Ayreon - The Universal Migrator pt.2: Flight of the Migrator (2000)

The Universal Migrator -duologia taisi olla Arjen Anthony Lucassenin uran pahin kohdeyleisön virhearviointi. Into the Electric Castlen menestyksen jälkeen hän päätteli, että Ayreonin kuulijakunta koostuu kahdesta pääryhmästä: progejääristä, joille Pink Floyd ja Yes ovat totuus, sekä meistä hevarimöyrijöistä. Siispä, tämän jäätävän analyysin valmistuttua, Lucassen päätti tehdä molemmille kohdeyleisöilleen omat levyt - progelevy on kaksikon ensimmäinen puolikas, The Dream Sequencer, ja hevilevy on tällä kertaa käisteltävänä. Se, mitä herra Lucassen ei käsittänyt - tai ei huomioinut - on se, että Ayreonista pidetään juuri sen takia, että sen musiikissa proge ja hevi lyövät kättä: kumpikaan elementti ei ole parasta alallaan (maailmassa on parempaa progea ja aivan varmasti parempaa heviä), vaan juurikin kahden elementin yhteensulautuminen tekee Ayreonista kiinnostavan.

Flight of the Migrator ei ole huono levy. Helvetti, jos se olisi jonkun toisen nimen alla julkaistu, se voisi olla erinomainen. Mutta kun se ei kuulosta Ayreonilta: edes solistit eivät "keskustele keskenään", eli heillä ei ole hahmoja, vaan jokaisella solistilla on oma biisinsä, jonka he laulavat. Itse pidin Into the Electric Castlessa (ja muissa Ayreon-levytyksistä) juurikin mielenkiintoisten ja häikäisevien solistien yhteispelistä - kuinka Hansi Krüsch ja Steve Lee laulava yhteen, kuinka Mikael Åkerfeldt ja Devin Townsend täydentävät toisiaan jnejne. Nyt, kuitenkin, jokainen solisti laulaa (upeasti, ei voi kieltää) oman biisinsä and that's it. Tarinakin jättää toivomisen varaa, koska mitään suoranaista jännitettä ei ole, vaan yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan ja lopussa kertomus päättyy.

Mutta se, mikä aina on valokeilassa Ayreonin tuotoksilla, on solistikatras, ja, voi hellalettas kun onkin valokeilassa tällä kertaa! Olen tuskaillut kuinka tuon solistien nimet esiin tässä tekstissäni, mutta en ole keksinyt mitään järkevää ja luovaa keinoa, joten vain listaan kymmenkunta nimeä tähän - ne, joille nimet sanovat jotain, häikäistyvät.

Paljon puhuttu nimilista: Russel Allen. Lana Lane. Ralf Scheepers. Andi Deris. Bruce Dickinson. Fabio Lione. Timo Kotipelto. Robert Soeterboeck. Ian Parry.

Voi. Helvetti. Oh, the wasted opportunities! Kuvitelkaa kuinka mahtavaa olisi, jos Dickinson ja Allen laulaisivat dueton, heidän äänensä sulautuisivat yhteen ja he riipisivät äänihuuliaan kuin yhtenä. Entäpä Kotipelto ja Deris - tai Scheepers ja Lione? Se tarina, joka näillä äänillä voitaisiin kertoa, ansaitsee paremman kuin minkä Flight of the Migrator kertoo. Tämä lineup olisi ansainnut Into the Electric Castlen tai The Human Equationin tarinan. Mutta ei, jokaiselle oma biisi ja tarina joka kulkee löyhästi siinä matkassa.

Olen hieman näreissäni, vaikka Flight of the Migrator on hyvä levy. Monet biisit, jos eivät kaikki, ovat erinomaisia - erityisesti Russel Allenin tulkitsema Dawn of a Million Souls ansaitsee paikan Ayreonin mestariteosten joukossa. Dickinson laulaa, oletusarvoisesti, levyn pisimmän kappaleen, kymmenen minuutin rajapyykin ylittävän Into the Black Holen, ja sävellyksenä se ei ole kovin erikoinen, mutta lentokapteenin käskevällä äänellä heikompikin tuotos nousee uusiin sfääreihin - hieno hetki on, kun Dickinson venyttää kertosäkeen alkua "Into the eye.... of the UNIVERSE!"

Flight of the Migrator on kasin levy, mutta se olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä yksitoista. Jos sen vain kuuntelee, ottaa vastaan sellaisena kuin se on, voi pitääkin sitä erinomaisena levynä, mutta Ayreon-taustaa vasten se on laimea harha-askel muuten kovatasoisen biisinikkarin uralla.