Stam1na - Stam1na (2005)

Stam1na on mielestäni yksi profiilisimpia suomalaisia metallibändejä 2000-luvulla: yhtyeellä on tunnistettava soundi, joka ei ole juuri muuttunut kymmenessä vuodessa; se tunnetaan läpi metallikentän; ja se on osaltaan ollut muovaamassa nykyistä metallin kenttää. Jokaisella metallisydämellä on joku mielipide Stam1nasta - yleensä bändistä tykätään kuin mielipuoli mannapuurosta, mutta toiset ovat sitä mieltä, että mukaälykäs lyriikka ja staccato-riffit ovat pelkkää teini"älyköille" kaupattavaa sontaa. (Jälkimmäisen kuvauksen tarjosi muuan kaverini vuoden 2007 paikkeilla.)  Paljolti tuo asema rakentuu ensimmäisen levyn, ytimekkäästi nimetyn Stam1nan kivijalan varaan, vaikka esikoislevy onkin kenties tuotannon heikoin kokonaisuus. Näin ainakin ajattelin joskus.

Ensin lyhyt autobiografinen tarinan siitä kuinka tutustuin yhtyeeseen. Oli alkukesä 2006, paikka oli Tampere ja tapahtuma Sauna Open Air. Kävelimme ystäväni Hipin kanssa päälavalta myyntikojujen suuntaan; siinä matkalla ohitimme syrjäisen pikkulavan, jossa muuan lemiläinen nelikko veivasi suomirässiään. Kuuntelimme hetken, sitten toisen. Kun klassikkoralli Paha arkkitehti lähti liikkeelle, jokin napsahti ja se oli sitten siinä. Elokuussa sain syntymäpäivälahjaksi yhtyeen edellisvuonna ilmestyneen esikoislevyn, Stam1nan. Kun pistin levyn pyörimään soittimestani, kuuntelin erikoista melodiariffi kymmenisen sekunttia, yrittäen löytää jonkin punaisen langan - siinä vaiheessa tajusin, että saamani levy oli naarmuilla ja soittimeni toisti rikkinäisesti muutamaa ensimmästä tahtia Ristiriidasta.

Stam1na ei ole huono levy, mutta se on epätasainen - ongelma, joka on vaivannut suunnilleen joka toista Stam1nan levytystä. Kaikki osaavat ulkoa ne kolme-neljä timanttirallia Stam1nalta, mutta entäpä Koe murha! tai Tuomittu, syyllinen? Kuka niitä enää muistaa? Ei, esikoislevyltä muistetaan Kadonneet kolme sanaa, Kaikki kääntyy vielä parhain päin sekä Paha arkkitehti ja yksi vapaavalintainen alkupuolen sävellyksistä. Koirapoika on vaipunut armollisesti unholaan.

Epätasaisuudestaan huolimatta levy oli välitön hitti ja keräsi läpi metallimedian täysiä arvosanoja. Ilman Stam1naa ei olisi Stam1naa, vaan yhtye olisi kadonnut merkityksettömyyteen - kenties myös Sakara recordsin tarukin olisi päättynyt tai jäänyt marginaaliseksi. En ole kuunnellut Stam1naa ennen tämän tekstin valmistelua useaan vuoteen, sillä aina kun mieleni tekee palata Hyrden ja kumppanien luomiin maailmoihin, sormeni valitsevat jonkun paremman levykokonaisuuden. Siihen nähden levy oli jopa parempi kuin muistin, mutta silti hävyttömästi heikompi kuin ne timanttiset kiekot, jotka seurasivat.

Nyt, suokaa anteeksi, menen huutamaan pahan arkkitehdin kanssa. Nostalgiasyistä, jos ei muuten.