Devin Townsend Project - Deconstruction (2011)

Devin Townsend Projectin alunperin neliosaisen elinkaaren kolmas osa, Deconstruction, ei ole kaikille. Siinä missä Addicted oli helpostilähestyttävä, pirullisen tarttuva diskohevilevy, Deconstruction on leviathan, muodoton hirviö, jolla on loputon määrä kasvoja ja persoonallisuuksia ja olomuotoja ja ilmiasuja. Jokainen kappale sisältää useita tunnetiloja ja tunnelmia ja pelkästään yhden biisin tunneskaalalla sävellettäisiin kokonaisia diskografioita keskinkertaisimmille bändeille. Deconstruction on pirullisen vaikea levy päästä sisälle, vaikka sen koukut tarraavat ensikuuntelulla takaraivoon eivätkä päästä irti, koskaan. Helpoimmillaan levy on hittihakuista jyystöä, mutta vaikeimmillaan järjenvastaisen kryptistä progea; kappaleiden kestot liikkuvat missä tahansa euroviisumitasta lähes seitsemääntoista minuuttiin ilman, että kumpikaan ääripää tuntuu itsetarkoitukselliselta tai tarpeettomalta. Se on myös aivan säädyttömän hyvä levy, kunhan sen hulluudesta saa kiinni.

Teemallisesti levy kuvaa Townsendin huumeongelman syvintä pohjaa, jossa maailmankuva ja tietoisuus hajoavat, purkautuvat paloiksi. Teema näkyy levyn musiikillisessa että lyriikallisessa ilmaisuissa ja irrationaalisilta tuntuvat tunnelmanvaihdokset ovat tärkeä palanen kokonaiskokemusta, jonka kautta Townsend pyrkii ilmaisemaan mielenmaisemaansa synkimpinä hetkinään. Etenkin levyn kolossaalisin biisi, lähes seitsemäntoista minuuttia kellottava The Mighty Masturbator, on esimerkki tästä näennäisen fokusoimattomasti poukkoilevasta sävellystyöskentelystä: akustiset osiot, julmetun raskaat riffit, tempovaihdokset, teknoväliosio out of fuckin' nowhere, gospel-kuorot, Ziltoidin monologi... kaikki mahtuvat samaan biisiin ilman, että ensikuuntelulla mikään sopii paikalleen, mutta myöhemmin mitään ei sallisi ottaa pois. Etenkin tekno-osio on aivan nerokas, niin kappaleen osa kuin omana kokonaisuutenaan! Levy heittää kierrepalloa kuulijalle ja juuri kun kuulija luulee pääsevänsä homman jujusta kiinni, pallo ottaa uuden kierteen - pakkohan tästä on pitää, tai ainakin arvostaa. Toinen esimerkki levyn kokonaisvaltaisesta hämmentävyydestä on ihan avausbiisi, intronomainen Praise the Lowered, joka on miksattu todella hiljaiselle - luulin soittimeni hajonneen, kun jouduin nostamaan volyymin moninkertaiseen tavallisesta - kunnes kasvoille isketään yksi rankimpia riffejä tässä olemassaolossa.

Deconstructionia voi yrittää analysoida ja paloitella kuin avaruusolennon ruumista, mutta se on turhaa ja levyn tarkoitusta vastaan sotiva: ei järjellä pidä selittää järjetöntä. Kun koko maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät juustohampurilaisesta, filosofis-metafyysisest selitykset on sivuutettava ja vain purtava kiinni. Jauhettavaa onneksi löytyy enemmän kuin riittävästi - paljon kertoo se, että en tässä tekstissä maininnut erinomaisia vierailijoita, levyn rakennetta, kansitaidetta, typografista ulkoasua kansivihossa, vaikka monien muiden levyjen käsittelyn olisin voinut rakentaa pelkästään yhden tällä kertaa sivuutetun asian ympärille.