King Diamond - The Spider's Lullabye (1995)

The Spider's Lullabye on epäilyksettä King Diamondin uran heikoin levy. Se ei ole paska levy - lähes minkä tahansa muun bändin diskografiassa se olisi paras tai parhaita - mutta kun sitä vertaa yhtyeen muihin tuotoksiin... Näen levyllä kaksi suurta pääongelmaa, joista - enemmän tai vähemmän - kaikki muut juontuvat.
 
-90-luvun King Diamond -levytyksillä ei ole huikeat soundit (edes remastereissa), mutta The Spider's Lullabye kuulostaa lähes demomaiselta. Kitarasoundit ovat ohuet, rummuista puuttuu syvyyttä, bassoa ei tahdo löytää ja ainoa asia, joka on muuttumaton, on Kuningas itse. Tämä on tyypillinen ongelma Kingin "välikauden" (The Spider's Lullabye - House of God tai Abigail II) tuotoksilla, ja en aio mainita sitä enää tämän jälkeen; epäilen että huono äänimaisema karkottaa herkempinahkaisia faneja takaisin -80-luvun tuotosten pariin. Olen lukenut haastattelusta, että tärkein syy huonoihin soundeihin ei ole niinkään tuotannon taso, vaan että yhtyeen rumpaleilla, Darrin Anthonylla ja John Luke Herbertillä, oli huonot rummut, joiden (luokaton) miksaus määritti muidenkin soitinten miksauksen. Molemmat rumpalivat ovat/olivat taitavia soittajia, mutta joskus musisointi on välineurheilua.

Muiden "välikauden" levyjen kohdalla huonot soundit on annettavissa anteeksi - tai ainakaan ne eivät minua häiritse yhtä pahasti - koska niillä on kiehtova tarina, joiden taustalle alkeelliset soundit sopivat. The Spider's Lullabyella ei ole; levyllä on vain torsoksi jäävä neljän kappaleen mittainen "minikonsepti", mutta muuta kappaleet ovat "vain" biisejä. Neljän viimeisen kappaleen tarina on ytimekäs eikä erityisen onnistunut: Harry pelkää hämähäkkejä, hän menee hoitolaitokseen ja kuolee. Missä ovat kaikki ne tulkintojen loputtomat mahdollisuudet, ne oivaillukset, tutun ja tuntemattoman sekoittavat elementit, mitkä tekivät aiemmista levyistä niin tiivitä ja kiehtovia kokonaisuuksia? Valtaosa levystä kuuluu hyvin - jopa erinomaisten - sävellysten kanssa, jotka kertovat omia pieniä välähdyksenkaltaisia tarinoitaan, kyllä, mutta jäävät irrallisiksi. Konseptin puute sotii levyä vastaan täydellä rintamalla.

Poltergeist on ehkä levyn paras ja erikoisin biisi; ainakin siinä Maestro revittelee rajuimmin. Dreams, Six Feet Under, The Spider's Lullabye, Eastmann's Cure ja From the Otherside toimivat myös hyvin. Jäljelle jää To The Morgue, Room 17, Killer ja Moonlight jotka eivät ole mitään erikoista; näistä neljästä kaksi kuuluu ns. minikonseptiin, joten se jos mikä nakertaa levyn suurimman koukun tehoa.

Kokonaisuutena The Spider's Lullabye on King Diamond -asteikolla unohdettava, korkeintaan tyydyttävän arvosanan ansaitseva tuotos, mutta yleisellä musiikkiskaalalla kasin tuotos. Kyllähän tämä King Diamond -fanien kokoelmiin sujahtaa oikein näppärästi, mutta missään nimessä levyä ei voi suositella ensikosketukseksi yhtyeen tuotantoon.