Children of Bodom - Relentless Reckless Forever (2011)

Tuskin kukaan haluaa nähdä sankariensa rappiota. Minulle, kuten olen blogin varrella useita kertoja sanonut, Children of Bodom on tärkein bändi koskaan, sillä se teki minusta metallisydämen. Ilman Follow the Reaperia en kirjoittaisi tätä blogia ja elämästäni olisi epäilemättä muotoutunut hyvin toisenlainen. Pidän vielä Are You Dead Yet?istä, isolta osalta nostalgisista syistä, mutta Blooddrunk onkin sitten jo toinen juttu: tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka koostuvat tylsistä riffeistä. Tuolta levyltä löytyi kuitenkin yksi kiinnostava tekele - sekin tosin cover, jota bändi veivasi viime kesän Tuskan päälavalla sekalaisen faniköörin kanssa. Relentless Reckless Forever on vielä paskempi levy.

Olen todella yrittänyt löytää Relentless Reckless Foreveristä jotain hyvää. En ole keksinyt mitään. Aina välillä se Children of Bodom, joka on ollut minulle niin tärkeä, välähtelee, kunnes katoaa, haihtuu ilmaan ja korvautuu keskinkertaisella riffittelyllä sekä tylsällä meuhkaamisella. Biisit kestävät liian pitkään eivätkä ylimittaisen kestonsa aikana mene mihinkään - se on suorastaan musiikillisen evoluution ihme, to be frank. Minulle musiikki - ja kaikki taide - on parhaimmillaan silloin, kun teos rakentuu yhden selvän idean, punaisen langan, ympärille ja kaikki rönsyilyt tukevat tuota alkuperäistä ideaa ja kaikki, mitkä eivät tue ideaa, on riistuttu pois. Teos ei ole valmis, kun siihen ei voi enää lisätä mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa mitään heikentämättä sitä. Bodomin lapset unohtavat tämän, tyystin, ja pelkästään heittelevät ideoita ämpäriin, toivoen niiden itsestään muodostavan koherentteja, loppuun hiottuja biisejä.

Joku syyttää minua kohta siitä, että en pidä Relentless Reckless Foreveristä, koska se ei ole samanlainen kuin vanhat levyt. Ei, minulla ei ole mitään muutosta vastaan, mutta kun se muutos pitäisi tehdä kunnolla, ihan samalla tavalla kuin sen vanhan kaavan toistaminenkin pitäisi tehdä kunnolla. Children of Bodomin soundi vm. 1997 - 2005 on minulle se, jollaisena tulen Children of Bodomin muistamaan kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta huolimatta, mutta se ei vie nautintoani pois erilaisesta tulokulmasta yhtyeen musiikkiin. Sitä on tapahtunut monesti, jos totta puhutaan: bändi, josta olen pitänyt, on heittänyt äkkiväärän twistin soundiinsa ja huomaan pitäväni uudesta tyylistä alkuperäistä enemmän. Esimerkiksi Symphony X nappasi vasta kunnolla, kun musasta tuli raskaampaa; Sentencediltä suosikkini on välilevy Amok, joka ei kuulostaa miltään muulta Sentencediltä ja silti kaikelta; Summoning on kolahtanut kovimpaa myöhemmillä levyillään, joista kitarat puuttuvat ajoittain tyystin; jne. Muutos itsessään ei ole ongelma, vaan se, kuinka tuo muutos toteutetaan.

Kun Relentless Reckless Foreveriä (jopa levyn nimi on huono!) markkinoitiin Was It Worth It? -sinkkurallilla, käsitin ettei minua vain kiinnosta, ei paskaakaan. Ostin levyn 2015 viidellä eurolla Anttilan alekorista, yrittäen antaa sille reiluhkon mahdollisuuden toimia, mutta kun ei, ei sitten millään. Jos homma olisi jatkunut näin heikkona, olisin jättänyt viimekesäisen Tuska-keikan kokematta.