Nevermore - Dead Heart, in a Dead World (2000)

Kuten on varmasti tullut selväksi jo kaikissa kahdessasadassa hehkutuksessa, maailman paras levy on King Diamondin Abigail. Yritän pitää itseni avoinna kaikelle uudelle, kaikelle yllättävälle ja räväkälle, mutta olen silti vuosi vuodelta vakuuttuneempi, että mikään* levy, jonka tulen koskaan kuulemaan, ei tule pääsemään edes lähelle sitä neroutta, mitä Abigail on. Yritän tämän sanoessani olla tunteilematta turhia, kokematta melankoliaa tai ahdistusta - olenhan kuitenkin löytänyt yhden niin hyvän levyn, että kaikki* levyt kalpenevat sen edessä, vapisevat kuin orjat faaraon valtaistuimen juurella.

Älä etsi suotta *-merkin selitystä. Se tulee kyllä.

Tässä tulloo: *-merkin tilalle voisi laittaa suluissa tekstin "paitsi yksi". Siinä missä löysin Abigailin herkässä teini-iässä (muistaakseni viidentoista vanhana), maailman toiseksi parhaan levyn - ainoa tuotos, joka todella voi mielestäni kilpailla King Diamondin mestariteoksen kanssa - hankin vasta aikuisiällä, suunnilleen kaksikymmentäyksi vuotiaana. Ilman nostalgiaa maailman toiseksi paras levy saattaisi olla maailman paras levy, mutta kun ei ole - Abigail on paras ei pelkällä nostalgialla, vaikka, en kiellä, silläkin on osansa, joskin loppupeleissä varsin pieni eikä se ole dealbreaker, mikä tekee siitä maailman parhaan.

Niin tai näin, Dead Heart, in a Dead World on maailman toiseksi paras levy. Piste. Kolmas palkintopallisija on vielä jaossa - helvetti, kenties jonakin päivänä löydän tekeleen, joka tuuppaisee itseoikeutetusti Nevermoren ja King Diamondin parhaat levyt yhden pykälän alas päin. Kolmannelle sijalle on noin tusina keskenään yhtä kelvollista kandidaattia, mutta tittelinhaltija vaihtelee päivästä ja viikosta riippuen, joten jääköön nimeämättä (sen verran voin sanoa, että Machine Headin The Blackening on ollut pitkään vahvoilla).

Yksinkertaisuudessaan teesini on tämä: Dead Heart, in a Dead Worldista on vaikea löytää mitään vikaa. Sen kappalemateriaali on asteikolla 1-10 sijoitettavissa yhdentoista ja ysipuolen väliin. Se on täynnä informaatiota, mutta ei liiaksi vieraannuttaakseen kuulijan materiaalivyöryn alle. Jokainen soittaja hallitsee oman instrumenttinsa salat häikäisevästi, mutta kuitenkin he pelaavat poikkeuksetta yhteen - tarkoituksena luoda tunnelma, äänimaisema, johon upota, jonka mukana takoa nyrkkiä, ja, hetkittäin, itkeäkin. Jeff Loomisin kitaratyöskentelylle ei ole vertoja, mutta silti minulle levyn kirkkaimmin hohtava tähti on solisti Warrel Dane. Hän laulaa kaiken kuin jokainen sana olisi hänen sydäntään kuristava kahle, josta pääsee eroon vain välittämällä tunteen mahdollisimman autenttisesti kuulijoille.

Kappalemateriaalista ei tahdo löytää heikkoa lenkkiä, vaikka kuinka etsisi: Narcosynthesis läimäyttää riffi-infernon käyntiin tavalla, mistä muut bändit voivat vain keräillä leukojensa kappaleita lattialta; The Heart Collector saattaa olla eräs riipivimmistä ja raastavimmista balladinkaltaisista sävellyksistä kuunaan, mitä Danen ällistyttävä tulkinta tukee; The River Dragon Has Come saattaa olla levyn rankin kappale (ei nopein, vaan raskain); Believe in Nothing tarttuu takaraivoon kuin takaraivoon ja pakottaa ensikertalaisenkin laulamaan mukana; Dead Heart, in a Dead World muuttuu yhtäkkisesti bassolla soitetusta tunnelmoinnista The River Dragon Has Comen kaltaiseen myrskyyn; The Sound of Silencea ei tunnistaisi koveriksi, jos lyriikoita ei jäisi kuuntelemaan. Mutta yksi sävellys on kuitenkin, silti, yli kaiken - levyllä ja yleensä.

En pidä mitään "paras biisi ikinä" listaa mielessäni. Jos pitäisin, kuitenkin, listalla olisivat massiiviset eepokset kuten The Dante's Inferno (Iced Earth), A Farewell to Arms (Machine Head) ja kenties maailman paras yksittäinen sävellys, Blind Guardianin And Then There Was Silence - kaikki näistä kolmesta kappaleesta huitelevat kymmenen minuutin tuolla puolella. Nevermore ei tarvitse massiivista minuuttimäärää, vaan alle viiden minuutin sävellyksellä he rykäisevät itsensä tämän hypoteettisen listan piikkipaikalle, tai ainakin toiselle sijalle. We Disintegrate ei jätä mitään armoa, vaan se on, jos näin uskallan sanoa, lähellä täydellistä metallikappaletta. Sitä seuraava kappale, Inside Four Walls, tuntuu laimealta soittelulta, koska edeltävä sävellys oli niin käsittämättömän hyvä. Erityisesti kertosäe, jossa yksinkertaisista laulumelodioista punoutuu sietämättömän kaunis, ruma ja pysäyttävä kokonaisuus, on vertaansa vailla musiikissa yleensä.

Pysäyttävyys lieneekin paras sana kuvaamaan Dead Heart, in a Dead Worldia: kun kuulin sen ensikertaa, jouduin todella istumaan monttu auki vielä tunti levyn päättymisen jälkeen. Taisinpa tirauttaa tipan silmäkulmasta We Disintegraten kertosäkeen kuullessani. Levy on juuri niin hyvä.

Jos etsimällä etsisi, sanoisin, että ainoat miinuksenkaltaiset ovat sekava (joskin tunnelmaan sopiva) kansikuva sekä lyriikat. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: lyriikat Dead Heart, in a Dead Worldilla päihittävät mennen tullen 95%ia kaikesta metallilyriikasta, mutta juuri se viimeinen 5%ia, viimeinen puristus jää uupumaan. Danen tunteellinen laulu ei saavuta sitä viimeistä silausta loppuunsa hiotuilla sanoituksilla, mutta nyt kyllä etsin jotakin sellaista kritisoitavaa, jotta en vaikuttaisi täysin kritiikittömältä fanipojalta. Totuus on se, että Dead Heart, in a Dead World on paljon parempi kuin pystyn sitä tässä kuvailemaan tai hehkuttamaan. Se on paljon parempi, ja jokaisen metallisydämen on kerran edes koettava se, antauduttava sille vajaaksi tunniksi.