Dream Theater - Metropolis pt.2: Scenes from a Memory (1999)

Odotin saavani kadulla vastaan ties mitä mätiä tahi mädäntymisprosessissa olevia kasviksia (tomaatteja, perunoita, retiisejä) niiden mielipiteiden jälkeen, joita ilmaisin Images and Words sekä Awake -teksteissäni. Näiden kahden levyn status on pyhä kautta metalli- ja ilmeisesti koko rock-yhteisön, ja minä, mitätön mukajoku parikymppinen pojankloppi, kehtaan sanoa jotakin muuta kuin puhdasta ylistystä näistä tuotoksista - skandaali, skandaali, soittakaa lehdistöön! En muista tarkasti (= en jaksa tarkistaa), mutta en tainnut mainita sitä jatkolausuntoa, millä on vielä suurempi potentiaali aiheuttaa uloste- ja eritemyrsky eeteriin: Dream Theater on mielestäni tehnyt joitakin parhaista levyistään 2000-luvulla.

Joitakin parhaista levyistä, EI parasta. Scenes from a Memory ehti tulla ulos edellisellä vuosituhannella.

Vaikka kuinka pidänkin Train of Thoughtista ja muista viimeisistä Mike Portneyn kanssa tehdyistä levyistä, Scenes from a Memory on se kruununjalokivi, josta tulen Dream Theaterin muistamaan, heittämällä. Kyseessä on taidolla tehty konseptilevy - aina hyvä merkki kirjoissani - ja kautta linjan äärettömän hyvin sävelletty Kokonaisuus, isolla K:lla, jossa on variaatiota ilman punaisen langan hukkaamista ja pointin perässä hapuilua (mihin yhtye sortuu myöhemmillä levyillä, myönnän). Yksittäisten kappaleitten erittely on turhaa, koska Scenes from a Memory on kuunneltava alusta loppuun, eläytyen ja sulautuen osaksi kertomusta - aina tohtorin ensimmäisistä sanoista sinne ihan loppuun saakka. Se ei ole helppo levy päästä sisään - kaikkea muuta - mutta heti ensimmäisellä kerralla se antaa kuulijalle riittävästi virikettä ja lupausta tulevasta oivalluksesta, että se ei tunnu käsittämättömältä mastodontilta (tätä sanaa käytettiin tässä männäviikolla kuvaamaan muuan kirjallisuushistorian teosta, jossa oli hieman liikaa sivuja ja sisältöä sen omaksi hyväksi - just sayin'). Vaikka minulla on lähes loputon palstatila keskustella yksittäisistä hetkistä levyllä, eritellä jokainen sekunti, jokainen nuotti - jos sitä haluaisin - en tee sitä. Se ei palvelisi ketään; Scenes from a Memory on kuultava itse, koettava itsenäisesti.

Tutustuin levyyn hieman kenties epäortodoksisella tavalla: tuttavaperheen isä antoi isälleni poltetun kopion (tiedän, hyihyi, tuomittavaa!) Dream Theaterin livedvd:stä, jossa yhtye soitti koko Scenes from a Memory -levyn, lievällä teatraalisella mausteella. Olin silloin hieman liian nuori ymmärtämään musiikkia täysillä, mutta silti tajusin sen verran, että tunnistin hienoja hetkiä ja kappaleita. Etenkin James LaBrie (Jaakko LaJuusto, haha, hulvatonta) makaamassa psykiatrin vastaanotolla heti keikan alussa on kuva, joka on pysynyt mukanani vuosikymmenen. Kun lopulta ostin levyn, ymmärsin vihdoin täysin kuinka kaikenkattava levy Scenes from a Memory on: se menee todella jyräävästä ja groovasta hevistä äärettömän seesteisiin ambient-kohtauksiin, jazzin ja tietenkin progen kautta. Kuten on tullut sanottua, se on koettava itse.

Tulipahan paljon ylisanoja. Pysyn silti niiden takana: Scenes from a Memory on Dream Theaterin paras levy ja samalla yksi kolmesta parhaasta progeheviksi laskettavasta levystä. Se osuu juuri siihen taitteeseen yhtyeen uralla, jossa sen alkuaikojen hyvät jutut (kuten LaBrien ääni, joka on vielä hyvässä tikissä, vaikka myöhemmin rapistuukin, valitettavasti, ja etenkin livet ovat paikoitellen hirveää kuultavaa) ja 2000-luvun vielä paremmat jutut napsahtavat yhteen uniikilla tavalla.

P.S. "Death is not the end, but only a transition." Tämä mielessä marraskuun pimeyteen.