Axel Rudi Pell - Mystica (2006)

Siitä on jo viitisen vuotta aikaa, kun löysin Youtubesta hienosti tehdyn Taru sormusten herrasta -musiikkivideon, jonka taustalla soi Axel Rudi Pellin kappale Mystica. Ennen tuota olin kuullut toki Axel Rudi Pellistä nimeltä, mutta sivuuttanut sittemmin syistä, joita en täysin muista tai ymmärrä. Mystica kuitenkin kolahti välittömästi: komea kappale rakennettu hienon melodian ympärille ja solisti Johnny Gioellin huikea ääni... mitä enempää melometallilta voi toivoa? Pidän edelleen kiinni siitä, että Mystica on hyvä biisi, vaikka Mystica-levy on kuraa. Tai ei varsinaisesti kuraa - levy on periaatteessa tehty hyvin - mutta epäinhimillisen ärsyttävä kuuntelukokemus.

Suurin ongelma minulla levyn kanssa on se, että jokainen kappale, oli sävellys kuinka pitkä tahansa, on tismalleen samanlainen kuin kaikki muut. Jos kyseessä on neljä minuuttia pitkä rokkiralli tai kymmentä minuuttia hipova päätöseepos, ainoa merkittävä ero löytyy intron ja soolon kestoista sekä temposta. Kappalerakenne on täysin muuttumaton ja sävellystyö on maneerisinta mitä olen Yngwie Malmsteenin egon sfäärin ulkopuolella kuullut. Yksittäisissä kappaleissa - erityisesti Mysticassa - ongelma ei ole kovin räikeästi esillä, mutta kun pahaa-aavistamaton allekirjoittanut joutuu istumaan tunnin kuunnellen yhdeksän variaatiota samasta biisistä, kakka lentää.

Sooloista puhuen: Axel Rudi Pell on Axel Rudi Pell -yhtyeen pääjehu (mikä tuskin yllättää ketään) ja ilmeisesti miehen pitää päästä valokeilaan vaikka väkisin - tätä voisikin kutsua ynkkätaudiksi, joskin ilman em. henkilön käsittämätöntä instrumentaalirunkkausta ja -nopeutta. Ilmeisesti Mysticaa pitäisi kuunnella suu auki Rudi Pellin hienojen soolojen äärellä, mutta minua egotrippailu ärsyttää kun se tehdään uhraamalla muutoin kelvolliset sävellykset narsismin alttarilla.

Kolmas suuri ongelma ovat lyriikat. En yleensä ota metallilyriikoita kovin vakavasti ja, toisin kuin saattaa vaikuttaa, pystyn kuuntelemaan musiikkia repimättä tukkaa päästä paskan lyriikan äärellä, mutta Axel Rudi Pell onnistuu tässäkin ärsyttämään minua epäinhimillisellä tavalla. Erityisesti yksi kappale, Rock the Nation (joka ei nimestään huolimatta ole kovin rokkaava ralli), sisältää typerintä lyriikkaa kenties koskaan. Ensinnäkin, kappale on sanoitettu toiseen persoonaan. Mielestäni tällainen ratkaisu pitäisi kyetä perustelemaan ja mielellään välttämään, mutta hyvä on, jos sanoitusten muu taso on riittävä, menkööt. Paskat: kappaleessa kerrotaan suoraan kuin sinä tunnet ja ajattelet. En tiedä sinusta, rakas Lukija, mutta minulle ainakin tulee välittömästi reaktio, että en muuten varmasti ajattele noin. Sanoittaja ei saisi olettaa kuulijan tuntevan tietyllä tavalla tilanteessa X, vaan hänen pitäisi runollisesti maalata tilanne, johon kuulijan uskoo reagoivan arvioimallaan tavalla.

"This is your life and it means all to you."

Tämä ei ole hyvää lyriikkaa. Piste. Kenelle elämä ei merkitse kaikkea?

Yhteenvetona voisi sanoa, että Axel Rudi Pell olisi parempi bändi ilman Axel Rudi Pelliä. Ja paremmilla sanoituksilla. Tällaisena se on yksi ärsyttävimpiä levyjä kokoelmassani.