Stam1na - Raja (2008)

Muistikuvissani Stam1nan Raja oli yhtyeen uram ensimmäinen selvästi heikompi levytys. Stam1nan muistin hyväksi, vaikka se totuuden nimissä on vain keskinkertainen tuotos; Uudet kymmenen käskyä muistin erinomaiseksi, mitä se onkin. Muistikuvani Stam1nan levytysurasta ovat siis toisinaan nostlgiahuuruisen luotettavat, toisinaan vähän siiheen suuntaan. Kumpaan kategoriaan Raja kuuluu, kysyt. Molempiin.

Muistin oikein, että Raja ei ole yhtä hyvä kuin Uuden kymmenen käskyä. Muistin väärin, että se olisi selvästi heikompi kuin Stam1na; taitaa olla tila toisin päin. Muistin kyllä Hammasrattaan, Susi-ihmisen (onko kyseessä Koirapojan jatko-osa?), Voima vastaan vihan sekä Lääkkeen olevan erinomaisia ralleja, mutta muu kappalemateriaali on jäänyt muistikuviini fokusoimattona ja särmättömänä fillerinä. Sitä se ei ole, vaikka Muistipalapelit on rasittava, Vartijaton tylsä ja Kädet vastaan lasia tarvitsisi munaa (kukin voi tulkita tämän miten haluaa - minä en ota kantaa kappaleiden sukupuoleen, nyt tai koskaan). Suoraan sanottuna yllätyin melkoisesti, kun laitoin Rajan soimaan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen, ja tajutessani, että kyseessähän on oikein kelvollinen kiekko, vähintäänkin samalla tasolla kuin yhtyeen esikoiskokopitkä.

Samalla, kun Raja on musiikillisesti luonteva synteesi Uudet kymmenen käskyä ja Stam1na -lättyjen tyyleistä - samaan aikaan proge ja tarttuva, selkeä ja rönsyilevä - levy toimii myös lopullisena tekotaiteellisuuden irto-ottona lyriikallisesti. Okei, eihän bändi koskaan ole kirjoittanut ihan niitä yksinkertaisempia ja suoraviivaisimpia huudatuksia, mutta aiemmin se ei koskaan tullut hyvän musiikin esteeksi. Rajalla ensimmäistä kertaa taiteellisiksi tarkoitetut sanoitukset saavat ne heikommat kappaleet - etenkin Vartijattoman sekä Kädet vastaan lasia - kuulostamaan Paolo Coelholta. Kuten jotkut varmaan jo tietävätkin, minä luen aika paljon kirjoja ja kirjoitankin niitä. Vuosien lukemisen aikana olen oppinut inhoamaan Paolo Coelhoa - etenkin hänen tunnetuinta romaaniaan, Alkemistia - hyvin syvällä tavalla, sillä hänen kirjansa yrittävät sanoa jotakin syvällistä ja merkittävää, mutta se tehdään niin väkisin ja rautalangasta vääntäen, että sanoma ei enää ole syvällinen tai merkittävä. Coelho kirjoittaa self-help-romaaneja, ei oikeasti syvällistä proosaa. No, Rajalla Stam1nan lyriikat käyvät sietokynnykseni tuollapuolella ja muuttuvat filosofisista saarnaaviksi coelhuksiksi (tämän oli tarkoitus olla sanaleikki, missä yhdistyy koheltaminen ja Coelho, mutta se ei toiminut toivomallani tavalla...)

Paasaamiseksihan tämäkin meni, pahoitteluni. Raja on levynä parempi kuin millaiseksi sen muistin. On se ainakin melkoisesti Noceboa parempi, perkele.