Cradle of Filth - Dusk... and Her Embrace (1996)

Cradle of Filth on minulle tärkeä bändi - se oli aikanaan ensimmäisiä kosketuksiani kaikkeen Children of Bodomia rankempaan metalliin. 2000-luvun puolivälissä, kun innostuin yhtyeestä, bändistä puhuttiin paljon selloutin määritelmänä - Dimmu Borgirin kanssa - ja ilmassa lensi paljon paskaa. Syystä; kaksi yhtyeen tuohon aikaan julkaistua levyä ovat Sitä Itseään. Nyt yhtye on palauttanut kunniansa - tai mitä ikinä - ja meni tekemään uransa parhaita levyjäkin, ainakin omissa kirjoissani.

Silti en ole innostunut yhtyeen magnum opuksena (ainakin jossain piireissä; toiset antavat tittelin Midianille) pidetystä Dusk... and Her Embracesta. Ensinnäkin se on hyvin erilainen tuotos kuin myöhemmät levyt, toiseksi se on erittäin vaikea levy. Olen nyt kuunnellut levyä kriittisen avoimena ja tulokseni on, että en vieläkään ymmärrä levyä täysin, mutta ainakin voin sanoa pitäväni siitä - en osaa sijoittaa sitä yhtyeen levyjen parhausjärjestykseen minkään edelle tai minkään jälkeen, mutta en ainakaan heitä sitä huipulle tai pohjalle.

Dusk... and Her Embracen biisit ovat todella pitkiä: instrumentaaleja lukuun ottamatta vain yksi biisi (Malice Through the Looking Glass) jää alle kuuden minuutin; vastaavasti yksikään kappale ei ylitä kymmentä minuuttia, joten ainakin levy on yhteneväinen kestoissaan. Kun sävellykset ovat näinkin pitkiä, ne vaativat vaihtelua ja variaatiota, ja sitähän löytyy - juuri tämä on omissa silmissäni avain levyn vaikeuteen ja hienouteen. Mikään kappaleista ei pysy yhdessä tunnetilassa (ottakaa oppia, geneerinen death metal!) ja tahtilajit vaihtuvat lennosta. Silti sävellykset pysyvät kasassa, vaikka eihän niistä tahdo oikein tolkkua ottaa.

Valitettava miinus levylle kuitenkin tulee solisti Dani Filthin ilmaisun myötä. Älä ymmärrä väärin: Dani laulaa paremmin kuin myöhemmillä levyillä (hän pysyy valtaosan ajasta ylärekisterissä, mikä passaa), mutta hänen artikulaationsa on surkea. Etenkin ylärekisterissä pyöriminen puurouttaa sanat todella pahasti ja muuttuu pelkäksi ääntelyksi. Tämän erityisen valitettavaa, kun ottaa huomioon kuinka hyvää lyriikka on - jos sanoituksia lukee kuunnellessa, pysyy mukana, mutta ilman kirjasta tylytys on siansaksaa.

Lyriikat ja koko levyn tunnelma tuovat mieleeni goottilaisen kauhuromaanin/-novellin. Toki Cradle of Filth shokeeraa - mieleeni tulevat etenkin "Jesus is a cunt" -paidat - mutta ulkomusiikillisia seikkoja lukuun ottamatta kokonaisuus on erittäinkin... no, viktoriaanisella tavalla seksuaalisesti latautunut. Lyriikka vilisee hienoja, monimutkaisia ja runollisia sanoja/ilmaisuja, mutta mistä lopulta lauletaan, on seksi. Ei tietenkään näin yksiuloitteisesti tai typerästi, mutta kun analyysia teksteistä tekee, huomaa, että kyllähän yhtyeen ura vahvasti seksille rakentuu.

Esimerkkinä lyriikoista:

When the sun has wept upon the waveless lake
And the mist steal with ease
Covened wolves are their eerie dissonant napes
In adoration of moon and thee
-Dusk and Her Embrace

Niille, joille metalli on parhaimmillaan, kun hoetaan yksinkertaisia mantroja siitä, kuinka olemme parhaita, muut ovat paskoja tai tapetaan kaikki kristityt, Dusk... and Her Embrace tuskin vaikuttaa kovinkaan kaksiselta. En menisi niin pitkälle, että sainoisin levyä "ajattelevan miehen metalliksi", mutta se on selvästi suuntautuneempaa taiteellisuuteen, jos vaakakupissa toiseen suuntaan vetävät Manowar, Cannibal Corpse ja vaikkapa alkuaikojen W.A.S.P. Se, onko tämä hyvä asia vai ei, on jokaisen itse päätettävissä ja pääteltävissä.

P.S. Tiedän, minulta puuttuvat yhtyeen ensimmäiset (tai puolitoista ensimmäistä, riippuen miten haluaa ajatella) tuotokset, eli The Principle of Evil Made Flesh ja Vempire, mutta näiden levyjen löytäminen kohtuulliseen hintaan on lähes mahdotonta. Voisiko joku kiltisti tehdä uudelleenjulkaisun näistä - kun jo Total Fucking Darkness -demokin on julkaistu?