Metallica - Death Magnetic (2008)

Aina, kun Metallica julkaisee uutta musiikkia, se herättää paljon asiallista ja asiatonta keskustelua: vuodesta 1991 asti bändi on mennyt jokaisella levyllään johonkin uuteen ja toisinaan odottamattomaan suuntaan (kun laskuista jätetään Reload, joka oli pelkästään Loadin jämäbiisikokoelma). Black Album suututti rässifanit, Load suututti heitä lisää, St. Anger on totaalipaskaa, kuten myös Lulu. Yhtye voisi omasta puolestani kadota kollektiiviseen perseeseensä, sillä parasta mihin se on pystynyt elinikänäni, on muutamiin siedettäviin biiseihin, jotka on hajautettu ympäri viittä levyä.

Paitsi, että he menivät tekemään Death Magneticin, joka, vastoin kaikkia odotuksia, on ihan jees. Kelvollinen, jopa hyvä, mutta tietenkin kaukana yhtyeen alkuaikojen erinomaisuudesta. Tietenkin levyä riivaavat Metallican tyyppiviat ylipituudesta ja typeristä sovitusratkaisuista, mutta ainakin se osoittaa, että Lars Ulrich ja James Hetfield pystyvät vielä kirjoittamaan hyviä riffejä sekä meneviä kappaleita. Okei, Death Magneticilta löytyy vain yksi kokonaisuutena hyvä biisi, mutta melkein kaikissa on joku hyvä idea, koukku tai riffi. Kun otetaan huomioon Metallican meriitit sitten 1980-luvun, pitäisi varmaan antaa aplodit; Death Magnetic on heittämällä paras Metallica-levy sitten ... And Justice for Allin, vaikka eipä se taida paljon sanoa. On helppo olla leikkikentän pisin kaveri, jos on ainoa, joka osaa seisoa.

Vaikka jokaisessa biisissä on jotain hyvää, jokaisessa (yhtä lukuun ottamatta) on jotakin täysin turhaa. Se kertoo paljon, että levyn lyhyin rallikin on yli viisi minuuttia, kun pisin (vielä instrumentaali, kaiken lisäksi) huitelee kymmenen paikkeilla; kokonaismitta tuotoksella on siellä 74 minuutin tietämillä. Eli liikaa, aivan liikaa materiaalia. Jokaisesta biisistä (jopa siitä hyvästä) voisi leikata pois, ilman, että kokonaisuus heikkenisi pisaraakaan. All Nightmare Long, That Was Just Your Life, The End of the Line... kaikki kelvollisia rykäisyjä, joiden parhaat jutut hukkuvat heikomman fillerin keskelle tyystin. Jos levyltä riipaisisi 30 minuuttia matskua pois ja heivaisi samalla vaikka yhden biisin kokonaan, käsillä voisi oikeasti olla moderni klassikko. Sen sijaan, että yhtye olisi mennyt ynkkämäiseen "more is more" -ajatteluun, heidän olisi pitänyt keskittyä niihin oikeasti hyviin juttuihin ja tehdä niistä vielä parempia. Levyn tiukimmin sävelletty ja heittämällä paras biisi on myös kiekon lyhyin, 5 minuuttia ja sekunnin mittainen My Apocalypse, joka on samalla aidoimmin vihainen biisi sitten... no, mitä niitä kiukkuisia ralleja oli ... And Justice for Allilla.

Siinäpä se, avain millä Metallica voisi oikeasti tehdä erinomaisen levyn: karsiminen ja hiominen. Death Magneticilta kuulee, että se taito, millä Master of Puppets ja Ride the Lightning tehtiin, on yhä tallella, vaikka se onkin ollut alikäytettynä neljännesvuosisadan. Puolitehoinen riffikoneisto kykenee tykittämiseen, edelleen, mutta sakkaahaan koneistosta tupsahtelee väkisinkin.

Tajusin juuri puhuneeni preesensissä Metallican potentiaalista. Totuus on, että mitään preesenssiä ei ole ennen kuin yhtye tekee jotain sen oikeuttamiseen. Death Magnetic, viimeinen aito Metallica-levy (Lulu on yhteistyötuotos, joka ei sovi kummankaan osapuolen kaanoniin), on kahdeksan vuoden takaa. Kahdeksan. Ei voida puhua preesenssistä bändin sävellyksistä tai mistään muustakaan kuin rahastamisesta, jos he eivät tee mitään kahdeksan vuoden aktiivisen keikkailun ohessa. Sori nyt vaan, mutta Metallica on tällä hetkellä imperfektissä: se elää menneisyydessä, tuudittautuu hittiensä voimaan ja rahastaa kaikella historiallaan. Metallicalla oli potentiaalia tehdä uusi Master of Puppets, mutta nykytilannetta ei taida tietää edes bändi itse.

P.S. Kannesta en anna kuin yksisanaisen kommentin, take it or leave it: arkkupillu.