Swallow the Sun - Plague of Butterflies (2008)

Jälleen, klassinen pahoittelu: kyllä, aikataulut ovat paukkuneet melkoisesti. Sitä se on, kun kirjoittaa kahta (2) kirjaa samaan aikaan, käy töissä, ravaa festareilla ja vielä kirjoittelee ravatuista festareista. Hommaa siis on ollut, ja onneksi ehdin vihdoin edes hetkeksi istahtaa alas ja nakutella muutaman sanan Swallow the Sunista. Näin mun kesä, mites teillä...? Huoh.

Muistan, kuinka iso juttu Swallow the Sunin esikoislevy The Morning Never Came aikanaan (=2003) oli: kaikki metallimediat paukuttivat levyn neroudesta ja siitä, kuinka suomalaispoppoo onnistui kuulostamaan esikoisellaan paremmalta kuin My Dying Bride kuunaan. Tsekkasin kyseisen levyn yläasteaikana, mutta muistan vain pällistelleeni koko doom metalia genrenä siinä vaiheessa samalla typertyneellä "mitä vitun vittua" -mentaliteetilla, että nyanssit taisivat sujahdella ohi molemmin puolin. Mikko Kotamäen vakuuttavan örinän muistan, tosin. Vasta Hope sai enemmän huomiotani, osittain erinomaisen musiikkivideobiisinsä Don't Fall Asleep ansiosta jo melkein käsitin yhtyeen hienouden. Pari vuotta Hopen jälkeen löysin EP:n, Plague of Butterfliesin alekorista - siis alennettuna EP:nä eli varsin edullisesti - ja päätin kokeilla, kerranhan sitä vain eletään.

Ei Plague of Butterflies huono ole. Yksi puolituntinen kappale kestää kestonsa (lähinnä siksi, että se on oikeasti kolme eri kappaletta, joita väitetään yhdeksi kappaleeksi, jotta voitaisiin puhua konsepti-EP:n sijasta yhdestä eepokesta) ja sen kuuntelee vaivatta läpi, kuin huomaamattaan puolituntisen rallin käyden läpi. Silti se ei avannut minulle doom metalin hienoutta - en tiedä olenko vieläkään täysin päässyt sisään doom metaliin, vaikka olen lähempänä kuin noin vuonna 2010, jolloin Plague of Butterfliesin ostin.

Suurin ongelma, jota en EP:n ostaessani tiennyt, on se, ettei se tarjoa mitään radikaalia uutta Swallow the Sunia aiemmin diskografiaan. Se on puolituntinen välityö - ei huono sellainen, mutta tarpeeton. Sanokaa mitä sanotte Emerald Forest and the Blackbirdistä (minä sanon myöhemmin, jahka kyseiseen levyyn asti maratonissani ehdin), mutta ainakaan se ei kuulostanut ennalta-arvattavalta, Siltä Samalta Swallow the Sun -levyltä. Nykyään valitukset Swallow the Sunin kyvyttömyydestä uusiutua ja muuttaa tyyliään ovat irrelevantteja tai suoranaisesti outoja, koska Songs from the North on tapahtunut, mutta unohdetaan vuoden 2008 jälkeinen aika ja keskitytään Swallow the Sunin urakehitykseen sitä ennen. The Morning Never Came valoi pohjan, jonka päälle Ghosts of Loss ja Hope rakensivat; vaikka kolme levyä ovat hyvin samankaltaisia, ne kuitenkin tulevat yhtyeen musiikkiin eri suunnista ja ne peräkkäin kuunnellessa voi seurata yhtyeen ilmaisun hienojalostumisen. Plague of Butterflies on vanhan toistoa: se ei tuo uutta näkökulmaa musiikkiin, vaan se on kolmen edeltävän levyn elementit puristettuna puolituntiseen pakettiin, hyvässä ja pahassa. Jos on kuullut yhtyeen aiemmat levyt, EP ei tarjoa mitään uutta kiinnostavaa, vaan lisää sitä samaa - jälleen, hyvässä tai pahassa.

Musiikki, joka kulkee paikallaan, on tarpeetonta. Jos kehitystä ei tapahdu, mitään ei tapahdu. Ja ei, tämä ei ole mielipiteeni doom metalin ominaisesta hitaudesta, vaan täysin irrallinen huomio.

P.S. Jos jollekin jäi epäselväksi (koska ilmaisuni ei ole parhaillaan kovin selkeää), viimeinen kappale oli ironiaa.