Brutal Planet taitaa olla Alice Cooperin uran rankin levy - ainoa vertailukohta on "jatko-osa" The Dragontown, jota en omista. Heti levyn avaavasta Brutal Planetista alkaen on selvää, että eufeismejen varaan rakentuva party hard rock on jätetty kauas taa: nyt lauletaan holokaustista ja ihmisen yleisestä pahuudesta, riffit ovat yksinkertaisista junttaa, mutta tehokasta sellaista, ja kun päälle läimäytetään Alice Cooperin erittäin tunnistettava ääni, on ainekset toimivaan levyyn kasassa. En kiertele tosiasiaa: kaikista heikkouksistakin huolimatta minä pidän Brutal Planetista. Se ei ole nerokas levy, se ei ole parasta äänitaidetta universumissa, mutta se on levy, jollaisen vain Alice Cooperin persoona voi saattaa kalkkiviivoille asti. Cooperin ääni alkaa olla jo sen verran kapea-alainen, että tulkinta on toisinaan hyvinkin kiikun-kaakun, ja kun koko levy rakentuu nimenomaan Alicen varaan...
Ymmärrän miksi monet eivät pidä levystä: sen riffit ovat äärettömän yksinkertaisia, Cooperin tulkinta huitelee välillä sankkaan metsään ja lyriikoita ei voi kyllä liiallisesta neroudesta syyttää. Mikään syvällinen ja loputtomasti kuuntelua kestävä levy Brutal Planet ei ole, vaan se on kaikessa karuudessaan Alice Cooper veivaamassa industrial-vaikutteista heviä. Jos Alicen persoona ja ääni eivät innosta, kannattaa kiertää kaukaa, vaikka kuinka industrial olisi se oma juttu.
Mutta minä tosiaan pidän Brutal Planetista - etenkin levyn alkupuolella on joitakin aivan erinomaisia biisejä, jos on valmis ottamaan ne sellaisena kuin ne ovat. Brutal Planet taitaa olla toinen levyn parhaista biiseistä, koska reaktio, jonka kuulija saa kuullessaan sen ensimmäisen kerran (odottaen uutta I'm Eighteeniä tai Poisonia) pysyy matkassa vuosia; toinen kohokohta on hävyttömän rokkaava ja tarttuva Sanctuary, joka taitaa olla kiekon paras veisu. Muutkaan biisit eivät ole huonoja, mutta turhan tusinaa: ne eivät tarjoa mitään suurta rokkipoljentoa vailla vertaa tai hirvittävää jytinää, vaan enemmän sitä samaa, mitä aiemmatkin kappaleet ovat olleet. Jälleen, kuten niin usein elämässä ja taiteessa muutenkin, tätä voi katsoa joko hyvänä tai huonona: toisaalta levy on tasapaksu vailla tasonotkahduksia, toisaalta levy on tasapaksu vailla tasopiikkejä.
Viimeinen asia minkä levystä sanon on erikoinen. Ostin levyn vuoden 2010 paikkeilla Hyvinkään Anttilan alelaarista päätähuimaavaan kolmen euron hintaan. Vielä kotonakin epäilin ostaneeni jonkin oudon koveri- tai kokoelmalevyn, sillä paketin kansi oli tyystin erilainen kuin mikä levyllä "oikeasti" oli: sekavan Alice-kannen sijaan violettia taustaa vasten sähisee vihretävä käärme. Mutta kyllä vain, biisit ovat oikein, oikeassa järjestyksessä ja Alice se koko levyn läpi mölisee. Oletan, että ostamani painos on joku puolivirallinen lätty, mikä on sylkäisty markkinoille jonkinsortin levy-yhtiön kanssa käydyn kiistan jälkeen; kenties levy-yhtiöllä ei ole ollut oikeutta kansitaiteeseen, mutta biiseihin? Onko kukaan törmännyt tähän aiemmin? On meinaan kohtuullisen outoa, mutta samapa tuo minulle, sinänsä, musiikkihan tässä tärkeintä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti