Nightwish - Once (2004)

Vaikka Nightwish oli suurehko bändi Suomessa jo Century Childin aikoihin - se Gary Moore -cover oli iso hitti - vasta Once löi yhtyeen kunnolla läpi maailmanlaajuisesti. Käsillä on levy, josta suomalaisen metalli- ja rockkentän suurin, kaunein (etenkin kun ottaa huomioon kolme erittäin viehättävää naissolistia vuosien varrelta) ja tasalaatuisin (muttei tasapaksuin) bändi saavutti asemansa. Voidaan toki olla montaa mieltä olivatko jatkolevyt niin hyviä kuin annan tässä ymmärtää, mutta yhdestä asiasta toivon kaikkien olevan samaa mieltä: Once on pirullisen hyvä levy.

Laatua voi mitata Oncen kohdalla millä mittarilla tahansa, tai kaikilla samaan aikaan: kappalemateriaali osuu suoraan häränsilmään, tuotantoarvot ovat korkealla, soundit ovat erinomaiset ja tunnin mitastaan huolimatta levy ei tunnu kuin hitusen liian pitkältä. Käydään läpi nämä kolme huomiota ja lopuksi kerron tarinan suhteestani Onceen.

Kappalemateriaali on parasta Nightwishiä. Ei, ei se välttämättä ole parasta Nightwishiä, vaan tyypillisintä ja tunnistettavinta Nightwishiä, ja nimenomaan pelkästään hyvässä mielessä. Oncella Tuomas Holopainen löysi autenttisen Nightwishin: oikea yhdistelmä lähes melodramaattista elokuvamusiikkia ja metallia. Samoihin aikoihin Epica, Sirenia ja muut yrittivät (Nightwishin vanavedessä ja rinnalla) luoda sinfonista metallia naislaululla, mutta vasta Oncella merkkipaalu kaikille tuleville yrittäjille lyötiin niin kovaksi, että mielestäni vain Nightwish itse on päässyt myöhemmillä levyillään lähelle sitä. Olen kuullut mielipiteitä, että Wish I Had an Angelin diskopoljento ja orgastiset ääntelyt sekä Nemo hävyttömässä popahtavassa tarttuvuudessaan ovat huonoja kappaleita tai ainakin särähtävät korvaan kokonaisuudesta. Mutta, mietitään asiaa näin: molemmat kappaleet tulevat aivan levyn alussa, toisena ja kolmantena kappaleena, ja onkin houkuttelevaa ajatella, että koska em. sävellykset ovat kenties lähimpänä aiempaa Nightwishiä, Holopainen leikittelee kuulijan odotuksilla. Sen sijaan, että hän antaisi jotakin uutta välittömästi kuulijalle, hän venyttää jännitettä, luoden orastavan pettymyksen, kun "eihän tämä uusi ja isompi Nightwish olekaan sen kummempaa". Viimeistään Creek Mary's Bloodin intiaanipuheen, pillien ja massiivisten orkesteriosioiden jälkeen on kuitenkin selvää, että single- ja musavideokappaleet eivät edusta levystä kuin murto-osaa.

Vaikka hyväksyttäisiinkin väittämä, että Wish I Had an Angel ja Nemo ovat levyn heikoimpia raitoja (väite, mitä en allekirjoita), en löydä levyltä kuin kolme kappaletta, joita ilman voisin elää. Tämä kolmas on päätösraita Higher than Hope - vaikka se on hyvä biisi, se ei ole tarpeellinen Ghost Love Scoren ja Kuolema tekee taiteilijan paatoksen jälkeen. Ja, kuten sanottua, levy on tunnin mittainen, siitä voi leikata pois, mutta ei enempää kuin yhden kappaleen. Kaikki muut ovat timanttia.

Tuotantoarvoista kuulee, että nyt taustalla ei soi soundipankki, vaan oikea orkesteri. Se tuo musiikin lähemmäs kuulijaa, vilpittömämmäksi ja - niin haluaisin ajatella - aidommaksi. Vaikka varmasti hyvin samankaltainen lopputulos olisi saatavilla soundipankkirunkkauksella, lopputulos olisi tunkkaisempi, täyteenahdettu informaatiopommi - nyt kaikki on orgaanista. Jos pointtini vaikuttaa epäselvältä, pyöräytä Oncen jälkeen vaikkapa Sirenian The Seventh Life Path tai Epican The Quantum Enigma, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Ja, kun soundeista puhutaan, kitarasoundi on aivan mahtava, rapea ja raskas olematta riitasoinnussa muun soundimaailman kanssa tai liikaa samaa orkesterimassan kanssa. Erinomainen ratkaisu, kaikin puolin.

Jos tunsit minut yläasteikäisenä nulikkana, tämän tekstin lukeminen saattaa olla outoa, koska en todellakaan ollut Nightwish-fani yläasteella tai edes lukiossa. Kun Tarja Turunen sai monoa, seurasin keskustelua välittämättä osallistua; kun uusi solisti, Anette Olzon, julkistettiin, kuuntelin sinkkubiisit ja jätin sen siihen. Vasta Imaginaerumin myötä todella "tajusin" Nightwishin - ja nyt se on yksi suosikkiyhtyeitäni, ja juuri nimenomaan Once ja sen jälkeen tehdyt levyt. Toki olin kuullut Oncen läpi useita kertoja (jos oikein muistan, olin polttanut levyn naapuriltani, hah!) mutta en todella käsittänyt tai edes kuullut sitä ennen kuin ostin sen 2013. Sitten se iski - kaikki ne ratkaisut ja kappaleet, jotka olivat aiemmin tuntuneet irrallisilta ja epämetallisilta ja miltä ikinä, kaikki napsahti paikalleen. Jopa Tarjan laulu ei ärsyttänyt enää, ja kirjoissani mikä tahansa levy, joka saa unohtamaan Turusen yksiulotteisen ja voimattoman tulkinnan, on saavuttanut jotain poikkeuksellista. Miten niin rivienvälistä on luettavissa, että olen Floor-fani, mm?