Black Sabbath - Dehumanizer (1992)

Suhtautuminen Dehumanizeriin on vaikeaa: se ei kuulosta luonnolliselta jatkumolta Black Sabbathin edellisestä levystä Tyristä, mutta ei se kyllä oikein Dion Lock Up the Wolvesin seuraajanakaan toimi. Aivan, aivan, Dehumanizer-levyllä paluun tekee kokoonpano, joka tuotti joitakin -80-luvun parhaita levyjä ja kappaleita: Tony Iommi, Ronnie James Dio, Geezer Butler ja taustalla rumpuja takoo vielä Vinny Appice. Eli sama lineup, joka teki toisen reunioninsa 2000-luvulla. Odotukset olivat siis minulla kovat alunperin levyn ostaessani ja jälleen toissapäivänä, kun aloitin systemaattisen luukutuksen. Tärkein kysymys lieneekin: onko Dehumanizer (puoli)unohdettu klassikko, sopiva seuraaja Heaven and Hell ja The Mob Rules -duolle, vai tyystin epäonnistunut yritys rahastaa faneilta joukko rahaa?

Kyllä.

Levy ei toimi, kuten sen pitäisi, vaikka se ei ole huono tai edes keskinkertainen. Se jyrää, kyllä, mutta se ei vie ajatuksia mukaansa yksisuuntaiselle matkalle mielikuvituksen ihmemaahan. Levyltä puuttuvat ne yksittäiset suurklassikot - Heaven & Hell, The Sign of the Southern Cross ja vaikka sitten The Mob Rules - mutta pesee kokonaisuutena molempien "sooloyhtyeiden" (lasken Dehumanizerin tyylillisesti lähemmäs Dion -90-luvun alun materiaalia kuin Black Sabbathin vastineita) edeltävät tuotokset. Minulla on siis varsin ristiriitaiset ja kaksijakoiset ajatukset tämän kertaisesta levystä.

En kutsuisi Dehumanizeria unohdetuksi mestariteokseksi, koska A) se ei ole unohdettu ja B) se ei ole mestariteos, mutta se on silti pätevä tuotos. Mikään yksittäinen asia(nippu), mikä levyssä saattaa ärsyttää tai vältellä toimivuutta, ei pilaa kuuntelukokemusta, vaan jokainen kappale - omana suosikkinani taitaa olla avausrykäisy Computer God tai sitten rivakka T.V. Crimes - toimii. Valitettavasti yksittäisistä hyvistä kappaleista ei rakennu erinomaista kokonaisuutta, vaan sävellykset jäävät liiaksi omiksi yksilöikseen. Toisaalta jokaisella sävellyksellä on oma sielunsa, oma soundinsa ja uniikki lähtökohtansa, mutta silti ne tuntuvat kulkevan väistämättä samaan muottiin, samaan määränpäähän, mikä tekee levystä aavistuksen monotonisen.

Lyriikat eivät ole mitään erikoisia - Dion laulamilla levyillä ne harvoin ovat - mutta kun RJD on äänessä, huono tai keskinkertainen lyriikka kuulostaa aivan jumalalliselta ilmestykseltä. Erityisesti Computer Godin loppupuolen rymistely ("Deliver us to evil / Deny us of our faith...") pakottaa takomaan nyrkillä ilmaa, seinää tai naapuria. Iommin riffeissä ja soitossa on aina sitä iänikuista sielua, jota en usko kenenkään kykenevän apinoimaan täydellisesti, vaikka kuinka kovasti yritettäisiin. Siinä on vain jotakin maagista, kun sormenpäänsä menettänyt mies tarttuu vahvasti särötettyyn kitaraan ja soittaa bluesmaisia riffejä.

Valitettavasti Dehumanizer on viimeinen levy Black Sabbathin katalogista, jonka tällä hetkellä (13.5.2014) omistan. Tässä lienee aiheen selventää muuan asia: jos nyt esimerkiksi menisin ostamaan 13ta ennen kuin olen saapunut blogissani vuoteen 2013, kirjoittaisin levystä aivan kuin olisin omannut sen "alkuperäisessä" viidessäsadassa. Tämä on vain ja ainoastaan käytännöllinen ratkaisu: on minulle helpompaa käydä vuosi kerrallaan levyt läpi kuin pitää kirjaa siitä, mitkä levyt ovat liittyneet kokoelmaan tietyn päivämäärän jälkeen; tämä myös toisaalta kompensoi niitä joitakin dvd:tä ja singlejä sekä muuta tarpeetonta, jota olen tullut kokoelmaan lisänneeksi vuosien saatossa. Jos levytekstejä kertyy blogiin viisisataaviisikymmentä, hyvä on, mielummin niin, eikö niin?