huomaa, että kyllähän yhtyeen ura vahvasti seksille rakentuu.
Esimerkkinä lyriikoista:
When the sun has wept upon the waveless lake
And the mist steal with ease
Covened wolves are their eerie dissonant napes
In adoration of moon and thee
-Dusk and Her Embrace
Niille, joille metalli on parhaimmillaan, kun hoetaan yksinkertaisia mantroja siitä, kuinka olemme parhaita, muut ovat paskoja tai tapetaan kaikki kristityt, Dusk... and Her Embrace tuskin vaikuttaa kovinkaan kaksiselta. En menisi niin pitkälle, että sainoisin levyä "ajattelevan miehen metalliksi", mutta se on selvästi suuntautuneempaa taiteellisuuteen, jos vaakakupissa toiseen suuntaan vetävät Manowar, Cannibal Corpse ja vaikkapa alkuaikojen W.A.S.P. Se, onko tämä hyvä asia vai ei, on jokaisen itse päätettävissä ja pääteltävissä.
P.S. Tiedän, minulta puuttuvat yhtyeen ensimmäiset (tai puolitoista ensimmäistä, riippuen miten haluaa ajatella) tuotokset, eli The Principle of Evil Made Flesh ja Vempire, mutta näiden levyjen löytäminen kohtuulliseen hintaan on lähes mahdotonta. Voisiko joku kiltisti tehdä uudelleenjulkaisun näistä - kun jo Total Fucking Darkness -demokin on julkaistu?
torstai 31. heinäkuuta 2014
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Cannibal Corpse - Vile (1996)
Minun pitäisi kehittää sapluuna geneerisen death metalin arvostelemiselle - samanlainen leikkaa-liimaa-metodi, jolla valtaosa kirjailioista (Reijo Mäki, Ilkka Remes...) hankkii leipänsä. Alussa olisi toteamus, että tällä kertaa käsitellään suffocationmaista teknistä death metalia gore-sanoituksin. Kovin nopeaa ja vihaista musiikkia; joukossa muutama hitaampi veisu. Taitavia soittajiakin ovat, lyyrikoita eivät niinkään. Yksi tai kaksi kappaletta nostetaan ylös, osoitetaan niiden olevan jotenkin erilaisia kuin muut.
Ja niin edelleen.
Vile ja Cannibal Corpse siinä samalla on tämän sapluunan peruskivi. Kyllä, valtaosa nykymuotoisesta death metalista sikiää Suffocationin tuotoksista, mutta Cannibal Corpse on tunnetumpi ja pitänyt levyjensä laadun tasaisempana - koska sehän olisi kamalaa, jos joukkoon eksyisi variaatiota. Sitä death metal pahimmillaan on: monotonista jyräämistä ilman koukkuja tai vaihteluita. Vile on malliesimerkki tästä(kin).
Jos levystä jotain tarkempaa pitää sanoa, mainittakoon, että se on Cannibal Corpsen ensimmäinen levy uuden solistin, George "Corpsegrinder" Fischerin kanssa - tästä syystä Vilea pidetään välilevynä. On totta, että edeltävä levy The Bleeding on klassikon asemassa ja seuraavat kaksi tuotosta (Gallery of Suicide ja Bloodthrist) omaavat "unohdettujen mestariteosten" leiman, mutta tämä on niin kovin suhteellista. Punctured Wound Massacren kaltaiset idioottimaisuudet (alle kaksi minuuttia pitkä biisi, joka tuntuu koostuvan neljästä sanasta - stab, hack, slash, kill) tekevät levystä minulle huonon - tai ainakin heikon - kuuntelukokemuksen; toivon toistuvasti kuuntelevani vaikka Tomb of the Mutilatedia tai Killia.
Jos Motörheadin soundi on tunnistettavissa ensimmäisten sekuntien aikana, niin on kyllä Cannibal Corpsenkin - jos se ei ole tuttu, häpeä, häpeä! Minulle Vile oli ensimmäinen Cannibal Corpsen levy ja se on jäänyt vähiten... eh, läheiseksi. Kahta muuta omistamaani olen kuunnellut enemmän, ja Vile on eksynyt soittimeeni huonona esimerkkinä death metalista. Sinänsä, jos ihan totta puhutaan, Corpsegrinderin ääni on parempi kuin Barnesin, ja yhtyeen soitto kulkee hyvin - riffitkin ovat ihan päteviä - mutta kokonaisuus on vain niin yksiulotteinen, että levy ei tee vaikutusta.
Ja niin edelleen.
Vile ja Cannibal Corpse siinä samalla on tämän sapluunan peruskivi. Kyllä, valtaosa nykymuotoisesta death metalista sikiää Suffocationin tuotoksista, mutta Cannibal Corpse on tunnetumpi ja pitänyt levyjensä laadun tasaisempana - koska sehän olisi kamalaa, jos joukkoon eksyisi variaatiota. Sitä death metal pahimmillaan on: monotonista jyräämistä ilman koukkuja tai vaihteluita. Vile on malliesimerkki tästä(kin).
Jos levystä jotain tarkempaa pitää sanoa, mainittakoon, että se on Cannibal Corpsen ensimmäinen levy uuden solistin, George "Corpsegrinder" Fischerin kanssa - tästä syystä Vilea pidetään välilevynä. On totta, että edeltävä levy The Bleeding on klassikon asemassa ja seuraavat kaksi tuotosta (Gallery of Suicide ja Bloodthrist) omaavat "unohdettujen mestariteosten" leiman, mutta tämä on niin kovin suhteellista. Punctured Wound Massacren kaltaiset idioottimaisuudet (alle kaksi minuuttia pitkä biisi, joka tuntuu koostuvan neljästä sanasta - stab, hack, slash, kill) tekevät levystä minulle huonon - tai ainakin heikon - kuuntelukokemuksen; toivon toistuvasti kuuntelevani vaikka Tomb of the Mutilatedia tai Killia.
Jos Motörheadin soundi on tunnistettavissa ensimmäisten sekuntien aikana, niin on kyllä Cannibal Corpsenkin - jos se ei ole tuttu, häpeä, häpeä! Minulle Vile oli ensimmäinen Cannibal Corpsen levy ja se on jäänyt vähiten... eh, läheiseksi. Kahta muuta omistamaani olen kuunnellut enemmän, ja Vile on eksynyt soittimeeni huonona esimerkkinä death metalista. Sinänsä, jos ihan totta puhutaan, Corpsegrinderin ääni on parempi kuin Barnesin, ja yhtyeen soitto kulkee hyvin - riffitkin ovat ihan päteviä - mutta kokonaisuus on vain niin yksiulotteinen, että levy ei tee vaikutusta.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Apocalyptica - Plays Metallica by Four Cellos (1996)
Nimi sanoo kaiken: levy on Apocalyptica - ennen suursuosiota - soittamassa Metallicaa selloillaan. Muita soittimia ei ole, vain neljä selloa soittamassa Metallican tunnetuimpia kappaleita: Enter Sandman, Master of Puppets, Sad But True... 'Tallican tunnetuimpia vetoja. Silti Apocalyptica ansaitsee hatunnoston siitä, että se on valinnut koveroitaviksi myös (puhutaan Metallicasta, niin kaikki on suhteellista) tuntemattomampia vetoja - Harvester of Sorrow, Creeping Death ja Welcome Home (Sanitarium) ovat isoja hittejä, mutta vielä suurempia ovat levyltä puuttuvat One ja Nothing Else Matters.
Levystä ei ole juuri tämän enempää sanottavaa, oikeasti. Metallicaa selloilla - kyllähän tätä kuuntelee, erikoisena osana metallimusiikin historiaa ja kehityskulkua, jos ei muuten. Jos haluaa kuulla ne iänikuiset Metallica-veisut uudesta ja taatusti uniikista näkökulmasta, Plays Metallica by Four Cellos on kuuntelun arvoinen, mutta ei juuri toisen.
Levystä ei ole juuri tämän enempää sanottavaa, oikeasti. Metallicaa selloilla - kyllähän tätä kuuntelee, erikoisena osana metallimusiikin historiaa ja kehityskulkua, jos ei muuten. Jos haluaa kuulla ne iänikuiset Metallica-veisut uudesta ja taatusti uniikista näkökulmasta, Plays Metallica by Four Cellos on kuuntelun arvoinen, mutta ei juuri toisen.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Savatage - Dead Winter Dead (1995)
Savatagen Gutter Ballet on hyvä levy, jota olen kuunnellut liian vähän. Siinä Jon Oliva laulaa hienosti, kappaleet ovat monipolvisia ja progeilevat oikealla tavalla ja niin edelleen (se siitä referoinnista), mutta en ole koskaan kokenut levyä läheiseksi, henkilökohtaiseksi. Tunnustan ostaneeni Gutter Balletin velvollisuudentunnosta - pidän Savatagen ja Jon Oliva's Painin tietyistä levyistä, ja Gutter Balletia pidetään niitä parempina, joten minun "täytyi" hankkia se ja (jossakin määrin) pitääkin siitä.
Dead Winter Dead sen sijaan on mielestäni henkilökohtainen ja tunteellinen levy, unohtamatta rankkuutta ja progea. Yksi tärkeä syy tähän on kappalemateriaalin (näennäinen) seesteys verrattuna toiseen omistamaani yhtyeen levyyn, mutta se on hyvin pinnallinen tulkinta. Kyllä, Dead Winter Dead sisältää enemmän melodista ja "balladinomaista" materiaalia, mutta ne eivät tunnu yrityksiltä tehdä helpostilähestyttävä hittihakuinen kokonaisuus - ei, vaan Dead Winter Deadin aihepiirin ottaen, on oletettavakin, että materiaali eroaa konseptittomasta/teemattomasta Gutter Balletista. Kun levy käsittelee -90-luvun puolessa välissä käynnissä ollutta Jugoslavian hajoamista ja siitä seuranneita sotia, materiaalin tulee heijastella tätä. Toisaalta vahvemmalle tunnelataukselle on toinen traaginenkin peruste.
