Helloween - 7 Sinners (2010)

Tämä viikko - ja kuukauskin, to a lesser degree - on ollut aivan älytön. Kuten taisin edellisessä tekstissäkin avautua, olen sännännyt sängystä töihin ja töistä sänkyyn, vain vaivoin ehtien välissä hoitaa "välttämättömät" (= romaanin ja tietokirjan) kirjoittamiset. Olen rankasti jäljessä omasta (eli keinotekoisesta) Impe-aikataulusta, koska en ole ehtinyt kuunnella musiikkia riittävän huolella muodostaakseeni kunnon mielipidettä tai saadakseni irrotettua puolesta tunnista tuntiin arvion kirjoittamiseen. Jo se, että nyt ehdin kirjoittaa tämän blogitekstin vaati kompromisseja tietokirjan työstämisen kanssa. Veikkaan, että kun jälkikäteen ajattelen tätä syksyä, muistan vain helvetillisen kiireen sekä rästiin jääneet "sekundahommat". Tästä syystä blogini on käynyt todella hitailla kierroksilla kuluneen kuukauden - mistä syvimmät pahoitteluni.

Helloween askelsi siinä määrin turhanpäiväisyyden äärellä kahden levyn verran, että jätin vuoden 2007 Gambling with the Devil -lätyn tsekkaamatta ilmestyessään ja olen tähän päivään mennessäkin kuunnellut sen vain muutaman kerran taustalla (enkä, siis, omista edes kyseistä kiekkoa). Sen sijaan 7 Sinners, joka lupasi sinkkubiisillään Are You Metal? sekä markkinoinnissaan räväkämpää, rankempaa ja synkempää Helloweeniä kuin mikään, mitä yhtye oli tehnyt erinomaisen The Dark Riden jälkeen, sai minut jälleen mukaan kurpitsakoukkuun. Hankin levyn melko pian ja tajusin, että vaikka kyseessä ei ole The Dark Ride 2.0, on se silti parasta Hilloviiniä kymmeneen vuoteen. Koukut, melodiat ja kokonaisuus ovat kohdillaan - levy kuulostaa freesiltä mutta silti tutulta. Ei se Helloweenin paras levy ole, ei edes tällä vuosituhannella, mutta kuitenkin huomionarvoinen yritys poppoolta, jolla on melko krooninen tapa toistaa itseään kuoliaaksi.

Kysymys, joka minulle nousee 7 Sinnersin kaltaisista kevyistä tyylillisistä irtiotoista, on seuraava: ovatko ne todella kannattavia bändille? Musiikillisesti tasonnosto ja sivuaskel (joskaan ei, aina, harha-askel) ovat taiteellisilta ansioiltaan hyviä juttuja, mutta mites noin myynnillisesti? Eikö paremman musiikin pitäisi, maalaisjärjellä ja puhtaan naiivilla intuitiolla, korreloida parempia myyntejä? En ole oikeasti yhtään varma tästä hatarasta premissistä, koska etenkin metallimusiikissa tuntuu vallitsevan pysähtyneisyyden ihannoin kulttuuri. Bändi, joka järkähtämättä tai musiikillisesta degeneraatiosta huolimatta, tekee vain yhtä juttua, on ihannoitavampi tapaus kuin soundiaan kehittävä verrokki. Aina kun yhtye ottaa "liian rajun" irtioton siitä, mihin fanikunta on tottunut, levy leimataan välittömästi paskaksi, koska se ei ole lisää sitä samaa vanhaa paskaa. Ei, jokaisen bändin ei tarvitse alkaa väsäämään omaa Black Albumiaan tai Luluaan tai The X-Factoriaan, vaan puhun pelkästään kuulijoiden urautumisesta mukavuusalueelleen. Minusta on paljon kiinnostavampaa, kun yhtye riskeeraa jotain - tekee jotakin sellaista, mitä kuulijana en osaa odottaa, koska silloin kohtaan jotakin uutta. AC/DC vääntää (edelleen) samaa biisiä levyllisen, Sabaton junnaa paikallaan, Iron Maiden kiertää kehää. Vain Metallica tuntuu olevan isoista rock- ja metallibändeistä sellainen, joka tohtii tehdä jotakin odottamatonta. Vaikka, viimeisen neljännesvuosisadan aikana, odottamaton on ollut musiikillisilta ansioiltaan parhaillaankin keskinkertaista ja pahimmillaan... Puistattaa.