W.A.S.P. - The Crimson Idol (1992)

Lyhyt katsaus näkemyksiini W.A.S.P.:in tuotannosta tähän mennessä: korkeintaan siedettävää, monesti ärsyttävän yksinkertaista heavy rockia shokkimaustein. Blackie Lawless laulaa hienosti, mutta kappalemateriaali on jättänyt paljon toivomisen varaan. Väittäisin yhtyeen pitkäikäisen suosion taustalla olevan saman ilmiö kuin Metallicallakin: W.A.S.P. on ollut monille ensimmäisten metalliyhtyeiden joukossa, jotka ovat iskeneet kuin tuhat sirkkeliä, joten nostalgia värittää näkemyksiä musiikista.


Näin tähän mennessä. The Crimson Idol on kuitenkin jotakin aivan, täydellisen, absoluuttisen, totaalisen muuta. On harvoja levyjä, jotka kykenevät samaan, mihin The Crimson Idol onnistuu: se koskettaa minua syvästi, se liikuttaa jotakin liian jähmeää palikkaa sisälläni ja pakottaa pysähtymään. Ilman pienintäkään epäilystä sanon, että The Crimson Idol on yksi levyistä parhaiden lättyjen top 5 -listallani.

En yksinkertaisesti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä The Crimson Idolista. Eikun, hetkinen, peruutetaan hieman: ymmärrän miksi joku ei heti pidä levystä, mutta en ymmärrä miksi kukaan jättäisi levyn kuuntelematta toisen, kolmannen, neljännen ja sadannenseitsemännenkymmennenviidennen kerran. The Crimson Idol saattaa tuntua ensikuulemalta sekä kovaa rokkaavalta heavy metal -levyltä, jonka loppupuoli luisuu loputtomiin balladeihin. Tietyllä tavalla tämä on totta, mutta balladeissa on aina twisti, joku jippo ja tämä rakenteellinen "ongelma" palvelee suurempaa kokonaisuutta, kuten kaikki tällä nimenomaisella levyllä.

The Crimson Idol on konseptilevy sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä: kappaleet ovat yksilöitä, mutta silti osasia suuresta kokonaisuudesta. Erityisen selkeästi tämän huomaa, kun tajuaa, että levyllä toistetaan samoja melodioita, lyriikoita ja riffejä tarinan tukemiseksi - sama kohta voi olla ensimmäisessä yhteydessä uhmakas, rohkea ja ylpeä, mutta toisella kerralla kaihoisa, pelokas ja pettynyt. Tarinassa kaltoinkohdeltu nuori, Jonathan, karkaa kotoaan ja ryhtyy rock-jumaluudeksi, mutta kokee alan rappion ja tuhon omakohtaisesti. En avaa tarinaa tämän enempää - se on koettava itse, sille on antauduttava ja sen mukana on kuljettava aina viimeiselle lavalle.

Konseptilevyt elävät ja kuolet erityisen suuresti lyriikoidensa mukana, ja - kuten arvata saattaa - The Crimson Idol on täynnä kenties joitakin parhaita rock-lyyrikoita, joita on koskaan kirjoitettu. Samalla tasolla Motörheadin, Pink Floydin ja King Diamondin kanssa, omasta mielestäni, ainakin. Joukko kontekstista irrotettuja esimerkkejä, jotka eivät spoilaa liikoja:

Oh, I got the same old reruns, horror movies in my head
And I can't rest, the scare me to death
But if I'm not alive, how can I be dead?
-The Invisible Boy

Don't waste the tears on my wasted years
-Arena of Pleasure

I'm the president of showbiz, my name is Charlie
I'm a cocksucking asshole, that's what they call me
-Murders in a New Morgue (Chainsaw Charlie)

I just wanna be the crimson idol of a million eyes
-Gypsy Meets the Boy

Valitsin nämä kyseiset katkelmat, koska ne toimivat parhaiten katkelmina, mutta etenkuin viimeisellä näistä on suuuuuuuuri merkitys tarinalle. En kerro enempää, lupaan.

En voi korostaa liikaa kuinka hieno levy The Crimson Idol on. Se on yksi suurista, ei voi mitään. Jokaisen, joka väittää välittävänsä metallista tai edes hard rockista mitään, täytyy tuntea se - vaikka olisit kuten minä etkä pitäisi W.A.S.P.in alkuaikojen tuotannosta. Mutta älä ota vain minun sanaa siitä: Metal-Archives.com-sivustolla The Crimson Idolia on arvosteltu kymmenen kertaa keskiarvolla 97% (tilanne 30.5.2014). Se voisi yhtä hyvin olla täysi sata- trust me, man. Jos levy ei liikuta sinua edes hieman, sisimpäsi on kuollut.