Criss Oliva, Savatagen toinen perustaja ja Jon Olivan veli, kuoli 1993 auto-onnettomuudessa, jossa rattijuoppo ajoi hänen ylitseen. Criss Olivan panos ja merkitys Savatagen synnylle oli suuri ja sitä ei käy väheksyminen, eikä hänen saappaisiinsa astuneelle Chris Cafferylle tilanne ollut helppo. Hieman ennen Criss Olivan kuolemaa, Jon Oliva, Savatagen toinen perustaja ja alkuperäinen solisti, menetti äänensä laulettuaan huonolla tekniikalla vuosikausia. Hän ei kyennyt laulamaan joihinkin vuosiin ollenkaan ja hänen oli opeteltava tyystin uusi tekniikka sitä varten. Moni muu bändi olisi kuollut tähän - kahden tunnistettavimman jäsenensä (hetkelliseen tai lopulliseen) eroon - mutta Savatagen pääsäveltäjistä kaksi kolmesta, Jon Oliva ja tuottaja Paul O'Neill säilyivät mukana kuvioissa ja kaksi vuotta ja yksi välityölevy Criss Olivan traagisen kohtalon jälkeen, Dead Winter Dead ilmestyi.
Päälauluvastuun levyllä hoitaa (erinomaisesti) Zak Stevens - kahdessa kappaleessa laulut hoitaa Jon Oliva tavaramerkkiäänellään. Molemmat solistit toimivat täydellisesti levyn äänimaisemaan - Oliva uhkavaana asediilerinä/pahahenkenä, Stevens kertojamaisena hahmona. Stevensin suoritukselle - etenkin - on nostettava hattu ja hattuhyllyä, koska hän saa kammottavat tapahtumat, joista levy kertoo, tuntumaan juuri niin kammottavilta kuin ne olivat; toisaalta hän laulaa myös optimistisesti levyn alussa, kun tunnelma on innokas, odottava. Totta puhuakseni on vaikea nostaa yhtään erityisen heikkoa suoritusta esiin, mutta loputtomia huikeita osioita. Suosikkikohtani koko levyllä on One Childin C-osa, josa Stevens vetää tulkintansa äärimmilleen.
Kappalemateriaali on juuri sopivan melodista, tunnelmallista ja jyräävää. Levy on täynnä riffejä vailla vertaa (Starlight, Dead Winter Dead), melodioita joita on mahdotonta paranaa (This Is the Time, One Child, This Isn't What We Meant) ja yllättävän toimivia instrumentaaleja jakamassa kokonaisuutta osioihin (erityisesti Mozart and Madness). Minulle Dead Winter Deadin kuunteleminen on henkilökohtainen kokemus, sillä jokainen kappale tuntuu siltä, että yhtye todella haluaa kuulijan tietävän ja tuntevan tapahtumat ja niiden kaikki hirvittävät taustat.
Minusta Dead Winter Dead on jokaisella kuuntelukerralla parempi levy - ensimmäisen kerran kun kuulin sen, pidin sitä hädintuskin hevinä, itkunyyhky-rockina, mutta vähitellen olen oppinut arvostamaan sitä. Nyt se on minulle yksi "heavy metalin suvantokauden" (eli -90-luvun puolivälin ja lopun) kohokohtia, ja osoituksia siitä, että kaikki yhtyeet eivät tinkineet kriisien edessäkään ilmaisustaan.
Dead Winter Dead sen sijaan on mielestäni henkilökohtainen ja tunteellinen levy, unohtamatta rankkuutta ja progea. Yksi tärkeä syy tähän on kappalemateriaalin (näennäinen) seesteys verrattuna toiseen omistamaani yhtyeen levyyn, mutta se on hyvin pinnallinen tulkinta. Kyllä, Dead Winter Dead sisältää enemmän melodista ja "balladinomaista" materiaalia, mutta ne eivät tunnu yrityksiltä tehdä helpostilähestyttävä hittihakuinen kokonaisuus - ei, vaan Dead Winter Deadin aihepiirin ottaen, on oletettavakin, että materiaali eroaa konseptittomasta/teemattomasta Gutter Balletista. Kun levy käsittelee -90-luvun puolessa välissä käynnissä ollutta Jugoslavian hajoamista ja siitä seuranneita sotia, materiaalin tulee heijastella tätä. Toisaalta vahvemmalle tunnelataukselle on toinen traaginenkin peruste.
Criss Oliva, Savatagen toinen perustaja ja Jon Olivan veli, kuoli 1993 auto-onnettomuudessa, jossa rattijuoppo ajoi hänen ylitseen. Criss Olivan panos ja merkitys Savatagen synnylle oli suuri ja sitä ei käy väheksyminen, eikä hänen saappaisiinsa astuneelle Chris Cafferylle tilanne ollut helppo. Hieman ennen Criss Olivan kuolemaa, Jon Oliva, Savatagen toinen perustaja ja alkuperäinen solisti, menetti äänensä laulettuaan huonolla tekniikalla vuosikausia. Hän ei kyennyt laulamaan joihinkin vuosiin ollenkaan ja hänen oli opeteltava tyystin uusi tekniikka sitä varten. Moni muu bändi olisi kuollut tähän - kahden tunnistettavimman jäsenensä (hetkelliseen tai lopulliseen) eroon - mutta Savatagen pääsäveltäjistä kaksi kolmesta, Jon Oliva ja tuottaja Paul O'Neill säilyivät mukana kuvioissa ja kaksi vuotta ja yksi välityölevy Criss Olivan traagisen kohtalon jälkeen, Dead Winter Dead ilmestyi.
Päälauluvastuun levyllä hoitaa (erinomaisesti) Zak Stevens - kahdessa kappaleessa laulut hoitaa Jon Oliva tavaramerkkiäänellään. Molemmat solistit toimivat täydellisesti levyn äänimaisemaan - Oliva uhkavaana asediilerinä/pahahenkenä, Stevens kertojamaisena hahmona. Stevensin suoritukselle - etenkin - on nostettava hattu ja hattuhyllyä, koska hän saa kammottavat tapahtumat, joista levy kertoo, tuntumaan juuri niin kammottavilta kuin ne olivat; toisaalta hän laulaa myös optimistisesti levyn alussa, kun tunnelma on innokas, odottava. Totta puhuakseni on vaikea nostaa yhtään erityisen heikkoa suoritusta esiin, mutta loputtomia huikeita osioita. Suosikkikohtani koko levyllä on One Childin C-osa, josa Stevens vetää tulkintansa äärimmilleen.
Kappalemateriaali on juuri sopivan melodista, tunnelmallista ja jyräävää. Levy on täynnä riffejä vailla vertaa (Starlight, Dead Winter Dead), melodioita joita on mahdotonta paranaa (This Is the Time, One Child, This Isn't What We Meant) ja yllättävän toimivia instrumentaaleja jakamassa kokonaisuutta osioihin (erityisesti Mozart and Madness). Minulle Dead Winter Deadin kuunteleminen on henkilökohtainen kokemus, sillä jokainen kappale tuntuu siltä, että yhtye todella haluaa kuulijan tietävän ja tuntevan tapahtumat ja niiden kaikki hirvittävät taustat.
Minusta Dead Winter Dead on jokaisella kuuntelukerralla parempi levy - ensimmäisen kerran kun kuulin sen, pidin sitä hädintuskin hevinä, itkunyyhky-rockina, mutta vähitellen olen oppinut arvostamaan sitä. Nyt se on minulle yksi "heavy metalin suvantokauden" (eli -90-luvun puolivälin ja lopun) kohokohtia, ja osoituksia siitä, että kaikki yhtyeet eivät tinkineet kriisien edessäkään ilmaisustaan.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
King Diamond - The Spider's Lullabye (1995)
The Spider's Lullabye on epäilyksettä King Diamondin uran heikoin levy. Se ei ole paska levy - lähes minkä tahansa muun bändin diskografiassa se olisi paras tai parhaita - mutta kun sitä vertaa yhtyeen muihin tuotoksiin... Näen levyllä kaksi suurta pääongelmaa, joista - enemmän tai vähemmän - kaikki muut juontuvat.
-90-luvun King Diamond -levytyksillä ei ole huikeat soundit (edes remastereissa), mutta The Spider's Lullabye kuulostaa lähes demomaiselta. Kitarasoundit ovat ohuet, rummuista puuttuu syvyyttä, bassoa ei tahdo löytää ja ainoa asia, joka on muuttumaton, on Kuningas itse. Tämä on tyypillinen ongelma Kingin "välikauden" (The Spider's Lullabye - House of God tai Abigail II) tuotoksilla, ja en aio mainita sitä enää tämän jälkeen; epäilen että huono äänimaisema karkottaa herkempinahkaisia faneja takaisin -80-luvun tuotosten pariin. Olen lukenut haastattelusta, että tärkein syy huonoihin soundeihin ei ole niinkään tuotannon taso, vaan että yhtyeen rumpaleilla, Darrin Anthonylla ja John Luke Herbertillä, oli huonot rummut, joiden (luokaton) miksaus määritti muidenkin soitinten miksauksen. Molemmat rumpalivat ovat/olivat taitavia soittajia, mutta joskus musisointi on välineurheilua.
Muiden "välikauden" levyjen kohdalla huonot soundit on annettavissa anteeksi - tai ainakaan ne eivät minua häiritse yhtä pahasti - koska niillä on kiehtova tarina, joiden taustalle alkeelliset soundit sopivat. The Spider's Lullabyella ei ole; levyllä on vain torsoksi jäävä neljän kappaleen mittainen "minikonsepti", mutta muuta kappaleet ovat "vain" biisejä. Neljän viimeisen kappaleen tarina on ytimekäs eikä erityisen onnistunut: Harry pelkää hämähäkkejä, hän menee hoitolaitokseen ja kuolee. Missä ovat kaikki ne tulkintojen loputtomat mahdollisuudet, ne oivaillukset, tutun ja tuntemattoman sekoittavat elementit, mitkä tekivät aiemmista levyistä niin tiivitä ja kiehtovia kokonaisuuksia? Valtaosa levystä kuuluu hyvin - jopa erinomaisten - sävellysten kanssa, jotka kertovat omia pieniä välähdyksenkaltaisia tarinoitaan, kyllä, mutta jäävät irrallisiksi. Konseptin puute sotii levyä vastaan täydellä rintamalla.
Poltergeist on ehkä levyn paras ja erikoisin biisi; ainakin siinä Maestro revittelee rajuimmin. Dreams, Six Feet Under, The Spider's Lullabye, Eastmann's Cure ja From the Otherside toimivat myös hyvin. Jäljelle jää To The Morgue, Room 17, Killer ja Moonlight jotka eivät ole mitään erikoista; näistä neljästä kaksi kuuluu ns. minikonseptiin, joten se jos mikä nakertaa levyn suurimman koukun tehoa.
Kokonaisuutena The Spider's Lullabye on King Diamond -asteikolla unohdettava, korkeintaan tyydyttävän arvosanan ansaitseva tuotos, mutta yleisellä musiikkiskaalalla kasin tuotos. Kyllähän tämä King Diamond -fanien kokoelmiin sujahtaa oikein näppärästi, mutta missään nimessä levyä ei voi suositella ensikosketukseksi yhtyeen tuotantoon.
-90-luvun King Diamond -levytyksillä ei ole huikeat soundit (edes remastereissa), mutta The Spider's Lullabye kuulostaa lähes demomaiselta. Kitarasoundit ovat ohuet, rummuista puuttuu syvyyttä, bassoa ei tahdo löytää ja ainoa asia, joka on muuttumaton, on Kuningas itse. Tämä on tyypillinen ongelma Kingin "välikauden" (The Spider's Lullabye - House of God tai Abigail II) tuotoksilla, ja en aio mainita sitä enää tämän jälkeen; epäilen että huono äänimaisema karkottaa herkempinahkaisia faneja takaisin -80-luvun tuotosten pariin. Olen lukenut haastattelusta, että tärkein syy huonoihin soundeihin ei ole niinkään tuotannon taso, vaan että yhtyeen rumpaleilla, Darrin Anthonylla ja John Luke Herbertillä, oli huonot rummut, joiden (luokaton) miksaus määritti muidenkin soitinten miksauksen. Molemmat rumpalivat ovat/olivat taitavia soittajia, mutta joskus musisointi on välineurheilua.
Muiden "välikauden" levyjen kohdalla huonot soundit on annettavissa anteeksi - tai ainakaan ne eivät minua häiritse yhtä pahasti - koska niillä on kiehtova tarina, joiden taustalle alkeelliset soundit sopivat. The Spider's Lullabyella ei ole; levyllä on vain torsoksi jäävä neljän kappaleen mittainen "minikonsepti", mutta muuta kappaleet ovat "vain" biisejä. Neljän viimeisen kappaleen tarina on ytimekäs eikä erityisen onnistunut: Harry pelkää hämähäkkejä, hän menee hoitolaitokseen ja kuolee. Missä ovat kaikki ne tulkintojen loputtomat mahdollisuudet, ne oivaillukset, tutun ja tuntemattoman sekoittavat elementit, mitkä tekivät aiemmista levyistä niin tiivitä ja kiehtovia kokonaisuuksia? Valtaosa levystä kuuluu hyvin - jopa erinomaisten - sävellysten kanssa, jotka kertovat omia pieniä välähdyksenkaltaisia tarinoitaan, kyllä, mutta jäävät irrallisiksi. Konseptin puute sotii levyä vastaan täydellä rintamalla.
Poltergeist on ehkä levyn paras ja erikoisin biisi; ainakin siinä Maestro revittelee rajuimmin. Dreams, Six Feet Under, The Spider's Lullabye, Eastmann's Cure ja From the Otherside toimivat myös hyvin. Jäljelle jää To The Morgue, Room 17, Killer ja Moonlight jotka eivät ole mitään erikoista; näistä neljästä kaksi kuuluu ns. minikonseptiin, joten se jos mikä nakertaa levyn suurimman koukun tehoa.
Kokonaisuutena The Spider's Lullabye on King Diamond -asteikolla unohdettava, korkeintaan tyydyttävän arvosanan ansaitseva tuotos, mutta yleisellä musiikkiskaalalla kasin tuotos. Kyllähän tämä King Diamond -fanien kokoelmiin sujahtaa oikein näppärästi, mutta missään nimessä levyä ei voi suositella ensikosketukseksi yhtyeen tuotantoon.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
Immortal - Battles in the North (1995)
Minusta Immortalin kolmas levy, Battles in the North, täyttää erinomaisesti erään levyn arkkityypin määritelmän: se on paska levy. Oikeastaan tämä ei riitä kuvaamaan tuntojani levyä kohtaan - lähempänä on syvä ihmetys, hämmennys ja kiukunsekainen ärtymys. Voin vain yrittää selittää miksi olen tätä mieltä; jos sinusta Immortalin -90-luvun materiaali on parasta musiikkia, mitä ihmiskunta on koskaan saanut kuulla, voit suosiolla sulkea selaimen tässä välissä.
En ensinnäkään ymmärrä riittävästi norjalaista black metalia. Genressä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta minulla on vain pintapuolista tietoa ja ymmärrystä alalajista. Pääsyynä tähän on se, että juuri Battles in the Northin kaltaiset levyt ovat karkottaneet minut luotaan. Ehkä levy aukenee Mayhemin, Enslavedin ja Darkthronen alkutuotannon ystäville eri tavalla, mutta minulle... ei.
Battles in the North on tehty sekavaksi ja monotoniseksi. Tästä aikomuksesta olen täysin varma. Sen soundit ovat huonot (tyypillistä -90-luvun black metalille), komppivalikoimasta löytyy vain blast beat (samaten tyypillistä), riffeistä ei ota tolkkua, lyriikassa on valtaisia älyttömyyksiä tai suoria kielioppivirheitä ("Make me never-ending snowfall") ja - mihin en ole muualla törmännyt - tarkoituksella takakanteen väärin kirjoitettu biisilista. Jokaisesta näistä huomiosta voisi narista Abbathia imitoiden vaikka sivukaupalla, mutta keskityn muutamaan.
Miksi kukaan haluaisi kirjoittaa biisilistan väärään järjestykseen levykotelon takakanteen? Kyse ei ole yhden biisin väärästä paikasta, vaan siitä, että listassa on kaksi kappaletta kymmenestä oikeilla paikoilla. Eikä tämä järjetön rikos logiikkaa vastaan pääty tähän - myös lyriikat on kirjoitettu samaan järjestykseen kuin takakanteen! Ensimmäisellä kerralla kukaan ei voi tietää mikä kappale milloinkin soi, ja totta puhuakseni minulla ei vieläkään ole selvää kuvaa siitä.
Osaltaan tähän vaikuttaa kappaleiden puuroutuminen ja toisiinsa sekoittuminen. Jokainen biisi kuulostaa aivan samalta kuin edeltävä ja seuraava - ei vain vähän, vaan aivan totaalisesti samalta. Vaikka kuinka keskityn musiikkiin, en erota kuin yhden kappaleen (Battles in the North, kertosäkeensä takia) muista. Yhdessä biisissä (jonka tietokoneeni nimeää Throned by Blackstormsiksi) on muutaman sekunnin bassointro, ennen kuin kappale "palaa muottiinsa", eli määrittelemättömäksi pörinäksi. Siltä Battles in the North minusta kuulostaa: pörinältä, jonka päälle on miksattu Abbathin tavaramerkki pörinää (eli örinämaista laulua tai jotain... ei ole toista samanlaista, joten määrittele tässä nyt sitten herran ääni jotenkin).
Ostin vuoden 2008 paikkeilla Battles in the Northin, jotta voisin ymmärtää hieman norjalaista black metalia. En kokenut valaistumista, vaan mielessäni kävi, että minulta ryöstettiin (pieni, levy oli alelaarissa) summa rahaa tarkoituksettomaan pörinään. Immortalilla on faneja, ja joissakin piireissä tätä levyä pidetään yhtyeen parhaana "alkuaikojen" (= ennen At the Heart of Winteria) tuotoksena. Jos näin on, taivas varjele mitä ne muut mahtavatkaan olla...
En ensinnäkään ymmärrä riittävästi norjalaista black metalia. Genressä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta minulla on vain pintapuolista tietoa ja ymmärrystä alalajista. Pääsyynä tähän on se, että juuri Battles in the Northin kaltaiset levyt ovat karkottaneet minut luotaan. Ehkä levy aukenee Mayhemin, Enslavedin ja Darkthronen alkutuotannon ystäville eri tavalla, mutta minulle... ei.
Battles in the North on tehty sekavaksi ja monotoniseksi. Tästä aikomuksesta olen täysin varma. Sen soundit ovat huonot (tyypillistä -90-luvun black metalille), komppivalikoimasta löytyy vain blast beat (samaten tyypillistä), riffeistä ei ota tolkkua, lyriikassa on valtaisia älyttömyyksiä tai suoria kielioppivirheitä ("Make me never-ending snowfall") ja - mihin en ole muualla törmännyt - tarkoituksella takakanteen väärin kirjoitettu biisilista. Jokaisesta näistä huomiosta voisi narista Abbathia imitoiden vaikka sivukaupalla, mutta keskityn muutamaan.
Miksi kukaan haluaisi kirjoittaa biisilistan väärään järjestykseen levykotelon takakanteen? Kyse ei ole yhden biisin väärästä paikasta, vaan siitä, että listassa on kaksi kappaletta kymmenestä oikeilla paikoilla. Eikä tämä järjetön rikos logiikkaa vastaan pääty tähän - myös lyriikat on kirjoitettu samaan järjestykseen kuin takakanteen! Ensimmäisellä kerralla kukaan ei voi tietää mikä kappale milloinkin soi, ja totta puhuakseni minulla ei vieläkään ole selvää kuvaa siitä.
Osaltaan tähän vaikuttaa kappaleiden puuroutuminen ja toisiinsa sekoittuminen. Jokainen biisi kuulostaa aivan samalta kuin edeltävä ja seuraava - ei vain vähän, vaan aivan totaalisesti samalta. Vaikka kuinka keskityn musiikkiin, en erota kuin yhden kappaleen (Battles in the North, kertosäkeensä takia) muista. Yhdessä biisissä (jonka tietokoneeni nimeää Throned by Blackstormsiksi) on muutaman sekunnin bassointro, ennen kuin kappale "palaa muottiinsa", eli määrittelemättömäksi pörinäksi. Siltä Battles in the North minusta kuulostaa: pörinältä, jonka päälle on miksattu Abbathin tavaramerkki pörinää (eli örinämaista laulua tai jotain... ei ole toista samanlaista, joten määrittele tässä nyt sitten herran ääni jotenkin).
