Eluveitien Slania
on levyllinen keskinkertaista melodista death metalia, minkä päälle on soitettu
gimmickiksi rasittavia pillejä, viuluja ja muita epämetallisia soittimia.
Kenties, siis, kun yhtye riisuu musiikistaan toisen pääosasen, se pystyisi
paremmin keskittymään toiseen ja tekemään oikeasti merkittävää tai ainakin
kiinnostavaa musiikkia. Valitettavasti yhtye riisui Evocation I:lle metallin musiikillisesta mikstuurastaan ja teki
akustisen lätyn. Eli, sanoakseni saman asian toisin sanoin, yhtye luopui yhden
levyn ajaksi siitä, mitä bändissä siedin, ja lisäsi rasittavia
pillipiiparointeja – niin perverssiä, että pakkohan se on tarkastaa.
Evocation I ei
ole hyvä levy, mutta se ei ole huonokaan. Oikeasti – se on ihan ok. Turha,
kyllä, mutta ei susipaska. Myönnän, että olen kaukana yhtyeen musiikin
kohdeyleisöstä ja mieluummin kuulisin yhtyeen yrityksen tehdä pelkkää heviä,
joten en ole oikea ihminen arvioimaan musiikin (epä)onnistuneita aspekteja.
Totuus on kuitenkin se, että vaikka en pidä akustisesta musiikista kuin
mausteena säröräminässä, siedin kuunnella Evocation
I:n läpi useita kertoja tämän tekstin kirjoittamista varten. Mikään
kelttimelodia (joita, ohimennen mainittakoon, pidän intialaisten melodioiden
jälkeen rasittavimpana melodiatyyppinä – antakaa vaikka säkkipillit tai
didgeridoo, kunhan ei lisää näitä saatanan huiluja, perkele) ei jäänyt päähäni
soimaan, mutta toisaalta ne rasittivat minua tavallista vähemmän – toisin kuin
esimerkiksi Slaniaa kuunnellessa,
jolloin jokainen tonttuhippamelodia tuntui keskisormenheiluttelulta kuulijalle,
jonka kuuloelimet vielä toimivat. Eli toiveeni, että ilman toista pääosasta
yhtye pystyisi keskittymään paremmin jäljellejääneeseen, toteutui, koska
kelttimeininki on kiinteämpi osa musiikkia, ei pelkkä gimmick.
En silti suosittele Evocation
I:tä. Se on liian… liian Eluveitie, ja akustinenkin vielä. Kai ne kappaleet
hyviä ovat – mitä en osaa arvioida – mutta niiden kuunteleminen tuntui minulle
työltä, ikävältä sellaiselta. Mieluummin olisin uppoutunut vaikkapa Deathin tai Ensiferumin maailmoihin, antautunut paremman musiikin vietäväksi,
kuin tuskaillut sävelten kanssa, joiden koheesiota en käsitä tai joiden
sovittamisen laatua en kykene arvioimaan eli arvostamaan. Ehkä oikea ongelma on
mukavuusalueeni kapeus, sillä akustinen folkki kalskahtaa korvaani tylsältä
oletusarvoisesti etenkin, jos sitä pitäisi jaksa täyspitkän levyn verran.
Pitäisi kai olla peloissaan tai huojentunut, mutta kyllä minä siltikin taidan
olla metallisydän (hevarista puhuvat kaikki muut, itse en pidä termistä;
metallipäästä, anglismista, vielä vähemmän) henkeen ja vereen.
Onko se hyvä vai huono juttu, en tiedä. Ainakin on jokin
leima, jolla kuvata itseään CV:ssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti