Probot - Probot (2004)

Probot on ultimaatinen fanituotos. Jos yhtyeen historia ei ole tuttu, kerrataan nopeasti: Dave Grohl aloitti ammattilaismuusikkouransa Nirvanan rumpalina, mutta luonnollisesti hänen täytyi 1990-luvun puolivälissä löytää uusi projekti. Uusi projekti sai nimen Foo Fighters, joka on sittemmin noussut omiin, merkittäviin ansioihinsa. Kaikesta alternative rock -leimasta huolimatta Grohlin sydän on metallia, ja Tenacious D -vierailun lisäksi juurikin Probot todistaa tästä. Probot syntyi Grohlin halusta osoittaa rakkaus Foo Fightersia raskaammalle musiikille, joten mites muutenkaan, kuin kutsumalla samalle levylle Lemmyn, Cronoksen, Max Cavaleran ja King Diamondin kaltaisia legendoja?

Probot on levynä kokoelma idoleille sävellettyjä fanituotoksia. Juuri siinä on sen vahvuus ja heikkous: kappaleet ovat juuri niin hyviä kuin kuuntelija fanittaa heitä. Lemmylle, Cronokselle, Cavaleralle ja King Diamondille vielä on helppo löytää suurikin fanikunta, jolla on laaja leikkauspinta, mutta Kurt Brecht? Wino? Mike Dean? Erik Wagner? Tokihan herroille faneja löytyy, mutta silti jos tällaista allstars-levyä tehdään, miksi ei samantien hankita niitä oikeita isoja nimiä enempää? Eivätkö he halunneet lähteä mukaan, vai oliko Probot tehty pelkästään Grohlin mieltymysten mukaisesti, sen kummemmin kaupallista potentiaalia miettimättä. Ymmärtääkseni Grohl yritti saada Tom Arayaa, Phil Anselmoa ja Chuck Billyä levylle, mutta ei saanut. Ehkä kaikki syy ei siis ole Grohl näköalattomuuden, vaan muiden muusikoiden kieltäytymisten.

Parhaimmillaan kappaleet ovat eittämättä hyviä: erityisesti (King Diamond -fanina) Sweet Dreams kuulostaa erinomaiselta, samoin Lemmyn laulama ja bassottelema Shake Your Blood, eikä Tom G. Warriorin Big Skykaan ole pöllömpi. Mutta, juuri tässä on levyn ydinongelma: se ei ole levykokonaisuus, vaan yksitoista (tai kaksitoista, jos piilotettu bonusbiisi lasketaan) erillistä kappaletta, joita ei sido toisiinsa mikään muu kuin Grohlin fanitus. Snaken laulama Dictosaurus on erehdyttävästi Voivodia, Cronoksen Centuries of Sin jämä-Venomia -90-luvulta, Sweet Dreams King Diamondin soololevyn häröilypala... Vaikka kappaleet olisivat yksilöinä kuinka hyviä, niiden niputtaminen saman kiekon alle ei ole relevanttia. Olisin vilpittömästi toivonut, että Grohl olisi tehnyt tiukemman linjavedon kappaleiden sopivuudesta keskenään, eikä olisi laittanut Soulflylle kelpaavaa kappaletta (ovat nimittäin veivanneet Red Waria livenä) edeltämään Motörheadia; tai, vastaavasti, tehnyt Probotista tuplalevyn, joista toinen levy olisi ollut vakaan kokoonpanon soittamia kappaleita, uusia sävellyksiä nekin. Täten superstarojen tähdittämä ykköslevy voisi olla se hauska kokeilu ja toinen levy "ihan oikea" studiolevy.

Probot on kiinnostava kokeilu rockin historiassa. Valitettavasti se ei ole kovin onnistunut sellainen. Kyllä Sweet Dreams ja Shake Your Blood kuuntelunsa ansaitsevat, mutta levykokonaisuutena sitä ei voi suositella.