Se ei ole huono levy, kaukana siitä; se on pikemminkin The Jester Racen toinen puoli. Edeltävän levyn merkitys ja laatu eivät katoa mihinkään, mutta Whoracle tarjoaa toisen näkökulman katsoa samaa lähestymistapaa: molemmat levyt ovat erittäin melodisia, rankkoja ja oivaltavia. Käyttäisin tässä vertauskuvaa, jos sallitte, television ihmemaailmasta: olemme tyttöystäväni kanssa keskustelleet kahdesta parhaasta animaatiosarjasta koskaan, Simpsoneista ja South Parkista, ja tulleet siihen tulokseen, että keltaisen perheen kohellukset ovat tasalaatuisempia (vailla syvimpiä notkahduksia, mutta vailla korkeimpia huippuja; ainakin nykytuotannossa), mutta South Parkin osuessa maaliin, se osuu paljon lähemmäs häränsilmää, ja huti vedellään toisinaan niin hirmuisella marginaalilla... Tyttöystäväni pitää enemmän Simpsoneista (eli In Flames -levyduon kohdalla Whoraclesta), minä South Parkista (The Jester Race), mutta kumpikaan meistä ei ole sen enempää oikeassa kuin väärässä - katsomme samaa asiaa vain eri tavoin.
Jotun on minulle legen-(wait for it)-daarinen biisi; se on yksi niistä noin kahdestakymmenestä biisistä, jotka latasin ikivanhalle koneelleni vuoden 2002 paikkeilla, ja joita kuunnellessa pelasin monituntisia matseja Civilization III:tä. Episode 666 taitaa olla yhtyeen parhaita biisejä. Eräs kaverini (Teemulle terkut, jos lukee tätä) sanoi vuoden 2006 aikoihin, että Dialogue With Stars oli In Flamesin ainoa hyvä biisi, mistä olin rankasti toista mieltä, vaikka kappale onkin erinomaisen tarttuva ja toimiva instrumentaali.
Niin tai näin, Huoraakkeli on loistava kokonaisuus. Jos minun pitäisi valita kahdesta parempi, sanoisin The Jester Racea paremmaksi sillä perusteella, että se kolkuttaa enemmän mielenkiintoani, pakottaa etsimään jotakin uutta, mutta Whoraclen laitan soimaan, kun lähden viemään koiria ulos tai hölkkään (jälkimmäisestä esimerkistä: ei koskaan). Choose your pick, it's yours to make.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti