Candlemass - Death Magic Doom (2009)

Tämän blogin tarkoitus ja fokus näyttää vaihtuneen: alunperin ideana oli saada hyvä tekosyy kirjoittaa musiikista opiskelujen ohella. No, koulunkäyntini loppui ja - humanisteille hieman yllättävästi - työt alkoivat. Olen koko kesän ajan juossut pää kolmantena jalkana töissä, tietokirjaurakan työstämisen, festarimatkojen (kuten kanssamatkalaiseni reissua kuvasivat: "WAAACKEEEENN!") sekä kuuluisan rentoutumisen ristitulessa. Nytkin pidän taukoa luentodiojen tekemisestä, muistaen blogin kuin jälkiajatuksena. Pitää skarpata, tiedän, ja aion niin tehdäkin, kunhan... Aina on joku "kun" tai "mutta" tai "kunnes", eikö niin? Fuck it, kaikkialle en voi revetä, vaan joskus pitää olla mahdollista olla tekemättä mitään - ajatus, mikä ei tunnu juuri nyt kovin houkuttelevalta, neljänkymmenenkuusi työtuntia sisältävän viikon, kahden kirjaprojektin ja uhkaavasti lähestyvän (ja erittäin keskeneräisen) luennon edessä. Yritetään, nyt kuitenkin, sillä kirjoittaminen on elinehto minulle, vaikka välillä se tuntuu häiriöltä.

Candlemass rykäisi 1980-luvun lopulla joukon erinomaisia ja kanonisia doom metal -levytyksiä, joihin en ole vieläkään saanut oikein mitään otetta. Nightfall ja Ancient Dreams tuntuvat vierailta, enkä ole edes yrittänyt muiden ymmärtämistä kunnolla. Joku noissa levyissä työntää minua luotaan; etenkin mestariteokseksi tituleerattu Nightfall on jäänyt minulta tyystin paitsioon.

Sen sijaan 2000-luvun Candlemassin taakse voin asettua tukevasti: ymmärrän, mitä yhtye yrittää, ja osaan arvioida onnistuuko se siinä. Levyt, joilla ei ole "mestariteoksen" tai "arkkityypin" tai "merkkipaalun" viittaa harteillaan, on helpompi kohdata niiden omilla ehdoilla ja hyväksyä sellaisena kuin ne ovat, hyvässä ja pahassa. Minulle Death Magic Doom on kiinnostavampi ja helpomminlähestyttävä levy kuin Nightfall tai Ancient Dreams, koska se ei ole kokonaista genreä määritellyt monoliitti, vaan pelkästään levy. Melko hyväkin sellainen, mind you.

Ei Death Magic Doom erinomainen ole, kaukana siitä, mutta kun se osuu maaliin, se myös osuu. Rokkaava If I Ever Die on juuri sitä, mitä Candlemassilta eniten toivon: hävyttömän tarttuva, päällekäyvä ja silti uhkaava ralli. Kertoo paljonkin omasta tulokulmastani, kun levyn nopein ja vähiten doom biisi on myös levyn paras biisi, mutta minkäs teet, kun maku on mitä on. Demon of the Deep, Hammer of Doom sekä The Bleeding Baroness ovat hitaampia mutta hyviä ralleja yhtä lailla - sitä perinteisempää doomia. Levyltä kuitenkin loppuu puhti House of 1000 Voicesin aikoihin, ja kappalemateriaali muuttuu murskaavasta puuduttavaksi; raskaus käy itseään vastaan ja rampauttaa kaiken draaman hidastelusta. Eivät viimeiset biisitkään huonoja ole, mutta jaksan vain harvoin kuunnella niitä - ne tuntuvat filleriltä.

Vastaavan analyysin - oli se hyvää tai huonoa analyysiä - kirjoittaminen "klassikosta" vaatii enemmän perehtymistä kuin mihin omalla doom-tietämykselläni kykenen tai tohdin lähteä. Voin lähestyä Death Magic Doomia kymmenistä suunnista, tarkastella sitä pelkästään levynä, kun hehkutettu täysosuma on kahden tulkinnan vanki: se joko on pettymys kovien odotusten jälkeen tai se on odotusten väärti. Toisaalta klassikot kirvottavat juuri tästä syystä räväkämpiä mielipiteitä, mutta oikeasti kiinnostavat asiat sanotaan tavallisista, ilman klassikko- tai mestariteosstatusta kuunneltavista levyistä.

P.S. Wacken-reissulla saavutin erään merkkipaalun omassa musadiggailussani: kokoelmassani on nyt rikottu 666 levyn rajapyykki!