Ostin vuoden 2008 paikkeilla Battles in the Northin, jotta voisin ymmärtää hieman norjalaista black metalia. En kokenut valaistumista, vaan mielessäni kävi, että minulta ryöstettiin (pieni, levy oli alelaarissa) summa rahaa tarkoituksettomaan pörinään. Immortalilla on faneja, ja joissakin piireissä tätä levyä pidetään yhtyeen parhaana "alkuaikojen" (= ennen At the Heart of Winteria) tuotoksena. Jos näin on, taivas varjele mitä ne muut mahtavatkaan olla...
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Iced Earth - Burnt Offerings (1995)
Iced Earth on - kuten on tullut mainittua jo - tärkeä bändi, ja pääsyy tämän faktan takana on nimenomaan Burnt Offerings, mikä oli ensimmäinen ostamani yhtyeen levy. Se ei silti ole yhtyeen paras levy, vaikka... No, palataan siihen kohta.
Burnt Offeringsilla laulaa ensimmäistä kertaa Matt Barlow, tuo äänialahirviö. Barlow omaa (edelleen) hirmuisen äänialan eikä hänen tarvitse turvautua falsettiin kuin harvoin; ilmeisesti hän on baritoni, mutta ylettää F5-korkeuksiin. Hänen äänessään skaala on kuitenkin sekundaarinen tosiseikka, sillä tärkeämpää on (minulle ainakin) aina ollut laulun sisältämä tunnelataus: Barlow kuulostaa siltä, kuin hän todella kärsisi/olisi valmiina itkemäään/vihaa sisuskalujasi ja olemassaoloasi/on haikea... Harva metallisolisti kykenee samaan, ainakaan samalla tasolla. Esimerkkeinä ääripäistä mainittakoon hempeä The Pierced Spirit ja erittäin vihainen Brainwashed.
Levyn avaa nimikkoraita Burnt Offerings (jonka alkuun on sämplätty/mitälie Manaaja-elokuvan tunnussävelmä - tiedetään, Mike Oldfieldiä, joojoo) taitaa olla yhtyeen raivokkaimpia puristuksia. Jon Schafferin puhelaulut yhdistettynä Barlown tulkintaan luovat komean kontrastin, ja kun taustalle läimäytetään vino pino erinomaisia ja nerouden rajoilla häilyviä riffejä ja liian nopeat tuplabasarit, on yksinkertaisesti erinomainen kappale kasassa. Myönnän, että kun ensimmäisen kerran kuuntelin Burnt Offeringsin, häkellyin, sillä se ei ollut sitä, mitä yhtyeeltä odotin - olin kuunnellut yhtyeen myöhempää (eli melodisempaa) tuotantoa ja vihan ja pitelemättömän raivon määrä pääsivät yllättämään. Koko levyä kuvastaa nimenomaan vihainen, mutta ei luotaantyöntävä, ilmapiiri - ilmeisesti yhtye kärsi joistakin kiistoista levy-yhtiönsä kanssa ja tämä heijastui (hyvällä tavalla?) levyyn. Toki levy on paljon muutakin kuin täyttä vauhtia kaahaamista, mutta joka kuuntelukerran jälkeen mieleeni jäävät nimenomaan ne nopeat kohdat, hillittömät riffimyrskyt, ja vasta tarkemmalla analyysilla "huomaan" akustiset osiotkin.
Levyn ensimmäiset seitsemän kappaletta (kahdeksasta) ovat aina olleet silmissäni esinäytöstä levyn päättösraidalle. En sano, että nämä seitsemän sävellystä ovat huonoja - kaukana siitä, taivas varjele! - mutta ne väkisinkin kalpenevat mestariteoksen mittoihin kohoavan Dante's Infernon rinnalla.
Dante's Inferno on syy miksi tämä levy on olemassa ja pitää kuulua jokaisen itseään yhtään kunnioittavan metallisydämen yleistietoon. Kappaleella on kestoa liki seitsemäntoista minuuttia (!) eikä riffejä juuri toisteta; mistään "rakenteesta" ei voida puhua. Kuten Jumalaisen näytelmän ensimmäinen kirja, kappale kuvaa runoilijan matkaa Helvetin kerrosten läpi kohti pohjaa ja siellä odottavaa jäähän kahlittua Luciferia, joka kolmessa suussaan järsii Brutusta, Juudasta ja Cassiusta. Kappaleen teeman huomioon ottaen olisikin outoa, jos sävellys palaisi ensimmäistä piiriä taustoittaneeseen riffiin tai melodiaan. Musiikillisesti kappale on juuri niin synkkä helvetilliseen aihepiiriin sopiikin - viipyilevästä introsta säälimättömän rymistelyn ja pahaenteisten mantrojen kautta aina suoranaiseen örinään ja sitä säestävään riffiin, joka taitaa olla yksi rankimpia ja parhaita yhtyeen ja koko metallikentän diskografiassa.
Burnt Offerings on hyvä levy, mutta se ei yllä kokonaisuutena kirjoissani Night of the Stormriderin tasolle. Siinä missä edeltävä levy päättyi Travel in Stygianiin, Burnt Offerings päättyy Dante's Infernoon - tästä levyn päättävästä eepoksesta tuli yhtyeen tavaramerkki tuleville vuosille - ja vaikka nämä kaksi raitaa ovat molemmat erinomaisia, kallistun jälkimmäisen puoleen, koska mielestäni se syleilee lähdemateriaaliaan paremmin. Burnt Offerings alkaa ja päätty vahvasti, mutta vaikka keskiosan materiaali ei ole huonoa (tai edes keskinkertaista), jää se välisoiton rooliin.
P.S. Loma ohi. Täällä taas. Look, the old bitch is back.
Burnt Offeringsilla laulaa ensimmäistä kertaa Matt Barlow, tuo äänialahirviö. Barlow omaa (edelleen) hirmuisen äänialan eikä hänen tarvitse turvautua falsettiin kuin harvoin; ilmeisesti hän on baritoni, mutta ylettää F5-korkeuksiin. Hänen äänessään skaala on kuitenkin sekundaarinen tosiseikka, sillä tärkeämpää on (minulle ainakin) aina ollut laulun sisältämä tunnelataus: Barlow kuulostaa siltä, kuin hän todella kärsisi/olisi valmiina itkemäään/vihaa sisuskalujasi ja olemassaoloasi/on haikea... Harva metallisolisti kykenee samaan, ainakaan samalla tasolla. Esimerkkeinä ääripäistä mainittakoon hempeä The Pierced Spirit ja erittäin vihainen Brainwashed.
Levyn avaa nimikkoraita Burnt Offerings (jonka alkuun on sämplätty/mitälie Manaaja-elokuvan tunnussävelmä - tiedetään, Mike Oldfieldiä, joojoo) taitaa olla yhtyeen raivokkaimpia puristuksia. Jon Schafferin puhelaulut yhdistettynä Barlown tulkintaan luovat komean kontrastin, ja kun taustalle läimäytetään vino pino erinomaisia ja nerouden rajoilla häilyviä riffejä ja liian nopeat tuplabasarit, on yksinkertaisesti erinomainen kappale kasassa. Myönnän, että kun ensimmäisen kerran kuuntelin Burnt Offeringsin, häkellyin, sillä se ei ollut sitä, mitä yhtyeeltä odotin - olin kuunnellut yhtyeen myöhempää (eli melodisempaa) tuotantoa ja vihan ja pitelemättömän raivon määrä pääsivät yllättämään. Koko levyä kuvastaa nimenomaan vihainen, mutta ei luotaantyöntävä, ilmapiiri - ilmeisesti yhtye kärsi joistakin kiistoista levy-yhtiönsä kanssa ja tämä heijastui (hyvällä tavalla?) levyyn. Toki levy on paljon muutakin kuin täyttä vauhtia kaahaamista, mutta joka kuuntelukerran jälkeen mieleeni jäävät nimenomaan ne nopeat kohdat, hillittömät riffimyrskyt, ja vasta tarkemmalla analyysilla "huomaan" akustiset osiotkin.
Levyn ensimmäiset seitsemän kappaletta (kahdeksasta) ovat aina olleet silmissäni esinäytöstä levyn päättösraidalle. En sano, että nämä seitsemän sävellystä ovat huonoja - kaukana siitä, taivas varjele! - mutta ne väkisinkin kalpenevat mestariteoksen mittoihin kohoavan Dante's Infernon rinnalla.
Dante's Inferno on syy miksi tämä levy on olemassa ja pitää kuulua jokaisen itseään yhtään kunnioittavan metallisydämen yleistietoon. Kappaleella on kestoa liki seitsemäntoista minuuttia (!) eikä riffejä juuri toisteta; mistään "rakenteesta" ei voida puhua. Kuten Jumalaisen näytelmän ensimmäinen kirja, kappale kuvaa runoilijan matkaa Helvetin kerrosten läpi kohti pohjaa ja siellä odottavaa jäähän kahlittua Luciferia, joka kolmessa suussaan järsii Brutusta, Juudasta ja Cassiusta. Kappaleen teeman huomioon ottaen olisikin outoa, jos sävellys palaisi ensimmäistä piiriä taustoittaneeseen riffiin tai melodiaan. Musiikillisesti kappale on juuri niin synkkä helvetilliseen aihepiiriin sopiikin - viipyilevästä introsta säälimättömän rymistelyn ja pahaenteisten mantrojen kautta aina suoranaiseen örinään ja sitä säestävään riffiin, joka taitaa olla yksi rankimpia ja parhaita yhtyeen ja koko metallikentän diskografiassa.
Burnt Offerings on hyvä levy, mutta se ei yllä kokonaisuutena kirjoissani Night of the Stormriderin tasolle. Siinä missä edeltävä levy päättyi Travel in Stygianiin, Burnt Offerings päättyy Dante's Infernoon - tästä levyn päättävästä eepoksesta tuli yhtyeen tavaramerkki tuleville vuosille - ja vaikka nämä kaksi raitaa ovat molemmat erinomaisia, kallistun jälkimmäisen puoleen, koska mielestäni se syleilee lähdemateriaaliaan paremmin. Burnt Offerings alkaa ja päätty vahvasti, mutta vaikka keskiosan materiaali ei ole huonoa (tai edes keskinkertaista), jää se välisoiton rooliin.
P.S. Loma ohi. Täällä taas. Look, the old bitch is back.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)