Iron Maiden - The Final Frontier (2010)

Olen sanonut sen jo useasti ja aion sanoa vielä monta kertaa, mutta reunion-Iron Maiden teki kolme kovaa kiekkoa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Brave New World, Dance of Death ja A Matter of Life and Death ovat laadukkaita levytyksiä, joista jokainen kuulostaa Iron Maidenilta vaikka tuokin musiikilliseen palettiin lisäsävyjä. Jokaisella mainituista levyistä on ongelmia - kokonaisia susipaskoja ralleja - eikä niitä voi pitää kultakauden tuotosten tasoisina mestariteoksina, mutta ne eivät ole ansainneet metafyysiseen niskaan satavaa paskaa. Kyllä, ne eivät eivät kuulosta samalta kuin Powerslave tai The Number of the Beast ja helvetin hyvä niin, sillä jos em. levyt tehtäisiin nykypäivänä, ne kuulostaisivat väärältä, perverssiltä nostalgiakalastelulta - aika kuluu ja maailma muuttuu ja sen pitäisi näkyä musiikissa. Iron Maiden kasvoi kertyneiden vuosien mukana menneisyydessä jumittelun sijaan - ja siitä, jos jostain, Iron Maiden ansaitsee hatunnoston.

The Final Frontier on vastaavasti paskaa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Levyltä löytyy kaksi biisiä, joilla on mielestäni mitään asiaa kestosoittolistalle - Isle of Avalon ja erinomainen päätöseepos When the Wild Wind Blows, joka kuuluu henkilökohtaiseen Iron Maiden top 25 -biisilistaan - ja loput voisi sivuuttaa pelkäksi äänisonnaksi. Joo, joukossa on hyviä juttuja siellä-sun-täällä, mutta mikään muista biiseistä ei pääse lentoon kuten A Matter of Life and Deathin keskinkertaisemmat rallit pääsivät. Etenkin inhoan, antaumuksella täysin turhaa The Man Who Would Be Kingiä, joka on vielä luvattoman pitkä ja tylsä ja kaikin tavoin perseestä. Samalla kun biisimatsku on ottanut ison harppauksen turhanpäiväisyyden suuntaan, Bruce Dick-in-son (olen varmaan tehnyt tämän saman älykkään vitsin aiemmin, mutta menkööt, fuck it) on menettänyt äänensä. Kun Bruce pysyy keskirangellaan, homma toimii vielä ihan siedettävästi, mutta jokainen harppaus ylä- tai alarekisterin suuntaan muuttuu sietämättömäksi yliyrittämiseksi ja monkumiseksi. (Kuuntele Mother of Mercy ja sano, että olen väärässä, I dare you motherfucker!) Ikä tulee meille kaikille taakaksi, mutta olisin toivonut bändiläisiltä Brucen rajoittuneemman äänen parempaa huomioimista. Sittemmin, toki, Bruce on alkanut kuulostaa yhä paskemmalta ja viimekesäinen Wacken-keikka jäi osaltani kesken, kun eihän sitä määkynää jaksanut kuunnella.

Se, että The Final Frontier on huono levy, ei ollut väistämätön lopputulema, koska yhtye teki levyn pitkälti samalla reseptillä kuin A Matter of Life and Deathin ja tyyliltään levy on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Mutta kun biisit eivät ole hyviä, ne on raavittu kasaan ties mistä jämä-ämpäristä, ja levy ei onnistu maalaamaan mielikuvia tai kertomaan tarinoita - se vain alkaa, kuluu (aika pitkään, vielä) ja loppuu, muutamalla huomattavalla poikkeuksella, toki. Onneksi levy ei ollut Iron Maidenin ensimmäinen harppaus paskaämpäriin, koska muuten se olisi ollut todella karu c-c-c-combobreaker!