Sentenced - The Funeral Album (2005)

Muistan joskus yläasteikäisenä nähneeni Sentencedin Killing Me, Killing You musavideon. Siinä vanha patu haahuilee jäätyneellä järvellä koiransa kanssa ja vähintäänkin haikea biisi soi taustalla. Parhaiten muistikuviin jäi juuri video, ei niinkään biisi - kappale oli sellainen, jota en siinä iässä "tajunnut", eli se sisälsi muutakin kuin 4/4 metallia. Useita vuosia myöhemmin, tunnettuani oloni melko pahasti ulkopuoliseksi koko Sentencedin lopettamishässäkässä, löysin The Funeral Albumin muuan divarista. Hintaa oli korkeintaan kolme euroa, joten mukaanhan se lähti, kun onhan se Ever Frost ihan kiva ralli.

Kun pääsin himaan ja kuuntelin The Funeral Albumin kokonaisuudessaan, ajatuksella paneutuen, se osoittautui oikeastaan pirun toimivaksi kiekoksi. Levyllä on ilmeisesti melko huono maine - "olisivat voineet lopettaa tekemättä sitä" -tyylinen suosio - mutta minä pidän: kaikki biisit toimivat ja ajavat asiansa. Toki, sävellykset voisivat olla monipuolisempia, sillä nyt ne ovat enemmän tai vähemmän (muutamalla poikkeuksella) keskitempoista rokkimetallia, mutta silti toteutus on sen verran kovalla tasolla, että en jaksa marmattaa; lisäksi, levy on alle 50 minuuttia pitkä, joten sen jaksaa läpi, vaikka ajoittaista yksiuloitteisuutta onkin havaittavissa.

Erityisesti pidän yhdestä kappaleesta. Siis aivan erityisesti. Sinänsä se on kuin kaikki muutkin, mutta heti ensikuulemalla Despair-Ridden Hearts kolahti, kovaa. Huuliharppu, Ville Laihialan haikea tulkinta, nostatus ja, lopulta, räjähdys. Toimii, jumakauta kun toimiikin. Toinen biisi, joka kaikessa yksinkertaisessa typeryydessään kolisee hienosti, on heti Despair-Ridden Heartsia seuraava Vengeance is Mine. Kyllä, ne lyriikat ovat typerät, mutta ne uskoo, koska Laihialan äänessä on aitoa passiivisesta aktiiviseksi aistittavaa aggressiota. Lisäksi biisissä on hieno, äärettömän yksinkertainen ja selkärankaan pureutuva groove, joka pakottaa jalan naputtamaan lattiaa.

Olen hieman poissa mukavuusalueeltani, koska en koskaan innostunut "suomi metallista", eli suomalaisesta goottimetallista. Tähän genreen yleensä katsotaan Sentencedin (Downista eteenpäin), HIM, Entwine, Charon, Poisonblack ja jopa Negativen (vitun Negativen) kaltaista kuraa. Silloin joskus, kymmenkunta vuotta sitten, nämä bändit - erityisesti HIM ja Negative - olivat jatkuvasti esillä, eikä vain lähtenyt vain millään. Nykyään osaan jo jotenkin arvostaa HIMin ja Ville Valon antaumusta tehdä sitä yhtä juttua pitkään ja melko hyvin, mutta The Funeral Albumia lukuun ottamatta en ole vielä tajunnut ainuttakaan toista "suomi metalli"-levyä. Paitsi ehkä Entwinen uusimman (Imperiumin arvostelua varten), mutta enpä tiedä onko se enää niin "suomi metallia".

Yhteenvetona: The Funeral Album on hyvä kiekko. En osaa sijoittaa sitä oikeaan kontekstiin, mutta silti pidän siitä. Hyvässä ja pahassa.