On. 9 ei ole nerokas levy (kuten Don't Break the Oath) tai edes pirun hyvin tehty (kuten In the Shadows), mutta väärällä tavalla järkyttävän Dead Againin jälkeen se kuulostaa erittäin hyvältä: kappaleet ovat riittävän saman- ja erilaisia, jotta mielenkiinto pysyy läpi levyn, ja biisit on tehty ammattitaidolla ja ja riffit henkivät suorastaan iommimaista sielukkuutta. Jos kouluarvosanalla Dead Again olisi 6-, 9 olisi (nimensä vastaisesti) 8+. Siinä missä edeltävä levy tuntui nuoteilta nuottien itsensä takia ("soitetaan ja levytetään, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä"), 9n läpi kulkee selkeä johtoajatus, joka kantaa kokonaisuuden maaliin.
Puhutaan kappaleista hieman. Aloitusraita Last Rites kuvastaa hyvin levyn yleistä ilmapiiriä: se on groovaava, koukeroinen ja niin pirun tarttuva... sekä pahasuopa, mikä on ollut kadoksissa valtaosan -90-luvun Mercyful Faten materiaalista. House on the Hill puolestaan tarjoilee tasaista tuplabasari jytkettä, ja onkin erittäin kaivattu piristysruiske muutaman keskitempoisen palan jälkeen; Burn in Hell jatkaa House on the Hillin viitoittamalla tiellä. Levyn päättää nimikkoraita 9, joka on levyn oudoin ja samalla heikoin veto: ymmärrän tunnelmapalan päälle, mutta 9 vain hämmentäää; ehkä sittenkin vaadin jonkinlaisen melodisen tai rytmillisen koukun tunnelmapaloihinikin. Kokonaisuudessaan levy kestää erittäin napakat neljäkymmentäyksi minuuttia, mikä - jälleen - on erittäin hyvä veto ylipitkän Dead Againin jälkeen.
Mutta levyllä on niin selkeä kohokohta (paras biisi ja myös kulmakarvoja kohotta hetki), että se ansaitsee oman kappaleensa tässä tekstissä. Vaikka Burn in Hell on aikamoinen jyrä täynnä tuplabasareita ja judaspriesmäisiä kitarakamppailuja, se on temmoltaan korkeintaan ylempää keskikastia, mutta keskikastia kuitenkin; muut biisit jäävät sen alle, pyörien siellä sadankahdenkymmenen ja sadanviidenkymmenen iskua minuutissa -seudulla, toisinaan sen alapuolellakin. BAM! Insane on nimensä mukaisesti aivan mielipuolinen tempoinferno, jolle ei ole mitään vertailukohtaa kummassakaan King Diamondin bändissä. Sävellys ei käytä tempoa shokkiefektinä C-osassa, vaan se lähtee käytiin niin helvetillisellä (kyllä, nämä helvetti-viittaukset ovat tarkoituksellisia) "tuplutuksella", että oksat, risut ja kannot Saatanan perseeseen. Mutta, kuten sanottua, tempo ja koko kappaleen aiheuttama mylläkkä ei ole vain halpa gimmick, jolla ravistellaan puutuneita ja luutuneita kuulijoita, vaan koko kappale rakennetaan tälle elementille ja hyvin rakennetaankin. Kun viimeiset armottomat tahdit vaipuvat hiljaisuuteen, mitä seuraa? Kiss the Demonin akustinen intro. Juuri näin, arvostan!
9 on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se on - edelleen - tehty liian nopeasti sen omaksi eduksi, mutta se on silti harkitumpi ja onnistuneempi kokonaisuus kuin pari edellistä lättyä. King on aina kappalemateriaalin yläpuolella sietämättömän hyvällä tulkinnallaan, ja Mike Wead - Hank Shermann -duo soittaa napakasti yhteen. En suosittelisi levyä Mercyful Fateen tutustuville ensikosketukseksi yhtyeestä, mutta faneille se tarjoaa napakan paketin sitä itseään, laadukasta, groovaavaa ja progehtavaa heavy metalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti