Savatage - Dead Winter Dead (1995)

Savatagen Gutter Ballet on hyvä levy, jota olen kuunnellut liian vähän. Siinä Jon Oliva laulaa hienosti, kappaleet ovat monipolvisia ja progeilevat oikealla tavalla ja niin edelleen (se siitä referoinnista), mutta en ole koskaan kokenut levyä läheiseksi, henkilökohtaiseksi. Tunnustan ostaneeni Gutter Balletin velvollisuudentunnosta - pidän Savatagen ja Jon Oliva's Painin tietyistä levyistä, ja Gutter Balletia pidetään niitä parempina, joten minun "täytyi" hankkia se ja (jossakin määrin) pitääkin siitä.

Dead Winter Dead sen sijaan on mielestäni henkilökohtainen ja tunteellinen levy, unohtamatta rankkuutta ja progea. Yksi tärkeä syy tähän on kappalemateriaalin (näennäinen) seesteys verrattuna toiseen omistamaani yhtyeen levyyn, mutta se on hyvin pinnallinen tulkinta. Kyllä, Dead Winter Dead sisältää enemmän melodista ja "balladinomaista" materiaalia, mutta ne eivät tunnu yrityksiltä tehdä helpostilähestyttävä hittihakuinen kokonaisuus - ei, vaan Dead Winter Deadin aihepiirin ottaen, on oletettavakin, että materiaali eroaa konseptittomasta/teemattomasta Gutter Balletista. Kun levy käsittelee -90-luvun puolessa välissä käynnissä ollutta Jugoslavian hajoamista ja siitä seuranneita sotia, materiaalin tulee heijastella tätä. Toisaalta vahvemmalle tunnelataukselle on toinen traaginenkin peruste.

Criss Oliva, Savatagen toinen perustaja ja Jon Olivan veli, kuoli 1993 auto-onnettomuudessa, jossa rattijuoppo ajoi hänen ylitseen. Criss Olivan panos ja merkitys Savatagen synnylle oli suuri ja sitä ei käy väheksyminen, eikä hänen saappaisiinsa astuneelle Chris Cafferylle tilanne ollut helppo. Hieman ennen Criss Olivan kuolemaa, Jon Oliva, Savatagen toinen perustaja ja alkuperäinen solisti, menetti äänensä laulettuaan huonolla tekniikalla vuosikausia. Hän ei kyennyt laulamaan joihinkin vuosiin ollenkaan ja hänen oli opeteltava tyystin uusi tekniikka sitä varten. Moni muu bändi olisi kuollut tähän - kahden tunnistettavimman jäsenensä (hetkelliseen tai lopulliseen) eroon - mutta Savatagen pääsäveltäjistä kaksi kolmesta, Jon Oliva ja tuottaja Paul O'Neill säilyivät mukana kuvioissa ja kaksi vuotta ja yksi välityölevy Criss Olivan traagisen kohtalon jälkeen, Dead Winter Dead ilmestyi.

Päälauluvastuun levyllä hoitaa (erinomaisesti) Zak Stevens - kahdessa kappaleessa laulut hoitaa Jon Oliva tavaramerkkiäänellään. Molemmat solistit toimivat täydellisesti levyn äänimaisemaan - Oliva uhkavaana asediilerinä/pahahenkenä, Stevens kertojamaisena hahmona. Stevensin suoritukselle - etenkin - on nostettava hattu ja hattuhyllyä, koska hän saa kammottavat tapahtumat, joista levy kertoo, tuntumaan juuri niin kammottavilta kuin ne olivat; toisaalta hän laulaa myös optimistisesti levyn alussa, kun tunnelma on innokas, odottava. Totta puhuakseni on vaikea nostaa yhtään erityisen heikkoa suoritusta esiin, mutta loputtomia huikeita osioita. Suosikkikohtani koko levyllä on One Childin C-osa, josa Stevens vetää tulkintansa äärimmilleen.

Kappalemateriaali on juuri sopivan melodista, tunnelmallista ja jyräävää. Levy on täynnä riffejä vailla vertaa (Starlight, Dead Winter Dead), melodioita joita on mahdotonta paranaa (This Is the Time, One Child, This Isn't What We Meant) ja yllättävän toimivia instrumentaaleja jakamassa kokonaisuutta osioihin (erityisesti Mozart and Madness). Minulle Dead Winter Deadin kuunteleminen on henkilökohtainen kokemus, sillä jokainen kappale tuntuu siltä, että yhtye todella haluaa kuulijan tietävän ja tuntevan tapahtumat ja niiden kaikki hirvittävät taustat.

Minusta Dead Winter Dead on jokaisella kuuntelukerralla parempi levy - ensimmäisen kerran kun kuulin sen, pidin sitä hädintuskin hevinä, itkunyyhky-rockina, mutta vähitellen olen oppinut arvostamaan sitä. Nyt se on minulle yksi "heavy metalin suvantokauden" (eli -90-luvun puolivälin ja lopun) kohokohtia, ja osoituksia siitä, että kaikki yhtyeet eivät tinkineet kriisien edessäkään ilmaisustaan.