Behemoth - Evangelion (2009)

Demigodin ja The Apostasyn myötä Behemoth vei loppuun musiikillisen muutoksensa ug-bläkkiksestä valtavirta-döödikseen. Levyiltä löytyy kappaleita, joita voisi nimittää hittimateriaaliksi; riffejä, melodioita ja koukkuja, mitkä tarraavat mukaansa vaikka väkisin. Ei, levyt eivät ole lähelläkään radiorokkikamaa, vaan blastbeat, saatanallinen kuvasto, säädytön rankkuus sekä tylyttävät vokaalisuoritukset muistuttavat faktasta, että Behemoth on ja tulee olemaankin äärimetallibändi - joskin helposti lähestyttävä sellainen. Levy, joka oli jäädä yhtyeen viimeiseksi primus motor Nergalin leukemian takia, Evangelion, on suoraa jatkumoa kahdelta edelliseltä levyltä, niin hyvässä kuin pahassa.

Sanon suoraan sen, että mielestäni Evangelion on erittäin hyvä levy, mutta se ei kestä kuuntelua yhtä hyvin kuin Satanica tai Thelema.6 - Evangelion on pikemminkin portti Behemothin maailmaan kuin se ultimaatinen helmi. Silti se on erinomainen tuotos. Etenkin kaksi kappaletta nousee yli muiden: päräyttävän hieno avausraita Daimonos sekä jo kenties kliseeksi muuttunut (mutta silti täysin poikkeuksellinen mestarillinen sävellys) Ov Fire and Void. Jälkimmäinen on toiminut monille ensikosketuksena puhtaaseen äärimetalliin ja loputtomat toistot keikoilla ja tiesmissä illanistujaisissa ovat saattaneet luoda toisille vaikutelman, että se on kryptoniittia Behemothin imagolle "oikeana äärimetallibändinä", jolla ei kuulemma saa olla hittejä. Samalla unohtuu, että Ov Fire and Void on aivan järisyttävän upea biisi - etenkin sen pääriffi on lähes vailla vertaansa tämän vuosituhannen äärimetallin kentällä: yksinkertainen, suoraan päälle hyökyvä ja välittömästi tarttuva riffi on kaiken lisäksi rakennettu siten, että kun sitä toistetaan kappaleen eri vaiheissa, se kuulostaa joka kerta erilaiselta, aina vain yhtä freesiltä ja yllättävältä. Ei riitä, että pelkästään riffi on kova, vaan sen kovuutta on korostettu päräyttävän hienolla ja monipuolisella sovittamisella. Ei ole mikään ihme, että Ov Fire and Void on monille se ensimmäinen kovaa iskevä döödisbiisi.

Evangelion tuntuu pliisulta, ainakin vertautuessaan Satanicaan. Siinä missä Satanica on nappiosuma kahden erilaisen genren taitekohtaan, rohkea askel uuteen suuntaan, Evangelion kieriskelee mukavuusalueella, hyväksi varmistetulla tarttuvuuden ja rankkuuden akselilla. Se ei ota suuria riskejä, se ei luo mitään järisyttävää uutta, mitä Behemoth ei olisi jo aiemmilla levyillä kokeillut: poissa ovat uudet oivallukset kuten At the Left Hand ov Godin kaltainen kiemurtelu, The Reign ov Shemsu-Horin mahtipontisuus tai Horns ov Baphomethin näppärä audiosample. Evangelionilla Behemoth tukevoittaa asemaansa, varmistelee - ja vaikka levy on kuinka erinomaisesti onnistunut, varmistelu johtaa pitkässä juoksussa stagnaatioon, musiikilliseen rapautumiseen, ja todellinen taide syntyy uusista aluevaltauksista, ei saman jipon toistamisesta. Kysykää vaikka Sabatonilta tai AC/DC:ltä tai Saxonilta - he ovat kokeilleet uusia juttuja viimeksi useita levyjä sitten, minkä jälkeen ollaan tultu tasaisesti alamäkeen. Siis, holy fuck, miten väsyneitä ralleja Sabaton on tulevalta levyltä tarjoillut! The Last Stand tulee ottamaan paalua perseeseen niin rajusti, että jälkipolvillakin on pukamia.

P.S. Joo, hillitsen Sabaton-kiukkuani joskus. En tänään, it seems, mutta joskus. Ja kyllä, viimeinen virke oli vitsi.