Ei, We Are the Void ei ole kasa liekehtivää paskaa, vaan heikko verrattuna kolmeen sitä edeltävään kiekkoon. Levyltä löytyy kaksi kappaletta, joita pitäisin suorastaan erinomaisina - verrattuna ihan mihin vain - mutta loput materiaalista ovat turhan... meh. Ne eivät ole huonoja, mutta kolmen levyn timanttiputken jälkeen ne painautuvat muistikuviin tympeinä ja merkityksettöminä. Ehkä asetan tässä Dark Tranquillityn "renessanssilevyt" jollekin jalustalle, jolle ne eivät monien mielestä kuuilisikaan, ja leimaan väkisin kaiken muun yhtyeen tuotannon heikoksi, kun kepin nokkaan asetetut kiekot muuttuvat musiikista joksikin muuksi, joksikin suuremmaksi.
Tästä tuleekin mieleeni erikoinen pointti - tavallaan retorinen kysymys. Jos bändi X tekisi pelkästään timanttisen kovia levyjä, tuntuisivatko ne levyt todella niin hyviltä kuin ne ovatkaan? Okei, kysymyspointti pitää sisällään absurdin oletuksen, että jokin bändi tekisi pelkästään hyvää muusiikia (mitä mikään bändi, King Diamondia lukuun ottamatta [koska KD on elämä], ei ole tehnyt), mutta leikitään, pyöritellään ajatusta hitusen. Jos kaikki levyt todella olisivat suunnilleen yhtä hyviä ja timanttisia, millä perusteilla fani valikoisi suosikkinsa? Koska eihän kukaan oikeasti pidä kaikista erinomaisista levyistä yhtä paljon - en minäkään pidä Dark Tranquillityn renessanssilevyistä yhtä paljon, vaan Damage Done on eittämätön suosikkini - joten jokin rankkaus keskenään objektiivisilta ansioiltaan identtisten levyjen välille syntyisi.
Tässä tulemme, jälleen, yhteen suosikkipointeistani musiikin kuuntelusta ja diggailusta: kuulijan kokemukseen, elämäntilanteeseen, ensikuunteluun ja ihan vain fiilikseen. Minulle Damage Done on DT:n timanttisen kovista levyistä timanttisin, koska löysin sen elämässäni oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Vaikka Character ja Fiction ovat aivan yhtä erinomaisia, joskin erilaisia, ne eivät ole koskaan puhutelleet minua samalla tavalla, sillä en kuunnellut niitä kertaakaan kävellessäni räntäsateessa koulubussipysäkiltä kotiin ja pakonomaisesti soitattaen pelkästään yhtä biisiä, kunnes osasin sen sekunnilleen ulkoa. En kuunnellut kahta muuta levyä teini-ikäisen vimmalla, vaan tutustuin niihin kriittiset pari vuotta myöhemmin, jolloin ne olivat enää vain levyjä, eivät sen enempää tai vähempää kuin erinomaisia levyjä. Hypoteesitilanteessa, jossa yhtye tekisi pelkästään hyviä levyjä, poppoon jokaisella levyllä olisi vannoutunut fanikunta, joka paapoisi suosikkilevynsä erinomaisuutta, koska heille yksi levy osui parempaan ja oikeampaan hetkeen kuin muut. Tämä liittyy ns. Master of Puppets -efektiin: levy saa maineen "maailman parhaana levynä", koska se on ollut monille ensimmäinen todella kovaa kolahtanut metallilevy, vaikka objektiivisilta ansioiltaan kiekko olisikin/onkin puutteellinen.
Ei, nostalgiassa ja levyn osumisessa soittimeen oikeana hetkenä ja oikeassa mielentilassa ei ole mitään väärää. Silti toivoisin ihmisiltä oman nostalgian ja tunnelatauksen huomioimista, ennen kuin he julistavat mitään levyä maailman parhaaksi sen takia, että se oli heille ensimmäinen metallilevy. Näitä täysin arvottomia kommentteja tulee luettua enemmän kuin laki sallii.
Niin, We Are the Void. Öö... Ihan kiva levy. Iridiumin ja The Fatalistin lisäksi ei juuri erityistä mainittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti