Ensiferum - From Afar (2009)

Ensiferumin tärkeyttä omalle musiikilliselle kasvulleni on vaikea ylikorostaa, vaikka eihän yhtye siltikään ole samassa kategoriassa Children of Bodomin, Iron Maidenin tai Judas Priestin kanssa. Yhtä kaikki, yhtyeen kahta ensimmäistä levyä tykittelimme erään ystäväni kanssa yhden kuumeisen kesän ajan joskus yläasteikäisenä enemmän kuin laki sallii; Treacherous Godsista tuli myös yksi harvoista kappaleista, joita koskaan keikoillamme soitimme (koska soitimme vain kaksi kunnollista keikkaa).  Victory Songs osui kovaa, koska se oli ensimmäinen Ensiferum-levy, jonka ostin/kuulin välittömästi julkaisun yhteydessä – olisiko ollut peräti julkaisupäivänä – ja se kolahti, koska onhan se hyvä (joskaan ei erinomainen) levy. From Afarin piti olla Victory Songs 2.0 kaksi vuotta myöhemmin – ostin, kovin odotuksin, levyn julkaisupäivänään – mutta niin ollut tapahtuva.

From Afar on minulle Ensiferumin ensimmäinen hutikuti. Se ei ole huono levy, mutta se tuntuu ensikuulemasta asti nähdyltä, tutulta ja turvalliselta, yhdeltä Ensiferum-levyltä muiden joukossa, harmaalta massalta hohtavien timanttien ympärillä. Siinä missä kaikilla kolmella aiemmalla levyllä on selvä oma identiteettinsä, oma tulokulmansa diskografiaan (vahva pohjatyö, monipuolistaminen, uuden aikakauden aloitus), From Afar on pelkästään Ensiferum-levy. Se ei tuo mitään uutta, mutta tekee saman vanhan kaavan mukaiset jipot taitaen. Se yritti olla Iron Victory Songsille, mutta olikin Attero Dominatus Primo Victorialle.

Toinen pääsyy, miksi Ensiferum ei kolahtanut enää From Afarilla, oli elämäntilanteeni muutos. Ensiferum oli minulle hyvin tiukasti kytkeytynyt tiettyyn elämänvaiheeseen (yläaste ja lukio) sekä tiettyyn henkilöön – vuoden 2009 loppupuolella lukio oli ohi, vietin pakonsanelemaa välivuotta ja olin sittemmin väliaikaiseksi jääneessä välirikossa ystäväni kanssa. Onneksi ongelmat ratkesivat – välirikko ja välivuosi päättyivät vuonna 2010 – mutta siihen mennessä levy oli leimautunut tuon tuskallisen ajan ikoniksi. En ole koskaan ennen ajatellut tätä asiaa näin vahvasti järjellä, mutta – kuten on tullut sanottua – tämä blogi toimii näemmä yhä enemmän omana päiväkirjamaisena ajatuksenvirtanani ja kanavana purkaa tunteita ja ajatuksia johonkin, mikä ei ole pelkkä paperilappu työpöydän vetolaatikon uumenissa. Varsinaisesta aiheesta suhahdellaan jatkuvasti ohi, mutta koska mitään formaattia ei näille teksteille alun alkaenkaan ollut eikä kukaan ole vaatinut sellaista, jatkan porskuttamista omien mielenoikkujeni mukaisesti. Pitäkää tai älkää.

P.S. Sabaton-viittaus juontaa juurensa äskettäin kirjoittamaani ja paljon nurinaa herättäneeseen The Last Stand -arviooni Imperiumissa. Aiheesta kiinnostuneet voivat suunnata tänne: http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=17139