Burnt Offeringsilla laulaa ensimmäistä kertaa Matt Barlow, tuo äänialahirviö. Barlow omaa (edelleen) hirmuisen äänialan eikä hänen tarvitse turvautua falsettiin kuin harvoin; ilmeisesti hän on baritoni, mutta ylettää F5-korkeuksiin. Hänen äänessään skaala on kuitenkin sekundaarinen tosiseikka, sillä tärkeämpää on (minulle ainakin) aina ollut laulun sisältämä tunnelataus: Barlow kuulostaa siltä, kuin hän todella kärsisi/olisi valmiina itkemäään/vihaa sisuskalujasi ja olemassaoloasi/on haikea... Harva metallisolisti kykenee samaan, ainakaan samalla tasolla. Esimerkkeinä ääripäistä mainittakoon hempeä The Pierced Spirit ja erittäin vihainen Brainwashed.
Levyn avaa nimikkoraita Burnt Offerings (jonka alkuun on sämplätty/mitälie Manaaja-elokuvan tunnussävelmä - tiedetään, Mike Oldfieldiä, joojoo) taitaa olla yhtyeen raivokkaimpia puristuksia. Jon Schafferin puhelaulut yhdistettynä Barlown tulkintaan luovat komean kontrastin, ja kun taustalle läimäytetään vino pino erinomaisia ja nerouden rajoilla häilyviä riffejä ja liian nopeat tuplabasarit, on yksinkertaisesti erinomainen kappale kasassa. Myönnän, että kun ensimmäisen kerran kuuntelin Burnt Offeringsin, häkellyin, sillä se ei ollut sitä, mitä yhtyeeltä odotin - olin kuunnellut yhtyeen myöhempää (eli melodisempaa) tuotantoa ja vihan ja pitelemättömän raivon määrä pääsivät yllättämään. Koko levyä kuvastaa nimenomaan vihainen, mutta ei luotaantyöntävä, ilmapiiri - ilmeisesti yhtye kärsi joistakin kiistoista levy-yhtiönsä kanssa ja tämä heijastui (hyvällä tavalla?) levyyn. Toki levy on paljon muutakin kuin täyttä vauhtia kaahaamista, mutta joka kuuntelukerran jälkeen mieleeni jäävät nimenomaan ne nopeat kohdat, hillittömät riffimyrskyt, ja vasta tarkemmalla analyysilla "huomaan" akustiset osiotkin.
Levyn ensimmäiset seitsemän kappaletta (kahdeksasta) ovat aina olleet silmissäni esinäytöstä levyn päättösraidalle. En sano, että nämä seitsemän sävellystä ovat huonoja - kaukana siitä, taivas varjele! - mutta ne väkisinkin kalpenevat mestariteoksen mittoihin kohoavan Dante's Infernon rinnalla.
Dante's Inferno on syy miksi tämä levy on olemassa ja pitää kuulua jokaisen itseään yhtään kunnioittavan metallisydämen yleistietoon. Kappaleella on kestoa liki seitsemäntoista minuuttia (!) eikä riffejä juuri toisteta; mistään "rakenteesta" ei voida puhua. Kuten Jumalaisen näytelmän ensimmäinen kirja, kappale kuvaa runoilijan matkaa Helvetin kerrosten läpi kohti pohjaa ja siellä odottavaa jäähän kahlittua Luciferia, joka kolmessa suussaan järsii Brutusta, Juudasta ja Cassiusta. Kappaleen teeman huomioon ottaen olisikin outoa, jos sävellys palaisi ensimmäistä piiriä taustoittaneeseen riffiin tai melodiaan. Musiikillisesti kappale on juuri niin synkkä helvetilliseen aihepiiriin sopiikin - viipyilevästä introsta säälimättömän rymistelyn ja pahaenteisten mantrojen kautta aina suoranaiseen örinään ja sitä säestävään riffiin, joka taitaa olla yksi rankimpia ja parhaita yhtyeen ja koko metallikentän diskografiassa.
Burnt Offerings on hyvä levy, mutta se ei yllä kokonaisuutena kirjoissani Night of the Stormriderin tasolle. Siinä missä edeltävä levy päättyi Travel in Stygianiin, Burnt Offerings päättyy Dante's Infernoon - tästä levyn päättävästä eepoksesta tuli yhtyeen tavaramerkki tuleville vuosille - ja vaikka nämä kaksi raitaa ovat molemmat erinomaisia, kallistun jälkimmäisen puoleen, koska mielestäni se syleilee lähdemateriaaliaan paremmin. Burnt Offerings alkaa ja päätty vahvasti, mutta vaikka keskiosan materiaali ei ole huonoa (tai edes keskinkertaista), jää se välisoiton rooliin.
P.S. Loma ohi. Täällä taas. Look, the old bitch is back.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti