Warrel Dane - Praises to the War Machine (2008)

Olen melkoisen kova Nevermore-fani, eikä vähiten Warrel Danen huikaisevan tulkinnan takia. Hän on vain yksi (tärkeä) osa Nevermoren erinomaisuutta, joten miekkosen soololevy herätti epäilyksiä jo lähtökohdiltaan - etenkin, kun mietitään miten paljon parempi säveltäjä Jeff Loomis on verrattuna Peter Wichersiin (ex-Soilwork) verrattuna. Annoin musavideobiisi Brotherille mahdollisuuden, ja kuinka ollakaan, ei lähtenyt. Biisi tuntui tylsältä, tarpeettomaltakin ja ennalta-arvattavalta. Unohdin koko levyn yhden biisin ensikuuntelun perusteella vuodeksi tai kahdeksi, kunnes huomasin kuuntelevani Brotheria uudelleen.

Toisella kerralla kolahti, kovaa. En jaksanut muistaa, miksi olin alunperin sävähtänyt pois biisin luota, ja huomasin kuuntelevani biisiä repeatilla pari päivää putkeen. Praises to the War Machine jäi sekin pitkäksi ajaksi pettymykseksi: ostettuani levyn syvennyin sen kuunteluun rutiinillani eli lyriikkavihkoon perehtyen, mutta ensikuuntelu jätti valjun fiiliksen. Oikeastaan edelleenkään levyn kolme ensimmäistä biisiä eivät ole kummallisia tapauksia, vaan nopeasti sivuutettuja ja unohdettuja fillereitä. Vasta Sisters of Mercy -coveri Lucertia (My Reflection), joka päästää Danen äänen oikeuksiinsa, avaa pelin; senkin jälkeen kappalemateriaali on epätasaista erinomaisesta (The Day the Rats Went to War, Brother, August) välttävään (This Old Man, Patterns, Let You Down) asti ulottuvalla skaalalla.

Suurin ongelma on se, minkä jo tämän tekstin ensimmäisessä kappaleessa sanoinkin: Wichers ei ole kovin erikoinen säveltäjä. Tietenkin sävellys- ja sanoitus-kreditit menevät myös Danelle, mutta Wichersin tatsi kuuluu yksinkertaistetuista ja keskitempoisista ralleista vahvasti läpi. Dane tuo oman värinsä soppaan, kyllä, mutta niin tuo myös Wichers, joka on duon heikompi lenkki. Jos levyn muistettavimpiin biiseihin kuuluu coveri, ei sävellystyöskentelyä erinomaiseksi sovi haukkua. Loomisiahan ideat tarvitsisivat taakseen - tai ainakin samantasoista kuusikielisen taitajaa. Ei Wichers täysin koko kiekkoa sabotoi, vaan kyllä Praises to the War Machinelta hyvääkin löytyy (kts. edellinen kappale), mutta kokonaisuutena levy jättää mielikuvan hukatusta potentiaalista.

Haluaisin sanoa paljonkin siitä, miten Dane ja Wichers eivät ole optimaalinen työpari, mutta miehet päättivät muuta. Nevermoren viimeiseksi jäänyt levy oli Wichersin tuottama, ja ilmeisesti Danella oli jonkinasteinen mancrush Wichersin työskentelytapaan ja suoraviivaisempiin sävellyksiin, sillä Nevermoren taru päättyi pian erimielisyyksiin. Loomis eristäytyi muutamaksi vuodeksi PROGEsoololevyjen tekoon, joista puhuttaessa PROGE pitää kirjoittaa isoilla kirjaimilla, ja Dane herätti henkiin neljännesvuosisadan kuopattuna olleen Sanctuaryn. Nevermoren viimeisen levyn jälkeen Danen ihastus taisi mennä ohi, sillä yhteistyö Wichersin kanssa taisi päättyä siihen. Kenties niin on parempi - Praises to the War Machine osoittaa sen selvästi.