Summoning - Stronghold (1999)

Kuten on tainnut tullakin jo sanottua, Summoning on minulle tärkeä bändi, vaikka yhtyeen edellinen levy, Dol Guldur, ei täysillä iskenytkään, vaikka eihän se ole lähelläkään edes keskinkertaista levyä. Mutta Summoningia ei voi arvioida tai määritellä sen aktuaalisen musiikallisen laadun/laaduttomuuden perusteella, vaan yhtyeen musiikin synnyttämien tunnereaktioiden kautta. Tässä, juurikin, on Strongholdin vahvuus.

Ensin kuitenkin se välttämätön analyysinkaltainen: Stronghold osuu Summoningin uran taitepisteeseen, jossa se kuulostaa sekä "vanhemmalta" (Minas Morgul & Dol Guldur) tuotokselta, jossa kitaroilla on vahvempi fokus kuin koskettimilla, sekä "uudemmalta" (Let Mortal Heroes Sing Your Fame -->), jossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Strongholdilla on vahva fokus molempiin suuntiin - ja voisikin sanoa, että nämä kaksi elementtiä pelaavat erinomaisesti yhteen, luoden ilmapiirin ja tunnelman, joka on mielestäni jopa Summoningin tuotannossa uniikki.

Minulla on vahva side yhteen tiettyyn kappaleeseen levyllä, ja lienee minua yhtään tunteville selvää, mikä kipale on kyseessä: kyllä, Long Lost to Where No Pathway Goes. Tässä kappaleessa kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät Summoningsta häikäisevän yhtyeen ja täydellisen emotionaalisen monoliitin, naksahtavat juuri oikeille paikoilleen: melodiat, rytmi, tunnelma, toiston sopiva määrä, laulutulkinta... Kaikki on siellä, juuri eikä melkein. Kitarasoundi on raaka ja silti juuri täydellinen, kun muut soittimet ovat taustalla - juuri siinä puunatun ja viimeistelemättömän kulminaatiopisteessä. Mutta taas lipsun sinne analyysin puolelle, kun sanoin, että en menisi sinne. Long Lost to Where No Pathway Goes vie minut kuulijana matkalle, asettaa tilanteeseen, jossa haluan ja toisaalta en halua viipyä - olen siellä, täysin uponneena tunnelmaan ja hetkeen, ja juuri sitä Summoning, minulle ainakin, parhaillaan on. Tarina: en ollut vielä täysi-ikäinen, juuri seurustelun aloittanut lukiolainen, kun menimme perheeni kanssa pitkälle (no jaa, taisi olla viisi viikkoa) ulkomaanmatkalle Karibialle. Ensimmäisenä iltana, valmiina vaihtamaan paluulippuni aiempaan, koska olin teini ja hormoonien vallassa, olin yksin hotellihuoneemme parvekkeella, pimeää Karibian merta katsellen ja juurikin tätä kappaletta kuunnellen. Laiva, sellainen jätticruiseri, sadan miljoonan voltin edestä valoja päällä, lipui ohi - siihen hetkeen lyriikat "In a boat then, brother, far afloat / You must labour in the sea / And find yourself things out of mind / You will learn no more of me" osuivat syvälle.

Muutkin kappaleet ovat hienoja, mutta minulle yksikään toinen sävellys ei Strongholdilla nouse samaan emotionaaliseen, lähes pateettiseen paatokseen, mikä on Long Lost to Where No Pathway Goes. Tietenkin mainitsen Where Hope and Daylight Diesin, koska se omaa Summoningille poikkeuksellisesti klassista (nais)laulua, ja erittäin hyvää sellaista. Tämä kappale on levylle tärkeä, sillä toisinaan Summoning on hieman yksipuolista kuunneltavaa, ja naislaulu on piristävä poikkeus. Myös tuplabasarit The Rotting Horse on a Deadly Groundin lopussa yllättävät. Kaikin puolin Strongholdia voisi pitää Summoningin monipuolisimpana ja analyyttisesti parhaana levynä. Myös emotionaalisesti se yhtyeen kulmakiviä, ei käy kieltäminen, mutta minulle ne parhaat hetket ovat vasta myöhemmillä levyillä, vähättelemättä Strongholdia tippaakaan.

P.S. Kahdessadas teksti. About vuoteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille - mikäs tässä joristessa, kun ei tarvitse seinille huudella! Vielä on siis yli puolet jäljellä, joten matkaa on vielä, matkaa on edessä.