Manowar - Louder Than Hell (1996)

Alustetaan kevyellä mairittelulla: pidin Manowarista nuorempana, kuten olen sanonut aiemminkin. Yksinkertainen, tarttuva ja uhmakas heavy metal vetosi teini-ikäiseen mukakiukkuiseen ja -uhmakkaaseen poikaan, jota kaikki vihasivat jne. Tyypillistä teiniangstia. Tuohon aikaan kuuntelin paljon -80- ja -90-lukujen taitteen Manowaria, levyjä Fighting the Worldista Louder Than Helliin. Ne eivät olleet suosikkejani, mutta selvästi positiivisen puolella. Koin anti-Manowar-kauteni noin vuoden 2009-2012 välillä enkä juuri kuunnellut yhtyeen tuotantoa; nykyään suhtautumiseni on jossakin siellä välimaastossa.

Siinä missä kolme muuta teinivuosieni tehokuunneltua levyä olivat siedettävästä laadukkaaseen, Louder Than Hell esittelee kaikki ne iänikuiset Manowar-stereotypiat huonoimmalla mahdollisella tavalla: sävellykset ovat yksinkertaisia ja täynnä koukkuja, mutta nämä elementit tekevät levystä tällä kertaa tylsän, ei lisäkuuntelua innottavan; lyriikoiden mystinen mytologia- ja fantasiatematiikka korvattu "metalli on ainoa totuus" -typeryydellä; oivaltavat melodiat, rohkea mielikuvilla leikittely ja jopa (hyvällä tavalla) lapsenomainen soturieepos on korvattu Return of Warlordin ja Number 1n kaltaisilla lihasten pullistelulla lihasten pullistelun takia. Touhu on saanut täysin naurettavia piirteitä, suorastaan absurdeja sävyjä ylimachoudessaan - koko... eh, teemasta tulee irvikuva juuri siitä, mitä sen pitäisi markkinoida. Samat, iänikuiset "heavy metal on parasta, vitut muista!" ja "me [Manowar & sen fanit] ollaan parhaita, muut on ihan paskoja eikä ne ymmärrä heavy metalista mitään!", sekä "Joey DeMaio on nero!":a unohtamatta, ovat aiemmin olleet vain yksi lyriikallisista teemoista, minusta aina se heikoin elementti, paljon kiinnostavampien rinnalla.

Ehkä Louder Than Hellia pitäisi kuunnella vastavetona The Triumph of Steelin kokeellisuudelle ja monipolvisuulle. Valitettavasti se ei tee levystä yhtään sen parempaa, päinvastoin: yhtye (tai siis, DeMaio) ylikompensoi, yksinkertaisti liikaa ja riisui samalla pois niin suuren osan soundistaan, että se kuuluisa sielu, mikä tekemisessä aiemmin oli ollut, kuoli tai ainakin karkasi.

Olen ehkä liian ankara levylle. Totta puhuakseni kuuntelin Louder Than Hellia ihan mielelläni, vaikka olin kivuliaan tietoinen kuinka ala-arvoista sen sisältö oli, ja etenkin nopeat veisut Outlaw ja The Power ovat kelvollisia tuotoksia. Hatunnoston yhtye ansaitsee siitä, että he laittoivat levylle kaksi varsin pitkää (ja ehkä niitä voisi kutsua erillaisuutensa vuoksi kokeellisiksi) instrumentaalia, mutta valitettavasti kappaleet itsessään eivät ole riittävän hyviä pitämään mielenkiintoa yllä. Myöskään pakollinen balladi Courage ei saavuta tarvittavaa emotionaalista paatosta - se on heikko veisu, vaikka sitä ei vertaisi huomattavasti parempaan Heart of Steeliin.

Louder Than Hell on heikko levy. Se on heikko samalla tavalla kuin Commando on heikko elokuva: se on liian täynnä itseään, liian tietoinen ja tietämätön itsestään. Jos pitää - sanon tämän valitellen - tyhmästä ja yksinkertaisen sanoman omaavasta heavy metalista, Louder Than Hell on "right up your alley".