Venom - Hell (2008)

Venomin väkinäinen "paluu juurille" tapahtui vuoden 2006 Metal Blackin myötä. Minulle em. lätty on nostalginen ja vaikka periaatteessa ymmärrän, miksi kaikki muut tuntuvat vihaavan sitä, pidän sen rosoisesta ja yksinkertaisesta soundista: se on samaan aikaan amatöörimäinen räpellys, mutta kuitenkin viihdyttävää kuultavaa, ja sen kappaleissa riittävästi ideaa todella ollakseen aidosti viihdyttäviä eikä Six Feet Under -maisesti viihdyttäviä. Hell on toinen eläin. Se on paska, no way around it. Se on tylsä, se on amatöörimäinen räpellys, ja se on yhtä viihdyttävä kuin auto-onnettomuus. (Jos joku jäi miettimään, auto-onnettomuus ei ole viihdyttävää, you sick fucks.)

Kuuntele vaikka Hand of God. Se on tylsä, aivan sietämättömän tylsä, ja idea, jonka varaan se on rakennettu, ei kestä edes ensimmäiseen kertosäkeeseen asti. Ensimmäinen säkeistö saa epätoivon kiehumaan pääkopassa, sillä eihän näin idioottimaista ratkaisua (yksinkertainen rytmi soitettuna pelkillä rummuilla ja Cronos ärjymässä typeriä lyriikoida) voi selvinpäin tai täysissä järjissä keksiä, vaikka kuinka olisi keski-ikäistynyt äärimetallin pioneeri. Kertosäkeessä vielä mausteeksi annetaan efektien läpi ajettua fillerimölinää. Pelottavintahan lienee se, että kyseessä on vasta levyn kolmas kappale, eikä se ole edes tuotoksen pohjanoteeraus, vaan jo neljäs biisi, Fall from Grace, on vielä sietämättömämpää paskaa. Sen vihonviimeisen iskun munaskuille tarjoaa... no, kaikki. Yleensä minulla on vaikeuksia keksiä, mikä erinomaisen levyn biiseistä on se kaikkein timanttisin; nyt ongelmaksi osoittautuu se, että pitäisi tunnistaa paskakasan suurin paskakimpale. Onko USA for Satan se pahin loukkaus? Se tarkoittaisi, että Stab U in the Back ei olisi epätoivoisin yritys tehdä musiikkia... Entä sitten Hell? Tai täysin käsittämätön Evil Perfection?

Suurin loukkaus levyllä ei ole sen surkeus, vaan että kahden kappaleen ajan kaikki tuntui menevän vielä ihan... jos ei nyt hyvin, niin sidettävästi. Avausraita Straight to Hell on samalla tasolla Metal Blackin onnistuneempien rokkipalojen kanssa, ja The Power and the Glory onnistuu sekin kuulostamaan kelvolliselta tekeleeltä. Vasta kolmosrallin - jo läpikotaisin tylytetyn Hand of Godin - aikana pelko dyykkauksesta hevonpaska-altaaseen realisoituu. Sen jälkeen levyllä liikutaan vain paska-altaasta toiseen ja matkalla kuulija yrittää arvioida, mikä koetuista ulostekeoista olikaan se kaikkein syvin. Kukaan ei voita, ja kokemuksen jälkeen paskanlöyhkä on niin pinttynyttä, että aiemmin vähemmän paskaiselta tuoksuneet saavat uuden sivuhajun.

Hell on todella huono levy, sillä se saa vähemmän huonot levyt tuntumaan kuuntelukelvottomilta. En ole Hellin hankkimisen jälkeen välittänyt kokonaisen paskan vertaa Venomin tekemisistä - jos yhtye on tehnyt hyvää musaa sittemmin, en tiedä siitä mitään. Jos Hell on mikään mittari, ei pelkoa uuden Black Metalin, Welcome to Hellin tai edes Metal Blackin missaamisesta.